Rhythm Tengoku Gold, Rhythm Heaven ja Rhythm Paradise - rakkaalla rytmilapsella on monta nimeä ympäri maailmaa. Kun markkinoille tulee musiikkiin liittyvä peli, meikäläinen on yleensä ensimmäisenä jonossa. Olen naputellut, tanssinut, kitaroinut, rummuttanut ja laulanut lähes jokaista Suomen markkinoille saapunutta alan peliä ja vähän muitakin - Parappasta RockBand 2:een ja Amplitudesta Singstar Suomipoppiin. Silti Rhythm Paradise oli minulle enimmäkseen kaukana paratiisista.



Rhythm Paradise on periaatteessa musiikkimaailman WarioWare. Ihan mikropeleihin asti ei mennä, mutta nuottien seuraamisen tai ruudulla ylhäältä alas liukuvien pallojen napsimisen sijaan pelissä pelataan simppeleitä pikkupelejä iloisen musiikin tahdissa. Konsolia pidetään poikittain: vasemmalla ruudulla näkyy pelinäkymä ja kosketusnäytön puolta käytetään pelaamiseen.

Tehtävistä selviämiseen käytetään kahta liikettä: styluksella joko napautetaan näyttöön (tap) tai 'raapaistaan' nopeasti sen pintaa (flick). Innostunut alkuhihkuntani kuitenkin vaimeni pian. Jo toisessa tehtävässä tunsin olevani totaalisen jumissa, kun pallopäisiä monsterikuorolaisia laulatettiin tahdissa, puhumattakaan kolmannesta, jossa robottitehtaalla tankataan metallimiehiä rytmikkäästi rullaillen. Mainitsinko jo, etten ole ensimmäistä kertaa rytmipelejä pelaamassa? Elleivät tehtävien ulkoasu, musiikki ja yleinen Japani-outous osuisi niin hyvin omaan estetiikan ja eksentrisyyden makuuni, olisi DS ollut vaarassa lentää ikkunasta moneen kertaan.

Ja peli on armoton. Ennen kutakin minipeliä tulevan lyhyen tutoriaalin lisäksi mitään suorituksen hienosäätöön auttavia vinkkejä ei anneta ja vaikka uskoisin olleeni vain minimaalisesti väärässä tahdissa, on loppukommentti luokkaa "Tuo olisi voinut mennä paremminkin, yritä uudelleen!". Pelin sisäiseen nettikahvilaan voi mennä hakemaan apua ja välillä hankalampien tehtävien yli pääsee loikkaamaan, mutta treenaaminen ei auta, jos ei voi pähkimisenkään jälkeen ymmärtää, mitä tekee väärin.

Toisinaan peleissä voi olla ärsyttävän ohut raja sillä, haluaako sitä yrittää uudelleen vai ei. Rhythm Paradise vaappuu sillä rajalla kuin Tukiainen vappuaamuna. Haastavuutta nykypeleissä tosin kaivataan, joten ei lasketa tätä ihan täysin miinukseksikaan.



Musiikkipelin oleellisin osa on tietenkin musiikki ja siinä Rhyhtm Paradise onnistuu. Iloiset melodiat ja rytmipläjäykset pistävät jalan naputtamaan pelin tahtiin, eikä musiikki ole ärsyyntymisen syy, vaikka jotain tehtävää yrittäisikin kymmenettä kertaa. Läpäistyjen tasojen musiikkia pääsee myös kuuntelemaan jukebox-tilassa. Graafinen tyyli on WarioWare-pelien hengessä simppeliä, sarjakuvamaista, lapsekasta, teknoa, hurmaavaa tai outoa. Jokainen tehtävä on hieman eri tyylillä kuvitettu, mutta silti kaikki sopii jollain omituisella tavalla yksiin kansiin. Juuri kun olet vaipumassa turhautumisen syvään suohon, saattaa takavasemmalta tulla vaikka ninjakoira, joka pelastaa pelisession taas pitkäksi aikaa. Joissain tehtävissä graafinen ulosanti on kyllä liiankin simppeliä.

Käsikonsolipeliksi Rhythm Paradisen rakenne on loistava - aina ehtii yrittää yhden kerran uudelleen jotain tehtävää, vaikka bussijonossa tai kahvitauolla. Vaikeusaste ja outous verottanee ostajakuntaa, mutta tämän hankkijat todennäköisesti tietävät, mitä tuleman pitää, eivätkä tule siltä osin pettymään. Nintendo DSi:n ja sen DSiWare-kaupan myötä on kuitenkin käynyt selväksi sekin, että halvallakin voi tämäntyylisiä pelejä myydä - 40 euroa kun on varmasti Rhythm Paradisen kokemisesta monelle liikaa.