NHL 10 on täällä ja pelikansa jakautuu jälleen kahtia kuin laitataklatun kallo. Toiset huutavat rahastavan vuosipäivityksen nimeen, toisten hoilatessa jumalaisen jääkiekkopelin ilmestymisen ilovirttä. Electronic Arts saa isona yrityksenä ilon olla vuoroin messias ja vuoroin sieluja kurittava sarvipää. Itse onnistuin vuosi sitten hurjistamaan digitaalimailat käsissään syntyneet haukkumalla NHL 09:n vaivaisen 84 pisteen arvoiseksi. Vuoteen on mahtunut kymmeniä tunteja tiukkoja Sega Mega Drivella suoritettuja Elitserien 95 -katumusharjoituksia, joten katsotaan millainen myrsky tällä kertaa nousee, kun NHL 10 yrittää vakuuttaa pakanan liudalla uusia ominaisuuksia.



Electronic Artsin NHL-sarja on jo jonkin aikaa sitten, viimeistään Take-Twon aiemmin loistavan NHL 2K -sarjan vaivuttua lähes unholaan, saavuttanut tason, jossa vallankumouksellisten uudistusten sijaan tarvitaan lähinnä luonnollista evoluutiota ja pikkuviilausta. Tänä vuonna viilaukset on kohdennettu laitapeliin, väkivaltaan ja jälleen kerran maalivahtien työskentelyyn. Myös syöttöpeli on kokenut tarpeellisia parannuksia. Pienempinä hienouksina katsomoita on elävöitetty ja vastustajan tähtipelaajia toistuvasti tönivät kiekkomiehet joutuvat sekä vastapuolen että fanien silmätikuksi. Uusia pelitiloja on kaksi, strateginen toimitusjohtajatila ja Battle for the Cup -tila, jossa päästään pelaamaan suoraan Stanley Cupin kahden joukkueen välistä mestaruuskierrosta.

Näkyvin uudistus on väkivallan lisääntyminen. Ottelun aikana tapahtuvat tappelut esitetään nyt pelaajan silmistä nähtyinä, jotta kamera saadaan lähemmäs turpiinvetoa. Uusi tappelumekaniikka toimii mukavasti, mutta kypärän sisään sukeltava kamerakulma rikkoo kokonaisuutta antamatta silti mitään erityistä lisäiloa kaverin nenän murtamiseen tähtäävään kaukalopornoon. Toimituksen Elitserien 95 -otteluissa on nähty runsaasti tuomarin pilliin vihellyksen jälkeisiä kaksintaisteluja, joissa osapuolet rynnivät mailat poikittain toisiaan kohti nautittavien rysähdyksien toivossa. NHL 10:n taatusti innovaatiouunista tuoreena tullut huippu-uudistus tarjoaa samaa huvia myös polygonikaukaloon. Viidessätoista vuodessa kehitystä on tapahtunut sen verran, että pillin jälkeen aikaa vastapuolen kavereiden mättämiseen on reilusti enemmän ja tekoälypelaajat liittyvät mukaan toimintaan. Lopputuloksena on hienoja joukkotappeluita, mutta toisaalta tuomarin ketale saattaa tarjota mojovia rangaistuksia pelikellon seisahduksen jälkeen suoritetuista väkivalta-akteista.

Näkyvää on myös laitojen käyttö aitoon tapaan kiekonhallinnasta käytävien taistelujen areenana. Laidoilla tapahtuvat väännöt levittävät peliä mukavasti ja onkin tavallaan ihme, ettei tätä aidoissa jääkiekko-otteluissa arkipäiväistä toimintaa ole lisätty pelisarjaan jo vuosia sitten. Nyt ominaisuus kuitenkin on saatu mukaan ja se toimii loistavasti. Välillä vääntö laidalla on kovaa, kun pelaajat potkivat kiekkoa luistimillaan vuoroin jokaiseen mahdolliseen suuntaan.



Maalivahdeille on EA:n mukaan tallennettu peräti 250 uutta torjunta-animaatiota. Tämä näkyy myös pelissä, sillä veskarien torjunnat ovat monipuolisia ja pääasiassa erittäin luontevan näköisiä. Jotensakin uutta ovat myös epätoivoiset pelastusyritykset, heittäytymiset ja muut jänteitä vihlaisevat venytykset tiukassa ristitulituksessa. Maalivahtien tekoälyä on muutettu ja kaltaiseni amatöörikynäilijäkin saa aikaan jopa useampia maaleja ottelun aikana. Rangaistuslaukaukset ovat sitten asia erikseen, mitä todisti mm. yli 30 maalitonta rankkarikierrosta kestänyt, lopulta kyllästymisen vuoksi tasapeliksi sovittu toimituksen sisäinen mestaruusottelu. Taidolla on siis yhä merkitystä molareiden jallittamisessa, joskin maalin kulmalta tehdyt one timerit uppoavat reppuun lähes pomminvarmasti. Moninpelissä tämän tempun oppiminen johtaa välillä puuduttavaan, jatkuvaan maalijuhlaan.

Sitten voidaan palata viime vuoden versiossakin häirinneeseen osaan, eli muiden kuin maalivahdin liikkumiseen kentällä. Toki liike tuntuu luontevalta ja pelaajat vastaavat ohjaintatin vääntelyyn hyvin, mutta eihän se toiminta samalta näytä vieläkään kuin televisiossa. Eikä nyt ole kyse niinkään taidosta kuin pelimoottorin kankeudesta. Leijuvat pelaajat liukuvat jäällä välillä luistimen terät poikittain, mailat menevät läpi maalitolpista ja tuomari on pelkkä haamu, jonka läpi voi luistella.

Sitten se törmäily. Miehekkään lajin pelaajien ympärillä leijuu ilmeisesti niin vahva näkymätön testosteronikerros, että se aiheuttaa pelaajakontaktia välillä kymmeniä senttimetrejä ennen pelaajien fyysisten olemusten kohtaamista. Tämä näyttää esteetikon silmään välillä melko rujolta jäälle sijoittuvalta flipperipeliltä. Toki taklausanimaatioiden käynnistyessä ajallaan törmäykset ovat välillä myös todella näyttäviä ja kaikin puolin messeviä, vaikka äänimaisemaan toimituksen Elitserien-veteraanit jäivätkin kaipaamaan kovempia murahduksia ja ähinöitä, jotka kuuluvat oleellisena osana tähän miehekkääseen urheiluun.

Kehnosti yhteensopivien animaatioiden vuoksi yli puolet jäähyistä aiheuttavat ylimääräistä kiistaa, kun uusintavideolla koukkaajan lapa on metrin päässä vastapuolen pelaajasta tai matalan laitataklauksen seurauksena vastapuolen pelaaja voivottelee kasvojensa kipeytymistä. Pelattavuuteen tämä vaikuttaa vain hieman, mutta jääkiekkoilluusio särkyy paikoin aivan turhaan.



Lokalisointi on pysynyt edellisvuoden tasolla. Englanninkielisen lähdetekstin kääntäminen peliin ei ole aina helppoa, eikä Suomen kokoiselle markkina-alueelle ole välttämättä taloudellisesti kannattavaa tehdä älytöntä määrää uutta sisältöä peliin, mutta suomenkieliset selostajat joidenkin aiempien NHL-sarjan pelien tapaan olisivat kyllä ehdottomasti parin lisäpisteen arvoiset. Gary Thorne ja Bill Clement toki puhuvat jälleen ummet ja lammet varsin sujuvasti pelin kulusta, mutta jos kenttäkuulutuksetkin annetaan suomeksi, olisi selostuskopissa syytä istua Antero Mertarannan tai Timo Jutilan kertomassa totuuksia ylämummojen historiasta.

Pelaajien kasvojen mallinnuksessa on lepsuiltu edellisvuoden tapaan. Valokuvassa pitkät vaaleat hiukset omaava kaveri saattaa olla jäällä tumma lyhythiuksinen kiekkokettu. Itse kaipaan aikaa, jolloin pelaajien naamataulut olivat suoraan valokuvista mallinnetut, jolloin suomalaiset pelaajatkin tunnisti heti esikuvikseen. Kritiikkiä on annettava myös pelaajien tasapuolisuudesta urheilijoina. Ei ole lainkaan sanottua, että NHL:n All Stars -joukkueella tulisi voitto vaikka Japanin maajoukkueesta, sen verran minimaaliset ovat erot pelaajien ja joukkueiden taitotasossa. Tämä syö myös toimitusjohtajatilan hauskuutta, pelimuoto kun nojaa juuri pelaajavaihtoihin ja parhaan mahdollisen joukkueen rakentamiseen.

Parhaimmillaan NHL 10 on jälleen moninpelinä. Yksinpeli ei tarjoa juuri muuta kuin puolivillaista ja nopeasti tylsäksi käyvää harjoittelua, jota toki piristävät jo aiemmin sarjaan tuodut Dynastia- ja Be a Pro -pelitilat. Ehdottomasti hauskimmillaan NHL 10 on vauhdikkaana moninpelinä joko saman television ääressä tai verkon yli pelattuna. NHL 10:llä on potentiaalia nousta toimituksen suosikiksi jopa ohi Elitserien 95:n, mikä kertoo omaa kieltään vuosipäivityksen uudistusten suunnasta. NHL 10:stä on helppo löytää liuta vikoja, mutta näistä suurimmatkin aiheuttavat vain pieniä lommoja markkinoiden parhaan lätkäpelin kiiltävään kuoreen.