Pelimedioita on moitittu toisinaan siitä, että pelejä pistetään arvostelemaan fanipoikia, jotka eivät näe lainkaan pelien huonoja puolia. Nyt kävi kerrankin niin päin, että sain tehtäväkseni arvioida sellaisen genren pelin, jollaisia ei ole tullut aiemmin pelattua juuri ollenkaan. Survival-horror ei vain ole koskaan tuntunut meikäläisen teekupilta. Siksipä tiedossa ei ole tällä kertaa suoraa vertailua sarjan edellisiin osiin, sillä edellisen kerran olen muistaakseni ollut sarjan kanssa tekemisissä kaverin Pleikkarilla hyvän toistakymmentä vuotta sitten. Vaan mikäpä estää arvioimasta peliä yksittäisenä tuotteena, eikä niinkään osana jatkumoa.



Tähän mennessä Resident Evil -sarjan parhaiten myynyt viides osa vie tutun päähahmon, Chris Redfieldin, Afrikkaan tutkimaan bioterroristien vähintäänkin hämäriä touhuja. Pelin alkumetrit saavat pelaajan tuntemaan itsensä vitivalkoiseksi mieheksi Bronxin ghetossa - sen verran tuimaa katsetta paikalliselta väestöltä irtoaa. Eipä aikaakaan, kun Las Plagas -parasiittien saastuttamat, vimmaiset kyläläiset pyrkivätkin jo porukalla tekemään päähenkilöstä kebabia. Edessä on jälleen pitkä ja sisäelimillä kyllästetty tie, jonka varrelle mahtuu jos jonkinnäköistä pahansisuista ja -näköistä mönkeröistä.

Peliä on parjattu luonteeltaan harvinaisen rasistiseksi ja mauttomaksi. Päähenkilö nyt vain sattuu olemaan stereotyyppinen, valkoinen amerikanunelmaa toteuttava muskelimasa, jonka aisaparina toimii isohinkkinen megababe (Sheva Alomar). Vastassa on loppumaton määrä saastuneita afrikkalaisia, joiden ihonväri nyt vain sattuu olemaan vähän astetta tummempi. En tiedä teistä, mutta jotenkin tämä asetelma toi itselleni mieleen vanhat Tarzan-leffat. Kaikesta huolimatta en usko, että pelintekijät ovat tarkoituksella tehneet pelin asetelmasta arveluttavaa. Kyse lienee paremminkin silkasta ajattelemattomuudesta ja japanilaisten ja eurooppalaisten kulttuurieroista. Oli miten oli, välillä pelin meininki aiheutti vaivaantuneisuutta.



Kömmittyäni pelin moraalisen epäilyttävyyden yli, pelin upea ulkomuoto kiinnitti huomioni ja suorastaan pudotti leukani lattiaan. Grafiikka on selvästi sukupolven terävämpää kärkeä ja osoittaa jälleen, että PS3:sta irtoaa kyllä komeaa jälkeä, kun vain osaa - in joor feis, Valve! Hahmoanimaatio on miellyttävän sulavaa ja valon ja varjon tasapaino todella miellyttää silmää. Visuaalista ilotulitusta laimentaa kehno kamerakulma, joka on jotenkin todella häiritsevän rajoittunut. Lisäksi kameran heiluminen aiheutti itselleni pidemmän päälle todella vahvaa pahaa oloa. Myös ihmeen kankeat kontrollit lisäävät soppaan oman pahanmakuisen mausteensa. Tähtäystä saa onneksi säädettyä hitusen nopeammaksi, mutta itse en tuntenut oloani missään vaiheessa kovin kotoisaksi.

Pelin äänimaailma tutistaa punttia muuten mukavasti, mutta ajoittaiset arcade-pimputtelut rikkovat kokonaisuutta. Pelin ajoittainen pelihallimaisuus ei ole mielestäni täysin perusteltua, eikä se ainakaan edistä pelaajan eläytymistä pelitapahtumiin. En kutsuisi peliä niinkään horroriksi, sillä pelottavaksi meininki ei äidy oikein missään vaiheessa. Tästä voidaan kiittää myös sitä, että suurin osa toiminnasta tapahtuu kirkkaalla päivänvalolla. Jos miettii ihan maalaisjärjellä, kumpi on pelottavampaa, käveleekö epämuodostunut mörrimöykky kadulla vastaan keskellä päivää, vaiko keskellä yötä? Ehkä pelintekijät ovat pyrkineet keksimään jotakin uutta. Meininki on sentään parhaimmillaan kiitettävän intensiivistä, jos nyt ei sentään Left 4 Dead -tason adrenaliiniurheilua.



Zombi-teema on tunnetusti hyvä tekosyy tyhmentää tekoälyä, joten vihollisten ajoittainen hölmö käytös on helppo uskoa. Toisaalta taas pelaajan rinnalla taistelevan Shevan jatkuva hölmöily nostattaa verenpainetta. Plikkaa ei voi jättää oman onnensa nojaan, sillä jos tämän henki kirpoaa, siihen loppuu myös pelaajan taival. Homma toimii luonnollisesti paremmin, jos pelikaveriksi saa ihmispelaajan. Co-opina pelin mielekkyys nousee toiseen potenssiin. Jaetut kankeat kontrollit ovat vain puoliksi niin kankeat. Mainittakoon positiivisessa sävyssä, että ajoittain tässäkin pelissä viljellyt, monesti parjaamani spedenspeli-reaktiotestiosuudet on kerrankin toteutettu siten, etteivät ne aiheuta silkkaa ärsytystä, vaan pikemminkin tukevat pelikokemusta.

Inventaarion niukkuus pistää miettimään, miksi muuten lähtökohtaisesti melkoisen epärealistisen pelin juuri tämän ominaisuuden kohdalla on otettu realismivaihde käyttöön. On tietysti aivan totta, ettei rehevinkään muskeliveijari jaksa kantaa kerralla kauheasti kolmea pyssyä enempää ja lisäksi muutamaa hassua ensiapupakkausta. Jos sama jannu löytää kuitenkin muinaisia vaaseja rikkomalla ja viruksen saastuttamien zombien jäännöksistä aseisiinsa panoksia, on jonkinlainen ristiriita mielestäni tosiasia. Eikä tarvitse olla edes äärettömän ryppyotsainen yksilö. Panosten vähyys onkin pelissä jatkuvasti pelaajan kaverina. Jälleen pistää ihmetyttämään, miksi tehtävien välillä voi ostaa aseita, mutta ei kuitenkaan panoksia? Pelaaja on yksinomaan kentältä löytyvien kutien varassa.



Resident Evil 5 ei onnistunut siinä, missä kaikki muutkin survival-horror-pelit ovat olleet tähän päivään mennessä omalla kohdallani onnistumatta. Tämä ei ole välttämättä sen enempää moite, kuin kehukaan. En voi kieltää, etteikö kyseessä olisi ihan ok toimintapeli, etenkin jos sattuu olemaan kyseisen genren fani. Tämä on sikälikin melko turvallinen peliostos, että pelattavuudeltaan se on tiettävästi kohtuullista suosiota saavuttaneen edellisosansa hiilikopio. RE5 ei häpäise nimeään, mitä nyt korkeintaan hienoisella tahdittomuudellaan. Pelin juoni on taattua japanilaista toimintapelilaatua, eli tavallaan pelillisesti ihan toimiva, mutta yritäpä selittää tätä vakavalla naamalla vaikkapa vaimolle. Ei liene ihme, että monet pitävät pelejä edelleen lapsellisina.