Minun kirjoissani pelien parasta antia on aina ollut se, kun saa itse selvittää ja keksiä asioita. Esimerkiksi Elden Ring, samoin kuin aiemmat soulsborne-pelit, kolisee niin kovaa, koska peli uskaltaa jättää niin paljon selittämättä ja kertomatta. Antaa pelaajan itse tutkia ja löytää asioita, tai olla löytämättä. Tuloksena on kuitenkin eheä pelikokemus.


Tämä on myös suuri syy sille, miksi todella pikkuisen tiimin kehittämä Tunic hurmasi minut totaalisesti. Koko peli on rakennettu alusta saakka olemaan kuin valtava hiekkalaatikko, jossa pelaaja saa opetella itse kaiken perustason pelimekaniikoista lähtien.

Tämä kuulostaa paperilla aivan totaaliselta painajaiselta, mutta tuloksena on uniikki ja äärettömän huikea pelikokemus.



Tunic ei sen enempää selittele tai alusta, vaan heittää pelaajan keskelle isometristä hiekkarantaa, ohjastamaan pikkuruista kettua, jolla on edessään suuri seikkailu. Ei mitään taustatarinaa, ei mitään alustusta siitä, mitä pitäisi tehdä. Tässä on maailma, lähde tutkimaan.


Grafiikka on alusta saakka uskomattoman kaunista. Minimalistinen 3D-taide pursuaa persoonallisuutta ja tuntuu kuin kahdeksanbittisten pelien modernilta versiolta, mikä ei suinkaan ole sattumaa, sillä sama estetiikka ja meno on ohjastanut koko pelin suunnittelua alusta saakka.

Eräs Tunicin keskeinen pelimekaniikka on sen manuaali, jonka sivuja pelaaja kerää yksi kerrallaan matkansa varrella. Todellisena mutkana matkassa suuri osa manuaalista on kirjoitettu kehittäjien itsensä luomilla aakkosilla, joten aluksi tuntuu siltä kuin olisi vahingossa asettanut pelin kielen aivan väärille asetuksille.


Manuaali on kuitenkin täynnä suuria ja selkeitä kuvia, sekä satunnaisia englanninkielisiä sanoja, joiden avulla perusteet pystyy tajuamaan pienen pohdinnan jälkeen. En ehkä ymmärrä, mitä vaikka väistökierähdystä opastava tekstilaatikko sanoo, mutta ymmärrän kuvan perusteella, että A-napin painaminen saa ketun kierähtämään, ja että olen haavoittumaton sen osan animaatiosta, kun ketun alla on pölypilviä.

Manuaalin reunoihin on myös kirjoitettu edellisen pelaajan muistiinpanoja, jotka eivät välttämättä aukea vielä moneen tuntiin, mutta usein tarjoavat korvaamattoman avun, kun sitä vain tajuaa oikeassa paikassa etsiä. Kannattaakin totuttautua siihen, että manuaalia tulee plärättyä tiheästi ja ahkerasti, vaikka siitä ei hirveästi ymmärräkään.


Jos kuitenkin haluaa ymmärtää enemmän, manuaalin kääntäminen on ihan mahdollinen operaatio ja luonnollisesti pelin ympärille rakentunut yhteisö on jo sen tehnyt, joten laiskatkin voivat hakea itselleen netistä joko valmiit aakkoset tai kokonaan käännetyn manuaalin luettavaksi, mutta en suosittele tätä. Iso osa hauskuudesta kun tulee siitä, että yrittää manuaalia selaillessaan arvailla, mitä erilaiset vihjeet voisivat tarkoittaa. Kun sitten vihdoin löytää pelistä sen puuttuvan kontekstin ja palaset loksahtavat paikalleen, fiilis on upea.



Jos Tunic täytyisi tiivistää äärimmäisen lyhyesti, kuvailisin sitä A Link to the Pastin ja soulsborne-pelien risteytykseksi. Pelaaja tutkii isometristä maailmaa, joka on kuin muinaisen Zelda-pelin 2D-pelimaailma isometriseksi 3D:ksi projisoituna.


Taistelussa on runsaasti syvyyttä ja myös mukavasti haastetta. Tunic ei ole mitään masocore-pelaamista, missä kuolema odottaa minuutin välein, mutta ei myöskään mitään aivotonta rämpyttämistä. Soulsborne-pelien tavoin menestyminen vaatii vihollisten hyökkäysrutiinien seuraamista ja sitten heikkouksien löytämistä.

Suuri pelimaailma on jaettu pienempiin osasiin, joista aluksi vain muutama on auki. Reitit muualle on tukittu erilaisilla esteillä, joiden ohittaminen onnistuu keräilemällä maailmasta ja luolastoista esineitä ja hyödyntämällä niiden mahdollisuuksia usein yllättävilläkin tavoilla.


Jo muutaman tunnin pelailun jälkeen ymmärtää hyvin helposti, miksi Tunicin kehitys kesti näin pitkään ja miksi peliä lykättiin muutamaankin otteeseen. Pieni kehitystiimi on nimittäin luonut todella monimutkaisen maailman, joka on ladattu aivan täyteen salaisuuksia. Mainitsinkin jo, että Tunicia pelataan isometrisestä perspektiivistä. Kameraa ei voi sen enempää käännellä ja kehitystiimi on ottanut tästä täyden hyödyn irti. Tuntuu kuin miltei jokaisen kulman takana olisi jotain kätkettyä: aarre, reitti uudelle alueelle tai vaikka oikopolku.

Koin todellisen tajunnan räjähdyksen kun ensimmäisen luolaston jälkeen olin voittanut pomon ja pokannut mukaani luolaston sisältämän aarteen. Takaovesta ulos poistuessani huomasin, että olin yllättäen luolaston edessä, mutta en missään keinotekoisella yksisuuntaisella polulla, vaan sisäänkäynnin vieressä olevan puskan takana. Jos olisin huomannut käydä kurkistamassa samaisen puskan taakse puoli tuntia aiemmin, olisin löytänyt reitin luolaston loppuun.


Peli hyödyntää tällaisia pieniä kepposia jatkuvasti aivan mestarillisen hyvin. Kerran toisensa jälkeen pelaaja saa huomata palanneensa pitkän kiertoreitin jälkeen tutuille alueelle, mutta johonkin yllättävään paikkaan. Löytämistään esineistä ja ketun kyvyistä voi myös koko ajan keksiä uusia piirteitä ja uusia käyttökohteita, jotka kyllä oltaisiin selitetty manuaalissa jo hyvissä ajoin, jos olisi vain keksinyt, mitä se yritti sanoa. Mutta kun sitten kokeilemisen jälkeen huomaa, että vaikka pitkin maisemia ripotellut esineet tekevätkin tuota ja että niitä olisi voinut käyttää jo ties miten pitkään… no, ainakin minun tajuntani räjähti jälleen kerran.



Haluan nostaa tapetille myös Tunicin audiovisuaalisen tyylin. Peli on aivan älyttömän kaunis ja veikeästi animoitu ja sen äänisuunnittelu on erinomaista. Tämä ei ole vain pelkkää hifistelyä, vaan myös merkittävä osa tarinankerrontaa. Peleissä puhutaan usein ”environmental storytellingistä”, siitä, miten pelit kertovat passiivisesti tarinaa maailmansa ja sen yksityiskohtien kautta. Tunicissa tämä on oikeastaan se ainoa tarinankerronnan muoto. Pelaajan täytyy pienten vihjeiden perusteella rakentaa itse se oma tarinansa ja tulkintansa pelin tapahtumista.


Tunnelma on yleisesti kaunis ja koskettava, sillä vaikkapa Elden Ringin tavoin myös Tunic sijoittuu maailmaan, joka on vähintään rappiotilassa tai ehkä jopa kokonaan romahtanut. Se käyttää erinomaisen hyvin ääntä ja grafiikkaa tunnelman luomiseen, usein minimalistisilla mutta todella tehokkailla tavoilla. Esimerkiksi erään pomotaistelun jälkeen seisoin yksin korkean tornin huipulla laskevan auringon valaisemana. Ei musiikkia, ei muita ääniä, kuin taustalla hiljaa puhaltava tuuli. Vaikka pomotaistelun selvittäminen tuntuikin hyvältä, pelin välittämä viesti oli samanlainen kuin Shadow of the Colossuksessa: tämä ei ollut mikään suuri voitto, vaan pakon aiheuttama tragedia. Maailma on sen jälkeen astetta tyhjempi ja vähemmän taianomainen paikka.

Tunic ei välttämättä ole ihan joka tyypin peli, sillä se vaatii pelaajaltaan paljon. Se vaatii oikeaa innostusta ja halua selvittää, kokeilla, etsiä ja tutkia. Mutta jos se vaatii paljon, se antaa paljon enemmän. Se nousee saman tien samoihin sfääreihin The Witnessin ja Fezin kaltaisten pelien kanssa. Niiden tavoin myös Tunic tarjoaa uniikin pelikokemuksen, joka jää mieleen pitkäksi aikaa sen jälkeen kun lopputekstit pyörivät ja josta pelaajat tulevat varmasti löytämään uusia piirteitä vielä pitkään.

En voi ehkä Tunicia paljon paremmin kehua kuin sanomalla, että se sai minut lopettamaan Elden Ringin pelaamisen pariksi viikoksi.