Xbox Series X on hyvä konsoli, mutta se kaipaisi kuumeisesti yksinoikeuspelejä. Sellaisia, jotka todistaisivat kaikille, miksi juuri tämä konsoli pitäisi ostaa sen kilpailijan sijaan. Yksi suurista koki melkoisen takapakin, kun Xbox Series X:n julkaisupeliksi kaavailtu Halo Infinite siirtyi lopulta vuodella eteenpäin.


Nyt peli kuitenkin on ilmestynyt ja on lopullisen tuomion aika: onko tässä syy ostaa Xbox Series X? Onko Halo kurantti peli vielä vuonna 2021 vai onko aika jo ajanut pelisarjan ohitse? Ennen arvostelun kohteena olevan yksinpelin julkaisua ilmestynyt ilmaispelattava moninpelitila on kaapannut nopeasti paljon huomiota ja pelaajia, joten ainakin jollain tasolla Halo kiinnostaa edelleen.

Mutta miten on yksinpelin laita? Oliko se odotuksen arvoinen kokemus?



Halo Infinite odottaa, että sen pelaaja on pelannut myös Halo-sarjan aiemmat osat ja vieläpä muistaa niiden tapahtumat tarkasti, sillä se ei jaksa selitellä tai tiivistellä mitään. Pelaaja heitetään suoraan keskelle toimintaa halo-kehämaailman kiertoradalle, jossa ihmiskunnan avaruuslaivasto on ottanut 100-0 käkättimeen Banished-porukoilta.


Master Chiefin tie vie sirpaleisen rengasmaailman pinnalle etsimään Asetta (isolla A:lla) ja selvittämään, miksi ihmeessä Banishedit yleensäkään kekkuloivat syrjäisellä rengasmaailmalla. Kuten arvata saattaa, syy on taas potentiaalinen maailmanlopun aiheuttaja, mutta en tietenkään spoilaa sen enempää tarkkoja yksityiskohtia.

Sen kuitenkin sanon, että Halo Infiniten tarina ei nouse mihinkään vuoden tarinankerronnan mestariteosten joukkoon. Se on perustason tieteishumppaa, jossa lauantaiaamun piirretyistä karanneet pahikset huutavat herjapuheitaan Master Chiefille ja tekoälyt dumppaavat tämän niskaan pahanenteisiä ja naama täysin vakavana esitettyjä puheita siitä, miten nyt ollaan kusessa koko porukka.


Mutta toisaalta onko joku pelannut tähänkään asti Halo-pelejä niiden tarinan vuoksi? No, toki joku, mutta rehellisesti sanoen se pääpaino on suurimmalla osalla varmasti ollut pelattavuudessa. Siitä puhuttaessa tarjolla on hyvin tutun oloista settiä muutamalla merkittävällä uudistuksella höystettynä.

Näistä merkittävin? Halo on nyt avoimen maailman peli.



Halo Infinite tuntuu rehellisesti sanoen Ubisoftin peliltä, sillä sen avoimen maailman pelisuunnittelu voisi ihan hyvin olla kotoisin Far Cryn tai Assassin’s Creedin suunnitteludokumentista. Ohjastetun alun jälkeen Master Chief nakataan suuren pelimaailman laidalle ja tälle esitellään kartta, jota koristaa pino ikoneita. Tuolla on merijalkaväen sotilaita, jotka pitäisi pelastaa vihollisilta. Tuolla taas on erityisen kova minipomo, jonka tappamalla saa uniikin aseen. Tuolla taas on… no, ymmärrätte kyllä.


Pelaaja laajentaa reviiriään valloittamalla rengasmaailman pintaa täplittäviä etätukikohtia takaisin Banishedin kourista ja näin tekemällä täyttää aina uuden osan kartasta tekemistään odottavilla ikoneilla. Tämä on parin tunnin ajan hauskaa puuhaa, mutta ongelmana on, että niiden Ubisoftin pelien tavoin suuri osa tekemisestä on kuin kloonileimasimella suunniteltua. Ensimmäiset viholliskohteet, tukikohdat ja pelastettavat sotilasporukat viihdyttävät, mutta sitten alkaa huomata toistuvia elementtejä ja pelisuunnittelun kikkoja, joihin peli nojaa aivan liian usein. Olipa valloitettavana vihollisten ajoneuvokorjaamo tai kokeellinen aselaboratorio, edessä on miltei aina maanalaisten jäähdytystolppien nostelua ja tuhoamista sekä muutamien muiden mekaniikkojen toistamista.

Maailmaan on sijoiteltu myös tarinatehtäviä, jotka usein vievät Master Chiefin suljetulle ja lineaariselle alueelle. Tällöin pelaaminen tuntuu aivan aiemmilta Haloilta. Käytävät johtavat vyötärönkorkuisten suojien täyttämille areenoille, joissa sitten räiskitään vihollisia kumoon ennen kuin on aika edetä.


Avoimen maailman tavoin myös nämä lineaariset osiot nojaavat muutamaan vakiokikkaan aivan liian usein. Voi ei! Lukittu ovi! Mitä jos Master Chief kävisi hakemassa huoneen toisesta laidasta akun, jonka avulla oven lukitusmekanismit aukeavat? No sepä oli kivaa. Mitäs seuraavassa huoneessa odottaa? Ai että kahdella akulla lukittu ovi? Monen muun pelin tavoin myös Halo Infinite kuvittelee, että toistuvat pelimekanismit muuttuvat hauskoiksi jos peli itse kiinnittää niihin huomiota, mutta Master Chiefin tekoälyn “no hei, kuka nyt kuvitteli, että Banishedilla olisi tämän enempää mielikuvitusta?”-heitot eivät tee toistosta yhtään vähemmän läpinäkyvää.

Tällaiset ongelmat eivät tapa pelikokemusta, sillä se tärkein juttu – hetkestä toiseen toistuva räiskintäkokemus – tuntuu yhä enimmäkseen todella hauskalta, mutta muutamin varauksin.



Halo Infiniten räiskintä tuntuu todella hauskalta. Aseissa on mukavasti tehoa ja asevalikoimasta löytyy perustason rynkkyjen ohella paljon todella veikeitä leluja, kuten vaikka vihollisiin lukittuva ja enemmän ilmatorjuntatykiltä tuntuva Hydra-haulikko tai niin kutsuttua “kovaa valoa” ampuva lasersäde, joka sulattaa kovimmankin vihollisen hetkessä.


Master Chief kerää pelin edetessä myös kattavan pinon leluja, joilla pelaaminen muuttuu entistä hauskemmaksi. Kiipeilykoukun avulla voi ninjailla ympäri taistelukenttää, itseään voi suojata pudotettavilla (ja vain viholisten tulta blokkaavilla) suojakilvillä, piileskeleviä vihollisia voi paljastaa skannerilla ja niin edelleen.

Ongelmana on, että kehitystiimi tuntuu pelkäävän antaa pelaajalle liikaa hauskuutta. Niihin koviin ja veikeisiin aseisiin saa vain kourallisen ammuksia ja kun ne loppuvat, täytyy vaihtaa taistelukentältä poimittuun perusrynkkyyn tai muuhun tylsään aseeseen. Ymmärrän, että kehitystiimi on halunnut pakottaa pelaajan reagoimaan tilanteisiin lennosta ja hakenut peliin sellaista paniikinomaista selviytymistunnelmaa, mutta hitto vie: se ei ole hauskaa. Ei ole kivaa röpötellä jollain rynkyllä luotisyöppöä vihollista, joka lähitaisteluun päästessään murhaa Master Chiefin kahdella iskulla. Olisi paljon hauskempaa ampua hirviö ja sen puoli tusinaa lähintä kaveria kappaleiksi superhaulikolla.

Kun Halo Infinite on kuitenkin yksinpeli, keneltä se olisi pois, jos pelaajan annettaisiin elää kunnon voimafantasiaa?



Yhdessä asiassa Halo Infinite on nappiosuma: tekniikassa. Xbox Series X:llä pelatessa hieman masennuin siitä, että myös pitkään kehitetty Microsoftin oman studion peli tarjosi valintaa graafisen laadun ja suorituskyvyn välillä, mutta masennuin liian nopeasti. Tuntuu siltä, että molemmat grafiikkatilat tähtäävät – ja enimmäkseen myös osuvat – 60 FPS:n nopeuteen korkealla resoluutiolla. Halo Infinite näyttää todella hyvältä ja on komea katsella jostain korkean vuoren laelta alla aukeavia maisemia. Myös äänisuunnittelu on mainiota tasoa ja saa maailman tuntumaan todella elävältä.


Halo Infinite on hieman ristiriitainen kokemus. Nostan kehitystiimille hattua siitä, että he ovat lähteneet rohkeasti kokeilemaan uutta ideaa avoimen pelimaailman muodossa. Se uudistaa peliä mukavasti ja varsinkin alkutuntien aikana tuntuu todella huikealta kokemukselta. Mutta samalla toiston tunnetta on vaikea välttää. Toisaalta tämä todennäköisesti haittaa vähemmän, jos peliä ei tarvitse pelata hiki hatussa tiukan arvostelu-deadlinen painaessa niskaan

Kokonaisuutena peli jää selvästi voiton puolelle puhtaasti sen takia, että Halon pelaaminen on edelleen hauskaa. Räiskintäpelissä tärkeintä on, että räiskintä tuntuu hyvältä ja siinä Halo onnistuu, vaikka olisinkin halunnut paukutella erikoisaseilla enemmän ja turhauduin muutamissa pomomatseissa sen verran paljon, että sylissä nukkunut kissakin säikähti.


Halo Infinite ei siis ehkä ole yksinään syy ostaa Xbox Series X:ää, mutta toisaalta jos kotoa jo sellainen löytyy, Halo Infinitestä irtoaa kyllä pelattavaa useammaksi illaksi ilman moninpeliin koskemistakaan. Koska kyseessä on Microsoftin julkaisema peli, se kuuluu myös ilmaiseksi Game Passin valikoimiin, joten kokeilemiselle ei ole Game Pass -tilaajana mitään esteitä.
Miikka Lehtonen