Rouva on kookas. Lantiosta mahtuisi ulos Bull Mentula; suurtuotantomeijerit ovat tekstuureiltaan käytetyt. Ulko-ovi on teljetty ja pelaajan tulee ratkoa rajatumpienkin karsinoiden turvalukot. Jos rouva huomaa, että tepastelet omin luvin, on paettava, jottei hän tule pärisyttämään huulia kaulaasi vasten tai jotakin. Olet täällä vauvaa pelastamassa, joten ideaalinen loppuratkaisu olisi se, että parkuvan Baby Born -nuken löydettyään pelaaja näkee peilikuvansa: 8-vuotiaan pirpanan. Japanilaisten mielikuvitus on kuitenkin jämähtänyt lonkerohirviöihin, mechoihin ja sienivaltakuntiin (kaikkea on tiedossa).

Kolmemetrinen vampyyritäti Dimitrescu "rikkoi internetin". Meemejä on tehty ja tuhmia puhuttu. Hän ei ole pääpahis ja edellisen pelin VR-tuesta luopuminen on valitettavaa, mutta realistiset odotukset täyttyvät. Kartanossaan Dimitrescu toimii Nemesiksen dieettikokisversiona, joka puskee päälle hauskasti (jos ei haastavasti), eivätkä muut pomot enempää aikaa saa. Ilman VR:ää silmien takainen kuvakulma jättää mittasuhteiden magian osittain teoreettiseksi, mutta harkituilla asetelmilla peli luo yhteisön janoamia mielleyhtymiä.

En ryve enempää freudilaisissa tulkinnoissa tai tarkista, onko aikuisvaippojen myynti kasvussa, vaan pyrin näkemään lähimmäiset parhaassa valossa. Leffassa Willow metrin mittainen sankari suojelee vauvaa perusnoidalta. Taskulaskimen mukaan Dimitrescuun ihastunut keskipituinen pelaaja simppelisti samaistuu Willowiin ja projisoi häneen S/M-mummofetissinsä. Yllätyin siitä, miten paljon heitä löytyy, mutta toisaalta ymmärrän nyt, miksi joku itseäni päätä lyhyempi mutta likinäköinen Timo Kahilainen neuvoi minulle kohteliaasti, missä on naisten vessa. Jäikö hän uneksimaan minusta? Sydämeni on varattu amatsonille, joka on korkeintaan Richard Kielin kokoinen.


Kokonaisuus on sujuva yhdistelmä Resident Evil -kliseitä ja aggressiivisen keskinkertaista Van Helsing -leffaa vuodelta 2004. Edellisen osan sankari etsii lastaan kylästä, jonka laitamilla asuvat kaikki hirviöt. Ihmissusia riittää. Vampyyrit hajoavat hyönteispilviksi. On saatanallisia rituaaleja ja panssaroidut jätit heiluttavat itseään isompia keskiaikaisia aseita, mutta pelillä on pokkaa satuilla, että scifiä tämä on. Se on kiva, kun pelisarja hyppäsi hain yli jo ennen zombiehaita. Dimitrescu-meemit ovat pelin kohtauksia kiintoisampia (joku toivoi, että isot zombiesilmämunat tekevät paluun - arvaa miten), mutta sekin viihdyttää, kun hölynpölyä pinotaan jonoon 10 tuntia vakavalla naamalla ja suhteellisen ehyesti.

Ovet avaa taas joko maatuska tai hirvenpää. Harvoja aitoja puzzleja ei kannata esimerkin varjolla spoilata. Juoni kulkee raiteilla ja kartta sanoo, nostitko esineen, joten puuhastelu on tunnelmointia ja hyvä niin, sillä eksyin heti, kun se oli edes teoriassa mahdollista. Kylässä notkutaan sillä kaavalla, että vinssin kahvan löydettyäsi palaat veivaamaan kaikista kaivoista ylös ämpärit, joissa on kolme panosta ja tonnin seteli. Käytä paukut vapaaehtoiseen taisteluun, niin saat miinan ja neljä panosta.


Olen pelannut näitä hyvin vähän viime vuosina, mutta ainoa kulttuurishokki oli helppo vaikeustaso (standard). Vain lämmitellessäni stressasin: loputtomat vihut jyrää meitin! Puoliturhat pikkujekut vaikuttivat esittelevän hiippailupelin, jossa ei voi voittaa, mutta kaiken saakin lahdata.

Noin kuudesta kuolemastani puolet liittyivät väärinymmärryksiin yhdessä puzzlessa. Pomotaistelut voivat olla sekavia, mutta pysyin liikkeessä ja voitin viimeistään, kun elinvoimani oli punaisella ja panoksia oli jäljellä 2-5. En siis oppinut, voiko niissä kuolla. Tekemisen makua esiintyy ja lopussa räiskintää on niin paljon, että panoksista joutuu huolehtimaan, mutta siitä RE-fiiliksestä on vain kaiku jäljellä, että seuraavaan tallennuspisteeseen on kitkutettava savuavalla tankilla.

Jos se on illuusio, että voitat pomon viime hetkellä - yippee-ki-yay, appreciator of older women!! -, peli on taitava. Toisaalta en tunnista, mitä annettavaa minulla on vaikeammalla tasolla. Pitäisikö pääosumia saada enemmän ja nopeammin kaiken heiluessa? Läpäistyäni Cupheadin omaksi yllätyksekseni, digitaalinen haaste himottaisi, mutta Villagen vaikea taso kuulostaa samalta kuin yritys pyöriä alas rappuset, joissa melkein kompastuit.

Tärkeimmän kierroksen rytmi on mainio varsinkin puoliväliin saakka. Tarinan aloittava tyylikäs animaatiosatu mukailee kliseitä, mutta olisi lupaava kauhuleffassakin. Fiilistely ja toiminta vuorottelevat ja pontevampaa äksöniä seuraa onnistunut pitkä käppäilyvaihe psyykkisen nukkemestarin jekkuillessa. Sen jälkeen kauhun käsite alkaa hiipua. Huvittuneisuuttani kasvatti ymmärrys siitä, että jos päähenkilöltä yritetään syödä kivekset tai pahempaa, se on todennäköisesti siirtymä ja hengähdystauko, eikä tyly käsky yrittää uudestaan kuten esim. pään irroitus moottorisahalla oli aiemmassa osassa.


Mitäs sitten? Kun keksit virittää VR-toimintaa itse käyttämällä zoomausta, älä heti lannistu, vaan analysoi, miten erilaiset kuvakulmat ja asennot (videoiden sellaiset ja omasi) reagoivat zoomaukseen, niin lopulta löydät jättimuijan, johon silmä, sielu ja joystick oikeasti uskovat. Vaihtoehtoisesti voit odottaa Dark Dreams -nimisen tyypin lupaamaa fanianimaatiota.

Peli tarjoaa muitakin täkyjä toiselle kierrokselle kuin vaikeustason, mutta elämys tuntuu siinä määrin valmiiksi purkitetulta, että yhtä hyvin voit katsoa Milla Jovovichin saagan päälläsi seisten. On myös erillinen tila suorituskeskeiselle paukuttelulle. Miksi? En löytänyt toiminnan tekniikoista yhtä uutta yksityiskohtaa, vaan pitkitetyn lopun aikana muistelin räiskintöjä vuosilta 1994-2010. Hirviöt jaksavat hitusen väistellä, mutta niiden ja aseiden vaihtelevuuden huomioiden voidaan sanoa, ettei toiminta ole kehittynyt sitten Doom II:n rytmitajua vaativan tuplapiippuhaulikon.

Tunnelma on, vaikka keski-ikäisenä on vaikea kavahtaa siten kuin nuorena Doomin sätkivän pikseliruumiin vieressä. "Kylä on hahmo" kuten mainostettua, mikä tarkoittaa sitä, että voit bongata vaivalla viritetyistä taustoista synkkiä kohtaloita, kunnes muistat tehneesi tarpeeksi samaa mm. Falloutien aikana. Enimmäkseen nautin kahdesta pitkästä istunnosta, joilla tämän läpäisin, ja se kertoo paljon sujuvuudesta, että istunnot venähtivät aamuyölle. Eiköhän tämä ole samat tähdet ansainnut, jotka V2.fi myönsi edellisille osille.