Nyplättyäni Fallout 3:sta 35 tuntia kuuluin nostalgisten asiantuntijoiden klubiin, jossa jatko-osaa arvostetaan, vaikkei se klassikoille pärjääkään.

Kourittuani tuotetta 110 tuntia marssin ulos höpsähtäneestä marttakerhosta. En tahdo pelata enempää, mutten ole kyllästynyt, vaan monityydyttynyt. Kolmas kierros verrattain lyhyen ajan sisällä kuulosti kiinnostavalta ladattavien lisäosien (DLC) ansiosta, mutta toinen kierros kiehtoi ilmankin. Jos Fallout 3:lla ei ole uudelleenpeluuarvoa, millä (yksin)pelillä on?



Lisäosien hinta-laatusuhde on kehno. Jos pääpeliin kyllästynyt henkilö on valmis pulittamaan pienestä pikakivasta, ainoastaan Broken Steel ajaa asiansa. Tasapainoinen pienoisjatko-osa jatkaa tarinaa ja mahdollistaa hahmojen kehittämisen tasolle 30. Tavallaan Broken Steel on antikliimaksi, koska siinä selviää, etteivät pelaajan teot sittenkään mullistaneet maailmaa. Uudet tehtävät on kuitenkin rakennettu hyvin ja uusi lopetus on tyydyttävä. The Pitt ja Operation: Anchorage toimivat paremmin mausteina. Mausteiden kilohintoihin on totuttu.

Pari sanaa maustamattomista matkoistani. Ensimmäisellä kierroksella pelasin jeesustelevaa sekatyömiestä. Kiitos avoimen rakenteen, onnistuin missaamaan niinkin tärkeitä kohteita kuin Paradise Fallsin. Kun näin lopputekstit, lopetin. Toisella kierroksella pelasin ilkeää älykköä. Kierros oli edellistä huomattavasti mielenkiintoisempi. En panostanut yhteenkään taistelutyyliin, mutta etenin sisulla loppuun saakka (normal-tasolla). Fallout 3 on toimintapeli, jota ei ilman toimintaa läpäistä - mutta tämähän vain tekee kieron, heikon hahmon pelaamisesta kiehtovampaa. Ensimmäinen monesta stuntistani oli kaikkien Megatonin lautasten ja kippojen varastaminen, jotta sain palkattua henkivartijan kivistä alkutaipaletta turvaamaan.



Ladattuani puolitoista gigaa mausteita, halusin olla neutraali rambo, joka pyrkii hyvään, mutta sortuu moraalittomuuksiin. Heti aluksi tapasin sotilaita, jotka tarvitsivat vapaaehtoisen suorittamaan taistelusimulaattorin. Operation: Anchorage oli rooliin eläytymisen kannalta osuva aloitus toiminnalliselle hahmolle. Kehityin useita tasoja "harjoitellessani" keinolla, johon aiemmilla vetelyksilläni ei ollut pääsyä. Asiayhteydestä irrotettuna Anchorage on kohtalainen toimintaputkijuoksu lumisissa maisemissa kiinalaisia vastaan. Kuvaillulla toisella kierroksella olisin pitänyt lisäystä arvottomana.

Neutraalin roolin vetäminen ei ole aina helppoa mustavalkoisessa pelissä. The Pitt edustaa piristävästi harmaampaa materiaalia. Pittsburghin raunioissa pelaaja voi avustaa orjia tai orjuuttajia. Jos pääpelin orjuuttajat ovatkin pahoja, osaavat Pittin pääjehut esittää asian omalta kantiltaan. Neutraali hahmoni päätti avustaa valtaapitäviä - ja täten hahmoni saattoi jatkaa orjuuttamista hyvällä omatunnolla myös pääpelissä. Toivottavasti The Pitt merkitsee sitä, että tekijät ovat ymmärtäneet, mikä arvo vaikeilla ratkaisuilla voi roolipelissä olla.

Anchorage ja Pitt ovat lyhyitä operaatioita, joiden olemassaolo heijastuu lievästi pääpeliin. Sain runsaasti iloa irti viholliset jaloiltaan lyövästä gaussikivääristä (Anchorage) ja moottorisahan viihdearvolla siunatusta auto-axesta (Pitt), kunnes Broken Steel lopulta avasi käyttööni mm. tulipallokonekiväärin ja sähkösingon. Broken Steelin sivuvaikutuksiin saattaa törmätä jo ennen kuin tarina etenee tuohon pisteeseen. Uudet superghoulit ovat naurettavan kestäviä vastuksia, mutta hikinen hippaleikki sellaisen kanssa turvalliseksi luulemassani kohtauksessa ehdottomasti piristi tunnelmia.



Fallout 3 onnistui lopulta sulattamaan aivoihini pakkautuneen nostalgiajätteen. Ehkä tämän aiheutti jostain äärimmäisen kiihkeästä taistelusta selviäminen, ehkä joku yllättäen eteen tullut vitsi. Ehkä jäte vuosi ulos silmäkulmastani, kun rahan puutteessa kärvensin liekinheittimellä viattoman karavaanin keskellä yötä, ja radiossa alkoi samalla sekunnilla soida "I don't want to set the world on fire - I just want to start a flame in your heart".

Joka tapauksessa mieleeni muistui, että jo kun nautin Fallout 2:sta ensimmäistä kertaa, olin kriittinen, koska siinä ei tehdä juuri mitään oikeasti. Fallout 2 on hieno roolipeli, jossa pelaaja saa käyttää mielikuvitustaan tutkiessaan kieroutunutta jätemaailmaa. Niin rajun rambon kuin älykkään nörtinkin pelaaminen on kuitenkin sitä, että valikosta valitaan toiminto ja sitten peli arpoo, onnistuiko se.

Fallout 3 on paitsi edeltäjiensä veroinen roolipeli, myös interaktiivinen videopeli, ja täten kevyesti sarjan vahvin esitys. Fallout 3:ssa pitäisi olla puolet enemmän kohteita, esineitä, vihollisia, dialogivaihtoehtoja ja nelinkertaisesti tehtäviä ja klassisia biisejä. Tällä tarkoitan sitä, että se mitä pelissä on, lumosi minut.