Pokémon Platinum Version
Arvioitu: | Nintendo DS |
Genre: | Roolipelit, Seikkailupelit, Strategiapelit |
Pelaajia: | 1, verkossa 2-8 |
Ikärajoitus: | 3 |
Kehittäjä: | Game Freak |
Julkaisija: | Nintendo |
Julkaisupäivä: | 22.05.2009 |
Pelin kotisivut |
Sama peli.
Jos et ole eläessäsi pelannut Pokémonia, tai jos tumppusi tärisee, kunnes siinä on turvallinen tuote kahdettakymmenettä kertaa, Nintendolla on myydä sinulle jotain mielenkiintoista.
Pokémon Platinum Version on uudella, lievästi kikkailevalla alueella terästetty mukaelma pelin Pearl- ja Diamond-versioista. Itseltäni kyseiset nautinnot ovat jääneet väliin. Olen tutustunut yhteen kannettavaan Pokémoniin, Gamecuben siedettävään seikkailuun Gale of Darkness ja Wiin taisteluhöttöön Battle Revolution. Jos olenkin poken saralla neitsyestä seuraava, ei platinapäivitys tarjonnut edes minulle mitään uuden tapaistakaan.
Sankarikakara nimeää itsensä ja valitsee pokémonin ja lähtee kesyttämään villejä pokémoneja. Useimmat sadoista hassuista hirviöistä käyvät päälle satunnaisesti ja osa on paremmassa piilossa. Kovimmat taistelut käydään toisia kouluttajia vastaan: kärhämään saattaa osallistua neljä pokémonia plus reservit. Verrattuna muihin roolipeleiksi kutsuttuihin strategiaseikkailuihin, Pokémon on leppoisan herrasmiesmäinen. Pokémonit eivät kuole, eivätkä kouluttajat edes varasta toistensa suojatteja. Maailmassa on pahuutta vain sen verran, että pelaajalla on heppoinen syy kävellä eteenpäin.
Ei siinä mitään, että peleissä kuten The Legend of Zelda: A Link to the Past on vain yksi vasara, jolla voi lyödä alas tappeja, joiden yli voisi kaiken järjen mukaan kiivetäkin. 90-luvun alun tekeleeltä näyttävä Pokémon Mikä Tahansa Versio vie teennäisyyden liian pitkälle. Pelaajan on kuljeksittava uneliaissa tuppukylissä ja ansaittava pokémon-klubien jäsenyyksiä. Ennen tätä tiettyjen esteiden kanssa ei saa vuorovaikuttaa, eivätkä tietyt ihmiset väisty sivuun tietyiltä reiteiltä. Perun puheeni: tämä ei ole seikkailupeli, sillä seikkailupelin ensimmäinen tunnusmerkki on seikkailu. Tällaisissa peleissä yleensä tehdään asioita, tai sitten painopiste on tarinankerronnassa. Pokémon on väkisin pitkitettyä pitkäpiimäistä eteenpäin kävelyä alusta loppuun.
Gotta catch 'em all. Kunnon kokoelma pokea kuulostaa nerokkaammalta elämäntavoitteelta kuin tietyt pelimaailman haasteet. Pokémonit ovat pelaamiseen vaikuttavia käyttöesineitä, eivätkä silkkaa ilmaa. Mutta miksi pokémonit pitäisi kerätä useampaan kertaan? Uusissa Versioissa esitellään uusiakin pokémoneja, mutta perusjannut alkavat olla melkoisen tuttuja parin pelin ja elokuvan veteraanillekin. En ole saanut keräilystä fiiliksiä sitten sen, kun sain omakseni sellerillä aseistautuneen Farfetch'd-ankan; barfeliinit ja fartfariseukset lakkasivat hymyilyttämästä aikoja sitten. Ylitarjonta keksimällä keksityistä ötököistä ei sitäpaitsi tee hyvää heppoisen strategiapelin uskottavuusongelmille.
Kaikkea ei tarvitse oikeasti kerätä. Pokémon on kivi, paperi ja sakset -leikin vuoropohjainen, mutta muuten hieman monimutkaisempi versio, jossa pelaajan on teoriassa osattava koostaa kovan luokan taistelutiimi sadoista vaihtoehdoista. Perustotuus on se, että tason 5 vesihirviö saattaa nöyryyttää tason 10 tulihirviötä. Pokémoneilla on käytössä hyökkääviä, puolustavia, avustavia, olosuhteita muuttavia ja yllättäviä loitsumaisia kykyä. Evoluution tietyissä pisteissä pelaaja saa vaihtaa yhden neljästä kyvystä johonkin kätevämpään.
Pelin opetteluun on turha panostaa. Raa'alla voimalla pärjää parhaiten. Jos et panosta kuin eteenpäin juoksemiseen, törmäät lopulta vastuksiin, jotka tappavat yhdellä osumalla sellaisetkin pokémonit, jotka ovat kyseiselle hyökkäystyypille vastustuskykyisiä. Tässä vaiheessa paras strategia on kerätä hieman lisää kokemusta kehittyneimmille pokémoneille. Jos viitsit miettiä haastetta hetken ja ehkä ostat pari taikalimukkaa, joudut keräämään vähemmän kokemusta tässä vaiheessa... jolloit joudut väistämättä keräämään sitä lisää myöhemmin.
Kun samaa tuubaa vääntää neljättä kertaa, päässä naksahtelee huolestuttavasti. Luolastot ovat yhtä tiivistettyä tukehtumisen tunnetta. Satunnaistaistelu saattaa alkaa välittömästi edellisen perään. Joskus taistelu ei kiinnosta: ehkä olet vain etsimässä jotain alueelta, jonka puhaltamalla kaatuvista pokémoneista ei kokemuspisteitä irtoa. Taistelu on niin hidasta, että lyhimmässäkin kohtaamisessa tuhrautuu monikymmenkertaisesti aikaa verrattuna toimintapelien miekansivallukseen.
Täydessä kokemuksessa pelaaja keräilee ja kehittää pokémoneja yksin ja harrastaa matseja ja vaihtokauppoja kavereiden kanssa. Ehkäpä Battle Revolution on mukana yhtälössä nostamassa grafiikan Super Nintendo -tasolta Nintendo 64 -tasolle. Jos ajatellaan, että sosiaalinen toiminta on kokemuksen ydin, sarjan suosio on ymmärrettävää. Niin Battle Revolutionia kuin DS-pokémonejakin voi pelata myös netissä. Platinum lisää soppaan pari minipeliä, jotka ovat yhtä superturhia kuin kaikki muukin, millä touhuun yritetään tuoda vaihtelua. Yhtä kaikki moninpelihupia on jo pitkään ollut tarjolla heillekin, joiden ei sovi juoksennella ala-asteen käytävillä peliseuraa etsimässä. Pelistä löytyvä "pedometer" on vain askelmittari - joten hyvä.
Minun mielestäni kokemuksen ydin on se, että kyetäkseen ottelemaan tasaväkisesti vakavissaan pelaavan supernörtin kanssa, pelaajan on mätettävä kuivaa yksinpeliä vähintään 100-200 tuntia. Tämä on sulaa hulluutta. Myös shakkia pidettiin sulana hulluutena... mutta sitten sovittiin, ettei pelaajan tarvitse voittaa 13 000 peliä pelkillä sotilailla ja hevosilla saadakseen oikeuden käyttää ohestalyöntiä ja lähettiä. Jotkut vapaallakin jalalla kulkevat aikuiset väittävät, että Pokémon on mielenkiintoinen moninpeli. Kommentoin tähän vain, että ehkä: peli ei tosin missään vaiheessa edes vihjaile, että se olisi vaivan arvoinen.
Angry Video Game Nerd voisi kiljua "fu***ng h**l d**n c**k bu****it" 20 minuuttia, ennen kuin kukaan tajuaisi, ettei Pokémon Platinum Version ole hupaisan kömpelö peli menneisyydestä. Moni yhden miehen autotallistudio panostaa peleihinsä enemmän. Grafiikka on yleisesti onnetonta, pokémonit ovat pelkkiä pahvilätkiä. Pokémonien taisteluhuudot ovat korvia särkeviä särähdyksiä, jotka olisivat olleet mauttomia 20 vuotta sitten. Äänet saa pois. Grafiikkaa voi katsella nostalgisin silmin. Tarinan totaalinen köyhyys estää tuotetta nousemasta 90-luvun samannäköisten pelien tasolle.
Ainoa hyvä puoli on pokémonien keräily. Totta, taulukkolaskentakin voi olla uskomattoman pitkä ja hellyyttäväkin elämys, jos excel-guru innostuu antamaan keksimällä keksityille kaavoilleen nimiä kuten Jakonalle ja Piinkova. Moni kuitenkin mieluummin tutustuu valmiisiin hirviöihin, joita seppukua suunnittelevat japanilaiset kravattikaulat ovat kahvin voimalla väsäilleet. Eikä siinä mitään. Peli on täysin toimiva. Jos touhu pidemmän päälle rasittaakin, vaikeustaso on leppoisan aloittelijaystävällinen siinäkin mielessä, että jos et oikein osaa, uudestaan saat yrittää melkeinpä heti. Pokémoneihin tutustuminen ja niiden kasvattaminen on ollut täsmälleen sama hieman erilainen seikkailuelämys jo yli 10 vuotta. Keräilyfiilisten kuluttua koko pelisarja paljastuu turhuuden rypälepommisateeksi.
Pokémon Platinum Version on uudella, lievästi kikkailevalla alueella terästetty mukaelma pelin Pearl- ja Diamond-versioista. Itseltäni kyseiset nautinnot ovat jääneet väliin. Olen tutustunut yhteen kannettavaan Pokémoniin, Gamecuben siedettävään seikkailuun Gale of Darkness ja Wiin taisteluhöttöön Battle Revolution. Jos olenkin poken saralla neitsyestä seuraava, ei platinapäivitys tarjonnut edes minulle mitään uuden tapaistakaan.
Huokaus...!
Ei siinä mitään, että peleissä kuten The Legend of Zelda: A Link to the Past on vain yksi vasara, jolla voi lyödä alas tappeja, joiden yli voisi kaiken järjen mukaan kiivetäkin. 90-luvun alun tekeleeltä näyttävä Pokémon Mikä Tahansa Versio vie teennäisyyden liian pitkälle. Pelaajan on kuljeksittava uneliaissa tuppukylissä ja ansaittava pokémon-klubien jäsenyyksiä. Ennen tätä tiettyjen esteiden kanssa ei saa vuorovaikuttaa, eivätkä tietyt ihmiset väisty sivuun tietyiltä reiteiltä. Perun puheeni: tämä ei ole seikkailupeli, sillä seikkailupelin ensimmäinen tunnusmerkki on seikkailu. Tällaisissa peleissä yleensä tehdään asioita, tai sitten painopiste on tarinankerronnassa. Pokémon on väkisin pitkitettyä pitkäpiimäistä eteenpäin kävelyä alusta loppuun.
Huipulle nessuilla ja isolla kivellä
Kaikkea ei tarvitse oikeasti kerätä. Pokémon on kivi, paperi ja sakset -leikin vuoropohjainen, mutta muuten hieman monimutkaisempi versio, jossa pelaajan on teoriassa osattava koostaa kovan luokan taistelutiimi sadoista vaihtoehdoista. Perustotuus on se, että tason 5 vesihirviö saattaa nöyryyttää tason 10 tulihirviötä. Pokémoneilla on käytössä hyökkääviä, puolustavia, avustavia, olosuhteita muuttavia ja yllättäviä loitsumaisia kykyä. Evoluution tietyissä pisteissä pelaaja saa vaihtaa yhden neljästä kyvystä johonkin kätevämpään.
Kun samaa tuubaa vääntää neljättä kertaa, päässä naksahtelee huolestuttavasti. Luolastot ovat yhtä tiivistettyä tukehtumisen tunnetta. Satunnaistaistelu saattaa alkaa välittömästi edellisen perään. Joskus taistelu ei kiinnosta: ehkä olet vain etsimässä jotain alueelta, jonka puhaltamalla kaatuvista pokémoneista ei kokemuspisteitä irtoa. Taistelu on niin hidasta, että lyhimmässäkin kohtaamisessa tuhrautuu monikymmenkertaisesti aikaa verrattuna toimintapelien miekansivallukseen.
Lakataan kaikki elämästä
Minun mielestäni kokemuksen ydin on se, että kyetäkseen ottelemaan tasaväkisesti vakavissaan pelaavan supernörtin kanssa, pelaajan on mätettävä kuivaa yksinpeliä vähintään 100-200 tuntia. Tämä on sulaa hulluutta. Myös shakkia pidettiin sulana hulluutena... mutta sitten sovittiin, ettei pelaajan tarvitse voittaa 13 000 peliä pelkillä sotilailla ja hevosilla saadakseen oikeuden käyttää ohestalyöntiä ja lähettiä. Jotkut vapaallakin jalalla kulkevat aikuiset väittävät, että Pokémon on mielenkiintoinen moninpeli. Kommentoin tähän vain, että ehkä: peli ei tosin missään vaiheessa edes vihjaile, että se olisi vaivan arvoinen.
Antiikkia, antiikkia
Ainoa hyvä puoli on pokémonien keräily. Totta, taulukkolaskentakin voi olla uskomattoman pitkä ja hellyyttäväkin elämys, jos excel-guru innostuu antamaan keksimällä keksityille kaavoilleen nimiä kuten Jakonalle ja Piinkova. Moni kuitenkin mieluummin tutustuu valmiisiin hirviöihin, joita seppukua suunnittelevat japanilaiset kravattikaulat ovat kahvin voimalla väsäilleet. Eikä siinä mitään. Peli on täysin toimiva. Jos touhu pidemmän päälle rasittaakin, vaikeustaso on leppoisan aloittelijaystävällinen siinäkin mielessä, että jos et oikein osaa, uudestaan saat yrittää melkeinpä heti. Pokémoneihin tutustuminen ja niiden kasvattaminen on ollut täsmälleen sama hieman erilainen seikkailuelämys jo yli 10 vuotta. Keräilyfiilisten kuluttua koko pelisarja paljastuu turhuuden rypälepommisateeksi.
Pokémon Platinum Version (Nintendo DS)
Ainoa pokémon, jota ei saa kehittymään millään konstilla, on antiikkinen pelisarja itse.
- Pokémonit ovat hassuja
- Paljon pientä turhaa puuhaa
- Sosiaaliset ulottuvuudet
- Nettipelikin toimii
- Sama peli kuin aina
- Liikaa satunnaistaistelua
- Kivikautinen grafiikka
- JÄRKYTTÄVÄN surkeat äänet
- Kosketusnäytöstä ei saada paljoa irti
Keskustelut (11 viestiä)
Rekisteröitynyt 19.04.2007
08.06.2009 klo 21.12
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
08.06.2009 klo 23.22
08.06.2009 klo 23.31
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
08.06.2009 klo 23.39
Arvostelijan pärstästä päätellen et kuulu pelin kohderyhmään.
Näytä minulle henkilö, joka on pärstästä päätellen enemmän poukkemonin kohderyhmää kuin turvonnut hevimurmeli.
09.06.2009 klo 03.12
Rekisteröitynyt 11.04.2007
09.06.2009 klo 12.04
09.06.2009 klo 17.11
Edellinen pokemon mitä pelasin oli Blue. Mikään ei ole tuntunut muuttuvan, mutta kyllä tätä nostalgia huuruissa hakkaa.
Pelasin joskus Wolfenstein 3D:tä, eilen pelasin Killzone 2... Mikään ei ole muuttunut >_>
Rekisteröitynyt 19.04.2007
11.06.2009 klo 03.11
Arvostelua lukiessani huomasin, että tää peli on itseasiassa täysin sama kuin se Blue/Red, jota Gameboyllani pelasin ammoin. No, värit se on saanut, mut ulkonäkökin on täysin muuttumaton. Blue oli muuten tykki mut siinä vaiheessa kävi tylsäksi kun sillä 100 levelisellä Char...lohikäärmeellä pyyhki minkä tahansa muun taskuhirviön maton alle, eikä eteenpäin silti päässyt, kun joku tukki jonkun tien, kun et muistanut ottaa virveliä mukaan kaupungista joka on 100 kilsan päässä, eikä fillarilla sinne pääse kun Pikatsu on paskonut keskelle tietä.
15.06.2009 klo 17.00
Arvostelijan pärstästä päätellen et kuulu pelin kohderyhmään.
Näytä minulle henkilö, joka on pärstästä päätellen enemmän poukkemonin kohderyhmää kuin turvonnut hevimurmeli.
yHDYN TIGLEEN .Ehkä pelasit pikaisesti peliä vai ehditkö jo saamaan kaikki legsut ja vetämään liigan läpi.
Et siis ole kohde ryhmää
22.06.2009 klo 21.41
-Se, että sarja ei ole muuttunut paljoa vuosien aikana ei ole mikään iso yllätys. Sellaista se tuppa olemaan, kun roolipelissä on mahdollisuus moninpeliin-uudistukset toimivaan taistelusysteemiin tulevat hitaasti.
-Pokemonit ovat jopa armeliaita tuon satunnaistaisteluongelman suhteen, pelin kaupoista saa halvalla karkotetta, joka pitää monsterit loitolla tietyn ajan.
-"kivikautinen grafiikka" ei häiritse useimpia, eikä varsinkaan pelin varsinaista kohderyhmää.
-"Järkyttävän surkeat äänet": tämä on kyllä yksi asia, joka minua harmittaa: musiikki kyllä käy, mutta vanhimpienkaan pokemonien ääniä ei olla uudistettu.
-"kosketusnäytöstä ei saada paljoa irti"-samaa mieltä, mutta eipä niitä uudistuksia muutenkaan ole paljoa, paitsi taistelumekaniikassa...
Ja vielä lopuksi, kun väität pelin olevan turhuutta, niin mikä videopeli EI ole turhuutta? Samaa ajanvietettä kaikki, jotkut vaan tykkää sen ajanvietteen vähän erilaisena kuin toiset (tiimin rakennus ja taistelut kavereita vastaan)
14.01.2011 klo 21.00