Se joka kutsuu Hollywoodin b-luokan toimintapätkiä "aivot narikkaan" -elokuviksi, ei ole nähnyt 70-luvun kung fu -leffoja. Niistä nauttiminen vaatii yleensä sen viimeisenkin aivosolun sulkemisen täydelliseen off-asentoon sekä tilanteen salliessa tajunnan hämärtämisen runsaan väkijuoman avustuksella. Bethesdan julkaisema tuore toimintaseikkailu WET on paljon velkaa Quentin Tarantinolle, joka muutama vuosi takaperin palautti kung fu -viihteen suuren yleisön tietouteen ristiriitaisia arvioita keränneillä Kill Bill -elokuvillaan. Vuonna 2007 julkaistu, lyhyenläntä perusräiskintäpeli Stranglehold yritti samaa, mutta sen menestys jäi lopulta heikonlaiseksi huolimatta siitä, että itse John Woo oli vaikuttamassa pelin syntyyn. Onnistuuko tuore tulokas yhtään sen paremmin?



Pelin päähenkilö on perin viehättävän ulkonäön omaava Rubi Malone, joka taitaa sekä kung fun taiat, että parkourin salat paremmin kuin useimmat meistä. Pelin alkuasetelmaa tai hahmojen taustoja ei suuremmin selitellä, vaan toiminta alkaa suoraan kunnon yhteenotolla, jonka tiimellyksessä pelaajalle tehdään selväksi perusliikkeet. Aluksi taidot eivät riitä kovin mielikuvituksellisiin tappoihin. Lisätaitoja voi ostaa tehtävistä ansaituilla tyylipisteillä, mikä itse asiassa tuntuu käytännössä erittäin keinotekoiselta ja epäluonnolliselta. Ratkaisu kepittää pelattavuutta nunchakulla suoraan polvilumpioon. On nimittäin vaikeaa olla tuntematta oloaan hölmöksi juostessaan filmaattisesti seinää pitkin, ilman että voi kuitenkaan samalla ampua, koska ei ole tullut maksaneeksi moisesta ylellisyydestä. Tyylipisteiden määrä riippuu kentän läpäisynopeudesta, tappamisen lomassa käytetyn akrobatian määrästä sekä pahisten tappotahdista. Ylisanoja tapposuorituksistaan peliltä on vaikea saada. Useimmiten arvosanani kentän läpäisystä olivat tyyliin "surkea" tai korkeintaan "keskinkertainen". Ihan tulivat kouluajat mieleen...

Pelin välivideoita ja visuaalista ilmettä on kerrankin ollut mukana työstämässä joku, joka ymmärtää elokuvamaisuuden päälle. Harmi vain, että sama jannu ei selvästikään ymmärrä pelien päälle, sillä osa tyylikkäistä ratkaisuista sivaltaa pelaajaa katanalla ranteille. Rubin aika ajoin kilahtaessa raivohulluksi maailma muuttuu puna-musta-valkoiseksi, mikä näyttää kyllä harvinaisen tyylikkäältä, mutta sekoittaa merkittävässä määrin pelaajan suuntavaistoa. WET:in kenttädesignin ollessa muutenkin tarpeettoman ontuvaa, aiheuttaa lisäsotku turhia katkoksia hyvinkin nopeatempoiseksi tarkoitettuun peliin. Kenttien testaamisen ei ole selvästikään käytetty riittävästi aikaa, sillä useampaan otteeseen onnistuin nalkittamaan pelihahmon jopa seinien sisään.

Hyvän musiikin ystävää ilahduttaa se, että pelin ääniraitaan on todella panostettu. Taisteluiden taustalla raikaava seksikäs 70-luvun agenttifunkki ja rokettirolli luovat juuri oikeanlaista tunnelmaa à la Kill Bill & co. Vaikka grafiikka on paikoin teknisesti vanhanaikaisen näköistä, se ei suuremmin haittaa, koska rohkea filttereiden käyttö nostaa kiinnostavuutta riittävässä määrin, jos kohta pelattavuutta hiukan kampittaakin. Pelin lataustauot on onnistuttu piilottamaan harvinaisen hienosti tunnelmaa kohentavien välivideoiden avulla. Väliajoilla pyöritellään esimerkiksi ajankuvaan kuuluvia hupaisia tv-mainoksia. Sata kertaa mielummin näitä katselee, kuin sitä ainaista latauspalkkia.



Toisinaan neiti Malone palaa kotitilalleen, jossa pelaaja pakotetaan ottamaan osaa turhanpäiväisiin juoksu- ja ammuskelukisoihin. Pelaajan tulee ravata lukuisien tarkistuspisteiden kautta maaliin määrätyssä ajassa tai räiskiä aikarajan puitteissa maalitauluja. Juoksuradan varrelle on sijoitettu maalitauluja, joita ampumalla on mahdollista vähentää kellosta aikaa pari sekuntia. Käytännössä tauluihin osuminen vaatii keskimäärin reilut kaksi sekuntia tähtäilyä, joten useimmiten kannattaa vain keskittyä siihen juoksemiseen. Haastekisoissa todellinen menestyminen vaatii enemmän yrittämistä, kuin useimmilla järki-ihmisillä riittää kärsivällisyyttä, joten tuomitsen ne ehdottomasti turhakkeiksi. Haasteissa hyvin pärjäämällä ansaitsee toki uutta asearsenaalia, mutta mielummin kävelisin suoraan asekauppaan. Luulisi palkkatappajalla sentään valuuttaa moiseen piisaavan.

Vaikka en yleensä ole suuri reaktiotestien fani peleissä, myönnettäköön, että WET:in demoversiostakin tutuissa, intensiivisissä autotakaa-ajokohtauksissa homma toimii asiaankuuluvasti. Suurimman osan aikaa, kun pelaaja ei junnaa eksyksissä putkimaisissa kentissä (kyllä, se on mahdollista), pelin tempo on miellyttävän korkealla. Taistelun laannuttua pelaaja ehtii useimmiten hengähtämään hetkisen, ennen seuraavaa yhteenottoa. Tappelupaikalta toiselle siirtyminen vaatii myös Mirror's Edgen tapaista parkour-loikintaa, joskin yhden prosentin light-versiona. Vastaavaa siellä olemisen tuntua kiipeilyssä ei ole, osin jo senkin takia, että Mirror's Edge kuvattiin ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä, siinä missä Rubia seurataan kolmannen persoonan näkymästä.

Välillä tuntuu, että rajatonta bullet-timeä käytetään ehkä liikaakin, sillä aina kun pelaaja ammuskelee ilmalennon tai muun akrobaattisen suorituksen aikana, aikaa hidastetaan. Loikkiminen onkin ainoa oikea tapa tehdä todellista vahinkoa pahiksille, sillä paikoiltaan räiskimällä ei tunnu osuvan ladon seinäänkään. Ilkeät pahikset kestävät rasittavan paljon luoteja, ellei satu osumaan kerrasta päänuppiin.

Vaikeusastevaihtoehdoista löytyy jokaiselle jotakin. Helpoin taso ei tarjoa minkään valtakunnan haastetta edes aikoja sitten pystyyn kuolleelle huonekasville, joten se on mahdollisimman stressitöntä pelikokemusta hakevan valinta. Vaikeimmillaan pelistä löytyy haastetta sentään hieman kokeneemmallekin geimerille.



Olen oikeastaan itsekin yllättynyt, kuinka negatiivisia mielijohteita peli lopulta itsessäni aiheutti. Ei WET näet missään nimessä mikään vuoden ala-arvoisin tekele ole. Peliä suunniteltaessa on selvästi mietitty, mitä ollaan tekemässä. Yhtenäinen visuaalinen design ja sitä komppaava äänimaailma toimivat harvinaisen hienosti yhteen. En keksi oikein muuta selitystä yleiselle ontuvuudelle, kuin että rahat ja aika ovat vain loppuneet pahasti kesken. Activision Blizzard ehti vuosi sitten tiputtamaan pelin julkaisulistaltaan, mutta Bethesda päätti kuitenkin pelastaa pelin hoteisiinsa, jotta melkein valmis projekti ei päässyt lipeämään julkaisemattomien peliprojektien hautausmaalle. Ensinäkemältä WET suorastaan häikäisee rohkealla otteellaan, mutta totuus iskee pelaajaa bó-sauvalla hanuriin viimeistään parin ehtoon pelaamisen tuloksena. Paremmilla kontrolleilla oltaisiin pelastettu hirvittävän paljon ja syvällisemmällä pelitestauksella loput. WET jää etäisen koleaksi pelikokemukseksi, jonka unohtaa ensimmäisen läpipeluun jälkeen, ellei jo aiemmin.