En muistele kesää 1998 mitenkään erityisen lämmöllä: olin ensimmäistä kertaa töissä vieraalla paikkakunnalla, josta en tuntenut ketään, ja illat kuluivat lähinnä kämpillä kyyhöttäessä. Mutta yksi asia sentään toi valoa päiviin – saman vuoden keväällä julkaistu Gran Turismo. Se oli kaltaiselleni autofanille kuin unelmien täyttymys satoine (japanilaisine) autoineen, lisenssitesteineen ja hienoine uusintoineen. Dual Shock -ohjaimen hankinnan myötä ohjaaminen muuttui vähemmän kidutukseksi, ja jauhoinkin lopulta läpi melkein jokaisen kisan.

GT:stä tulikin pian mittatikku sille, mitä AAA-luokan autopelin pitää olla. Autoja tarvitaan kymmeniä ellei satoja ja niiden pitää olla lisensoituja oikeilta valmistajilta. Eri mallien fiilistely on vähintään yhtä tärkeää kuin kilpa-ajo, ja virittelykin nousi tämän myötä keskeiseen asemaan. GT myös nosti länsimaiseen tietoisuuteen monia vain Japanissa myytäviä erikoisia autoja – tiedän ainakin yhden tapauksen, jossa henkilö halusi ostaa juuri tietyn reaalimaailman menopelin pelattuaan sillä kymmeniä tunteja Gran Turismossa.


Gran Turismo 2 jatkoi samaa tarinaa ja vei PS1:n äärirajoille, lisäten mukaan muun muassa rallikisoja. GT3:a odotettiin kuin kuuta nousevaa PlayStation 2:n julkaisun jälkeen, mutta lopulta kokemus ei ollut niin mullistava kuin ehkä moni toivoi. Gran Turismo 4 sen sijaan olikin taas uusi mittapuu sille, miten hieno autopeli voi kyseisellä sukupolvella olla, ja sai minutkin hankkimaan ratin ja polkimet pitkästä aikaa.

Itse asiassa GT4:n haamu liikkui Polyphony Digitalin pelien päällä pidempään kuin olisi ollut tarpeenkaan. Siihen mallinnettiin ilmeisen valtava automäärä, mutta työtä myös kierrätettiin – PlayStation 3:lla osissa 5 ja 6 nähtiin näitä PS2:n aikaisia ”Standard-autoja”, joissa oli vaatimattomampi ulkomuoto ja simulaatiomalli, eikä esimerkiksi sisätiloja. Ne eivät oikein tehneet vaikutusta ympäristössä, jossa Forza Motorsport nippelirealismeineen ja myös satoine autoineen oli jo asia. PS4:n Gran Turismo Sport painotti VR:ää ja puhdasta kilpailua, joten se jäi teknisestä pätevyydestään huolimatta itselläni hyllyyn, kun radat oli kierretty.


Jossain vaiheessa Gran Turismo nimittäin unohti, että se oli joskus ollut myös hauska. Etenkin GT 1:n ja 4:n viehätyksestä iso osa oli, että niissä pystyi ajamaan varsin tavanomaisiakin autoja ja pulttaamaan kulkupeleihin aitoja lisävarusteita. Mukana oli myös kaikenlaista pientä hassua, kuten autopesuja ja öljynvaihtoja. Forza-sarja tarjoaa periaatteessa kaiken saman, ja on teknisesti monin paikoin etevämpikin, mutta Forzassa en koskaan kokenut suurta halua tuunata Toyota Yarista. Hitaan auton ajaminen nopeasti on aloittelevalle kuskille hauskempaa kuin nopean auton ajaminen hitaasti. GT:ssä on melko tarkat rajat sille, mihin asti auton virityksen voi viedä, siinä missä Forzassa on mahdollista käytännössä vaihtaa vaikka koko auton tekniikka täysin toiseksi.



Kun GT7:n arvosteluversion noin 90 gigatavusta oli latautunut koneelleni vasta reilut kymmenen, ilmoitti konsoli että voisin aloittaa pelaamisen. Toden totta, käytettävissä oli Music Rally -niminen pelitila, joka olikin perin riemastuttava. Tarkoitus on ajaa kilpaa radalla siten, että jokainen musiikin isku kuluttaa jäljellä olevaa aikaa, ja lisää saa radan varrella olevista checkpointeista. Tavoite on tietenkin kuunnella kappale loppuun ja ajaa sen aikana mahdollisimman pitkälle. Kuin kirsikkana kakun päällä ensimmäinen ajettava kappale oli kasarin lopun kliseiseltä Hooked on Classics -albumilta poimittu. Hymyilin koko ajan tätä tilaa pelatessani ja jo ikään kuin tiesin, että nyt on odotettavissa herkkua. Pitkä ja perusteellinen introvideo kasvatti samaa fiilistä.


Seuraavat tunnit kuluivatkin sitten seikkaillessa Gran Turismo -maailmassa, johon avautui yksi kerrallaan lisää asioita. Kävin kahvilassa ottamassa vastaan ”menuja” eli tehtäviä, joissa keräillään autoja tai voitetaan kisoja, ja palkinnoksi sain sitten rahaa, autoja ja uusia tehtäviä, sekä runsaasti historiatietoa keräilemistäni autoista. Hiljalleen käyttöön avautui uusia pelitiloja, kuten moninpeli. Jossain kohtaa piti käydä suorittamassa ensimmäinen lisenssikin, ja unohduinpa taas pitkäksi aikaa nyhertämään niitä hopea- ja kultamitaleita (enkä edes saanut vielä kaikkia). Parinkymmenen sekunnin rypistykset ovat juuri sopivia pätkiä hierottavaksi yhä uudelleen, ja mikä parasta, niistä myös oppii oikeasti ajotekniikkaa. Mukana on iso määrä ratoja, joista monet ovat tuttuja jo sarjan ensimmäisistä osista.

Ajamisesta puheen ollen Gran Turismo 7 tuntuu jopa PS5:n DualSensellä jumalaiselta, hyvällä ratilla varmasti vielä paremmalta. Erilaisia avustimia on etenkin aluksi päällä aivan liikaa, mutta niitä on helppo napsia pois päältä omien taitojen mukaisesti. Itse jätin päälle vain ABS-jarrut sekä ”heikon” yliohjauksen korjauksen, koska tikulla tulee herkästi vastaohjanneeksi liikaa. Liipaisimien palaute auttaa hyvin arvioimaan, paljonko renkailla on pitoa, ja Tokion moottoritiellä kaahailtaessa jopa tien saumat tuntuvat käsiin asti.



Nykyistä konsolisukupolvea mainostetaan etenkin 4K-kyvyillä, mutta valitettavasti GT7:n pelaaja joutuu tekemään samanlaisen valinnan kuin Forza Horizon 5 -kuski – joko varmasti tasainen 60 fps joka tilanteessa tai sitten parhaat mahdolliset koristelut, jos se ei häiritse pelaamista. Siinä missä Forza Horizonin ruudunpäivitys laski Quality-tilassa välillä perin rujosti kesken kisan, GT7 ei tahmaile pelin aikana laisinkaan. Kisan johdannoissa ja uusinnoissa sen sijaan päivitysnopeus putoaa, mutta on jälki sitten parhaimmillaan aika komeaakin. Etenkin valaistusefektit näyttävät jo huomattavan realistisilta.


Olen nähnyt jo sen verran monta konsolisukupolvea ja etenkin graafista edistysaskelta, että harvoin enää vaikutun pelkästään audiovisuaalisesta kokemuksesta. Näin kuitenkin kävi, kun ajelin GT7:ssä kisaa ja yhtäkkiä alkoikin sataa rankasti. Pisaroiden rummutus tuulilasiin näytti ja kuulosti todella realistiselta, ja muuttunut pito tuntui toki myös auton ajettavuudessa välittömästi. Peli on täynnä tällaisia pikkutarkkoja yksityiskohtia, ja juuri se tekeekin siitä niin sympaattisen. Kuulemma jopa taivaalla näkyvät tähtikuviot ovat oikeat.

Yksi asia tosin ei tunnu muuttuvan: pelin musiikki ei ole samaa tasoa Forzan kuratoitujen radioasemien kanssa. Mukana on kappaleita, joiden paras ominaisuus on, että ne voi kytkeä pois päältä. Tämä on toki sinällään historialle uskollista, että jo ensimmäisten osien musiikki vaihdettiin länsijulkaisuihin käytännössä kokonaan. Moottorin äänet sen sijaan ovat perin muhkeita ja muuttuvat sen mukaan, millainen pakoputkisto autossa on kiinni.


Autovalikoima on, kuten usein ennenkin, hieman kallellaan japanilaisiin merkkeihin, mutta ei häiritsevästi. Autot ennen 2000-lukua löytyvät vaihtuvasta käytettyjen valikoimasta, uudemmat voi ostaa ”brändikeskuksesta”. Itseäni viehätti se, että pelaajaa ei ainakaan ensimmäisten tuntien aikana hukuteta palkintorahoihin ja superautoihin, vaan investointejaan joutuu hieman pohtimaan. Tämä tukee ajamisen huolellista opettelua ennen kuin siirrytään todella nopeaan kalustoon.

Vauriomallia voi kuvailla kepeäksi, ainakin mitä ulkoisiin muodonmuutoksiin tulee. En ainakaan itse onnistunut tekemään autooni kuin pienen kolhun lokasuojaan, vaikka välillä ne Häkkisen jalat ja omat kädet johtivatkin odotettuun lopputulokseen. Sikäli tämä on vähäarvoista, että isosta vauriosta olisi seurannut vain kisan uudelleenkäynnistys, mutta Forzassa vauriot on ainakin päällisin puolin tehty tyylikkäämmin. Auto kuitenkin kuluu ajaessa pitemmän päälle ja sille voi joutua tekemään kalliinkin moottori- tai koriremontin, jos käyttöä haluaa jatkaa. Tämä on hauska lisäulottuvuus vanhan tutun öljynvaihdon ja autopesujen ym. hassuuden lisäksi.



Voin aivan rehellisesti sanoa, että kun Manu tarjosi tätä peliä arvosteluun, en ollut varma syntyykö juttua. Koin irtaantuneeni jo lähes kokonaan siitä haudanvakavasta esports-simulaatio-rypistyksestä, jota GT Sport jo edusti miltei pelkästään. Onneksi Gran Turismo 7 on kuitenkin eri maata ja palauttaa meidät siihen aikaan, jolloin GT:n perusolemuksen iso osa oli autojen ja autoilun fiilistely. Nautin aidosti siitä, että sain aloittaa aivan pohjalta ja opetella asioita pienen kompaktiauton kanssa sen sijaan, että olisin tunnin sisällä pelin käynnistämisestä syöksynyt neljääsataa pitkin Nyrreä. PS5 on saanut hävettävän vähän huomiotani viime aikoina, mutta tämä peli kyllä korjaa tilannetta.


Juuri itselleni osuvin ja rakkain autopelisarja on yhä Forza Horizon, sillä nautin sen vapaasta maailmasta ja huviajelun tunteesta, mutta GT7 nousee kyllä tällaisten rata-autoilujen ykköseksi, ohi Forza Motorsportin – juuri omalla persoonallisella esitystavallaan, veikeällä autovalikoimallaan ja perijapanilaisella, hassulla ja pikkutarkalla intohimolla.