Kyberpunk on yksi suosikkigenreistäni kirjallisuudessa ja peleissä. Olen nauttinut sen antimista Willian Gibsonin Neuromancer-teokseen pohjautuneesta samannimisestä seikkailupelistä lähtien. Cyberpunk 2077 on siten jatkumoa pitkään ystävyyssuhteeseen dekkerien, peililasien ja tietoverkkojen uumenissa. Jatkumoa, joka on ollut juuri niin koukuttava ja nautinnollinen kuin mitä alkujaan pelkäsinkin.

Pelkäsin? Niin. Minulla on harvoin aikaa sukeltaa roolipeleihin kunnolla, sillä pelaamiseen ei jää kovinkaan paljoa aikaa muiden elämällisten vastuiden takaa. Lisäksi tykkään nuohota, koluta ja hinkata sivutehtäviä. Joskus myös vain unohdun aloilleni, nauttimaan ympäristöistä. Peleissä ei ole pakko kiirehtiä, sillä niiden kuvitteelliset maailmat tarjoavat uusia ja erilaisia näkyjä ja visioita. Ehkä ne eivät ole paratiiseja, paikkoja jonne haluaisin, mutta ainakin ne ovat jotain muuta.


Tyyli ennen kaikkea? Ei tällä kertaa. Vanhan koulukunnan kyberpunkin olennainen osa oli asenne ja tyyli. Peililasit piti olla, samoin pvc:tä ja niittejä. Kybergootin pitäisi olla omiaan kyberpunkin maailmassa. Mutta enää ei ole, sillä tyyli kompastuu varusteisiin. Pistänkö päälle ruman takin, jossa on enemmän suojaa ja ylimääräisiä taskuja vai sen upean, olkaniitein varustellun nahkatakin? Peililasit vai kasvomaskin, jossa on ruma kuvio mutta taas enemmän suojaa ja bonusta johonkin erikoiskykyyn?

Cyberpunk 2077 on monta asiaa yhtaikaa. Se on hitusen rikkinäinen avoin hiekkalaatikkomaailma, jonka immersio ei ole useinkaan täydellistä. Huimia elämyksiä ja woah-hetkiä silti riittää. Se on syvälle sukeltava roolipeli, jossa tuntuu olevan loputtomasti mahdollisuuksia säätää hahmoaan erilaisten pelityylien suuntaan. Se on valtava kasa koukuttavia tarinoita ja kohtaloita.


Maailma voi olla välillä ruma ja julma. Jopa ällöttävä.

Ennen kaikkea se on elämys. Jos historian kätköistä kaivetaan termi interaktiivinen elokuva, niin Cyberpunk 2077 on juuri sellainen. CD Projektin käyttämä grafiikkateknologia ottaa pelikoneesta kaiken irti, ja työntää ruuduille äärimmäisen näyttävän vision tulevaisuuden maailmasta. Ei se, että maisemat ovat paikoin huikean upeita vaan se, kuinka uskottavia ja tunteikkaita tarinaan liittyvät henkilöt voivat parhaimmillaan olla. Peli ei tavoittele näytellyn elokuvan tyyliä, vaan rakentaa enemmänkin siltaa sellaisen ja tietokoneanimoidun elokuvan välille. Tuloksesta kannattaa nauttia kiireettä, sillä esimerkiksi tarinallisissa keskusteluissa kumppanien kasvojen ilmeet, niiden yksityiskohdat, eleet ja silmienpyörittelyt luovat upeaa syvyyttä ja uskottavuutta. Tilanteissa syntyy jonkinlainen yhteys, lähes katsekontakti. Kauas on menty kasarin kyberpunk-pikseleistä ja ysärin eleettömistä kybernaamatekstuureista.



Pelinä Cyberpunk on laaja ja monipuolinen, tarjoillen samassa paketissa useita erilaisia pelejä ja kokemuksia. GTA tai RDR se ei kuitenkaan ole. Mitä tarkoitan? Sitä, että Rockstarin hiekkalaatikot ovat aina aivan omanlaisiaan kokemuksia, joissa interaktiivisuus ja suoranainen kaoottisuus kuuluvat ytimellisesti asiaan. Niissä tapahtuu asioita ja ketjureaktioita, joissa syy-seuraus-mekaniikka, fysiikkamoottorin temput ja satunnaisuus synnyttävät yllättäviä tilanteita ja kaaosta, jolle ei voi kuin nauraa tai itkeä ja nauraa. Cyberin maailma ei toimi näin. Se ei ole kyberkaoottinenkohellinvatkain, vaan ainakin näillä näppäimin enemmänkin kulissi pelaajan ympärillä kuin kosketeltava ja elävä kokonaisuus. Se on perinteisempi roolipelin tai seikkailupelin maailma, rakennelma, jonne tehtävät ja tapahtumat istutetaan – mitä nyt valtavasti tavallista laajempi. Se on näyttämö, ei simuloitu maailma. Mitä tämä sitten käytännössä tarkoittaa? No, ainakin sitä, että ympäristön reaktiot pelaajaan jäävät aika laimeiksi. Kaupungilla typerehtiminen aiheuttaa vain laimeita pakenemisreaktioita ja rikostelujen seuraukset ovat lyhytaikaisia.

Tekemistä kuitenkin riittää. Sivutehtäviä löytyy joka puolelta massiivisen paljon, sekä aktiivisesti haettuna että kulman takaa naamalle tömähtävinä. Kaltaiseni jokapaikannuohoaja ja sivupoluille helposti harhautuva nautintopelaaja on niiden kanssa aivan liemessä. Jos jotain, niin kaipaisin kuitenkin sivutehtäviin hieman enemmän pihviä ja merkitystä. Esimerkiksi tehtävien suorittaminen eri organisaatioille ja jopa puolien valitseminen olisi jännittävää, mutta eihän se välttämättä olisi istunut täysin tarinakaareen. Kokemuspisteiden, rahan ja katu-uskottavuuden lomassa niistä kuitenkin myös kerää kokemuksia, välillä jopa pieniä tarinakaaria.


Taistelutilanne. Failasin hiiviskelyni ja loukkaannuin kohteiden rumasta kielenkäytöstä, joten saivat takaisin saman verran ja vähän lisääkin. Ympäristön hyödyntäminen sekä fyysisesti että sähkö/digiverkon kautta on haluttaessa mainio osa Cyberin sotaisaa osuutta. Perinteitä kunnioittaen kentiltä löytyy joskus myös paljon räjäyteltävää.

Ei silti, pelimaailma on suuri, värikäs, monipuolinen ja kaunis. Joskus myös synkkä, väritön ja ahdistava. Cyberpunk 2077 on maailmankuva, jossa vierailen mielelläni mutta jossa en haluaisi asua. Onhan omassakin maailmassamme roskaisia kujia, ränsistyneitä slummeja ja eriarvoisuutta, mutta tässä tulevaisuudessa kuilut ääripäiden välillä ovat vielä valtavampia. Heikkoja voidaan käyttää tai orjuuttaa vielä useammilla tavoilla kuin mitä hyväntahtoinen pelaaja uskoisikaan ja vahvoilla on enemmän voimaa, varaa ja piittaamatonta röyhkeyttä kuin kukaan tohtii pelätäkään.

Tämä monimuotoisuus luo vivahteikkaan ympäristön upealle roolipelikokemukselle. Seikkailun kolme erilaista hahmoluokkaa tarjoavat matkan alkuun hyvin erilaiset pohjustukset, jotka johdatetaan myöhemmin yhteiseen päätarinaan. Vaikka tarina kulkeekin aina samoja pääuomiaan, niin eri lähtökohdat vaikuttavat koko matkan ajan pelaajan hahmon näkemykseen maailmasta, samoin valintoihin ja muiden käyttäytymiseen. Ne eivät kuitenkaan pakota ennalta määrättyihin pelityyleihin, vaan hahmonkehityksen voi suunnata haluamilleen uomille.


Saisiko olla cyberwarea? Parempi selkäydin? Panssaroitu pää? Motoriikkaa niveliin tai tehokkaampi prosessori niskaan? Kaikkea ei saa kuitenkaan edes rahalla, vaan on myös oltava uskottava.


Cyberin maailma pursuaa aseita, isoja ja pieniä. Perusmalleja on tosin aika vähän, mutta aseiden välillä on valtavasti pieniä eroja. Se on tavallaan jopa hieman ikävää, sillä joka kerta kun pelaaja käyttää tiukan viisiminuuttisen torrakkokokoelmansa järjestelyyn, niin parin tunnin pelaamisen jälkeen katujengiläisiltä on jo lootattu kasapäin parempia pyssyjä joka kategoriaan.

Ja niitähän riittää. CDP:n tiimi on yhtaikaa sekä virtaviivaistanut että laajentanut kyberpunkkailu-roolipelien kyky- ja kehityspuita aivan päättömän hienosti. Paperiroolipelien mahdottoman monet eri hahmoluokat on tiivistetty videopelissä kolmeen, mutta näihin onkin sitten lyöty päättömän paljon vivahteita. Rautalankaa vääntämällä perkit ja taitopuut vievät hahmoa joko soturin, tekniikkaa hyödyntävän techien tai tietoverkkoja hyödyntävän hakkerin suuntaan, mutta sivuvivahteita riittää. Kenties pelaaja kokee olevansa varjoissa hiipivä häivehakkeri tai techierambo? Hahmoaan voi kehittää mihin vain suuntaan tai yhdistellä näitä vapaasti, Cyberpunk ei rajaa eikä pakota. Pelatessa tunteekin, että jokaiseen haasteeseen, jokaiseen sivutehtävään ja tilanteeseen olisi varmasti muitakin vaihtoehtoja, kuin juuri se äsken valitsemani. Joskus ainakin lyhyitä tehtäviä tulee kelattua muutamankin kerran uudelleen eri keinoin, ihan vain omaksi ilokseen.



Loppumetreillä on kuitenkin ehkä hieman vaikea määritellä, mitä Cyberpunk 2077 oikeastaan on. Lähtökohtaisesti se on roolipeli, mutta modernin action-ropelluksen muottiin mahtuu myös toimintaa ja räiskintää. Peluu voi olla myös hakkeri-stealthia, jossa pelaaja murtautuu kohteiden valvontakamerajärjestelmiin, maalittaa havaitsemansa kohteet, suunnittelee reitit ja hyödyntää niin varjoja kuin ympäristön manipuloitavia kohteita. Myös tulivoima tai katana voivat olla ratkaisu jokaiseen ongelmaan. Peluu voi olla myös mahdottoman monimutkaista nyhertämistä, jossa taisteluihin upotetaan myös rajusti hakkerointia ja toiminnan keskellä tapahtuvaa tietoverkoissa surffausta. Onhan se kieltämättä aika veikeää, kun pelaaja nakkelee kranaatteja, vaihtaa konekivääristä tarkka-ampujan kiikarikivääriin, täräyttää sillä sähkökuulaa yhteen kohteeseen ja pään pois toiselta samalla kun kolmeen eri maaliin ajetaan sisään taistelupöpöjä.


Cyberpunk 2077 on muutakin kuin Night City, tuo unelmien ja painajaisten kaupunki. Vaikka pelaaja voikin pölliä ja ostaa autoja tai prätkiä, niin Cyber ei ole tietyn hiekkalaatikkokollegansa tapainen autollakaahaamispöljäily. Todellinen autofani varmaankin nauttii futurististen kulkupelien keräilystä, mutta ajomalli ei oikein vakuuttanut. Vaikka maisemien ihailu kruisaillessa onkin mukavaa, niin varsinaista ajamisen iloa sen itsensä takia en löytänyt. Autot jäivät sieluttomiksi kulkuneuvoiksi, joilla piti päästä paikasta A paikkaan B silloin, kun en käyttänyt kiitettävän tiheään sijoiteltuja pikasiirtymäpisteitä.

Kuulostaa sekavalta ja sitä se oikeastaan onkin aika pitkään, sillä ei taistelujärjestelmän kommervinkkejä ei opi hetkessä tai kahdessa päivässä. Mutta siinä se hienous onkin - jos pelaaja haluaa matkata kyberissään taistellen, niin valinnanvara ei heti lopu: luultavasti jotkut ovat vetäneet jo läpipeluun tai monta pelkillä nyrkeillä tai pistoolilla mättäen. Lähitaisteluexpertit voivat käyttää puukkoja, moukareita tai miekkoja. Muille löytyy konepistooleja, rynnäkkökivääreitä, konekivääreitä, haulikoita, snipukivääreitä ja kivääreitä. Kaikkia voi tietysti kustomoida lisäosilla ja parannella.

Ja niin edelleen. Cyberissä on valtavasti ominaisuuksia ja yksityiskohtia. Niiden kevyeenkin analysointiin ja luettelointiin menisi niin paljon aikaa ja tilaa, etten edes yritä.

Kaksi makupalaa oman kyberöintini alkutunneilta:

Suora linkki: https://youtu.be/XGsAHcJEK0A


Suora linkki: https://youtu.be/BKO1yBejuhQ

Joten miksi pidän Cyberistä? Mikä siinä on erityisen hyvää? Vaikka maailma onkin tietyllä tapaa kulissimainen, niin Night City ja sitä ympäröivät alueet ovat värikkäitä ja lumoavavia: olen istunut täysin tyytyväisenä kybernuudelipuodin penkillä lounaalla, ihan vain tarkkailemassa ympäristöä ja ihmisiä, aivan samaan tapaan kuin vaikkapa Assassin’s Creedeissä, GTA:ssa ja monessa muussa pelissä. Cyberin maailmankuva ja eri kaupunginosien, erilaisten ihmisryhmien kuvailu on jotain upean kaunista. Olen myös ajellut liikennevirrassa kaupunginosasta toiseen nauttien vaihtuvista maisemista ja soundtrackistä, joka parhaimmillaan breachaa todella herkullisesti ainakin minun kybermusiikkihermooni. Ihailen myös tapaa, jolla CDP:n tiimi on murtautunut ulos klassisen kyberpunkin asettamista rajoista ja tulkitsee maailmaa värikkäämmin, rohkeammin ja avoimemmin. Kaikkea ei katsota peililasien kautta, pimeydessä hohkavien neonkylttien valossa.


Kelpo esimerkki monimutkaisemmasta taistelutilanteesta. Olen paikantunut vastustajia murtautumalla heidän tietoverkkoonsa, jonka kautta voin seurata heidän liikkeitään. Näköyhteys tarvitaan kuitenkin quickhackien ajamiseen vastustajien sisään. Millä tavoin haluaisinkaan heitä kiusata?


Night Cityn ulkopuolella oleva maailma on pölyinen ja ankea. Mutta sieltäkin voi löytää ihmisiä, joilla on sydän kultaa. Vertauskuvallisesti siis.

Tärkeimmin peli ja sen maailma resonoi. Tämä ON kyberpunkkia. Tämä on Liisaa Peililasimaassa. Mutta Johnny Mnemonic II tai Neurovelho II tämä ei ole, sillä klassinen virtuaalitodellisuudessa uiskentelu ja verkkojen hakkerointi puuttuu. No, kukapa nyt täydellinen olisi. Mutta se on huikean suuri, äimistyttävän kaunis ja tajunnanräjäyttävän puraiseva moderni tulkinta siitä, mihin me vanhat scifi-fanit 1980- ja 1990-luvulla törmäsimme kyberpunkin ensimmäisten aaltojen saavuttua Suomen rannoille. Silloin, kun kyberpunk oli hetken jopa valtavirtaa, kunnes se hiipui valonheitinten ja Hollywood-elokuvien keilasta. Cyberpunk 2077 on genrelle upea paluu suuren yleisön näkyville - ja myös huikean hyvä, houkutteleva peli.

Ennen kaikkea se on peli, jolla on viesti ja kiinnostava, koukuttava tarina, joka esittelee upeita pää- ja sivuhenkilöitä, joihin ihastuu ja jotka haluaisi kaapata kainaloonsa.

En väitä, että se Cyber olisi pelinä täydellinen. Useimmat ovat varmaan lukeneet sen bugeista, mutta ainakin omalla osallani niiden määrän voi tähän mennessä laskea yhdellä kädellä. Yksikään ei ole vaikuttanut pelaamiseen. Se ei myöskään ole autoilusimulaattori, vaikka scifi-autoista kiinnostuneet voivatkin ostella kaksi- ja nelipyöräisiä kulkuneuvoja. Tai varastaa niitä. Kaikenlaista pientä korjattavaa tai viilattavaa löytyy, mutta eniten kaipaisin lisää tekoälyllisyyttä ja toimivampaa vuorovaikutteisuutta ympäröivään maailmaan ja ihmisiin.

Onhan tästä nauttiminen pelaajastakin kiinni. Minä en ihmeemmmin välittänyt Witchereistä, vaikka tiedänkin niiden olevan loistavia. Fantasia vain nyt on niin nähty. Antakaa minulle scifiä, avaruusoopperaa, Wastelandeja, Mass Effectejä, avaruusmatkailua... Tai kyberpunkkia. Niin, minä tiedän olevani kohderyhmää. Kaikki eivät välttämättä ole, etenkään GTA 2077:aa etsivät. Ette te väärässä ole, mutta minä olen oikeammassa.


Blade Runner?

Valtavan suuresta pelistä löytää aina paljon narisevia kohtia, mutta ne jäävät sivurooliin kaiken muun upeuden ja hyvyyden rinnalla. Sillä Cyberpunk 2077 on kuin onkin se peli, jota olen odottanut ja juuri niin maistuva, kuin mitä kesällä pelaamani ennakkoversio antoi odottaa. Tästä minä nautin. Kiitos, CDP, kun kyberpunk on taas in.

Arvosteltu PC:llä ja Xbox Series X:llä.