Assassin’s Creed -pelisarja on vuosien varrella tarjonnut melkoista vuoristorataa, sillä läheskään kaikki sen pelit eivät ole olleet mitenkään hirmuisen hyviä. Kun tähän yhdistetään turhan tiukka julkaisutahti, moni pelaaja alkoi olla jo siinä Assassin’s Creed: Unityn kieppeillä aika kypsä koko sarjaan.

Niinpä ei ollutkaan suuri yllätys, kun Assassin’s Creed Origins pisti koko kaavan kerralla uusiksi ja muutti pelisarjan kepeäksi toimintaroolipeliksi. Rohkea ratkaisu toimi ja tuotti kenties pelisarjan parhaan teoksen, jonka tasolle se vuoden 2018 Odyssey ei aivan yltänyt.


Nyt onkin sitten jännää, sillä Assassin’s Creed: Valhalla on reilun kolmen vuoden sisään kolmas sarjan peli, joten se vanha tuttu ”ehtiikö tässä ajassa muka oikeasti tekemään mitään?”-ongelma nostaa taas päätään. Olemmeko suuntaamassa kohti uutta Unityä, vai parempia vesiä?



Assassin’s Creed: Valhalla kertoo tarinan Eivorista, nuorena vanhempansa kilpailevan klaanin hyökkäyksessä menettäneestä viikingistä. Vanhempien klaania suojellus kuningas adoptoi Eivorin ottolapsekseen ja tämä ystävystyy kuninkaan biologisen pojan kanssa, kasvaen todelliseksi Norjan kauhukaksikoksi, joiden johdolla Korpin klaani sinnittelee vallan syrjässä kiinni.


Kiristyvä poliittinen tilanne ajaa Eivorin ja Sigurdin ikävään tilanteeseen ja pakottaa kaksikon suuntaamaan laivansa kohti Englannin rannikkoa ja sieltä löytyvää elintilaa. Myös mainiosta Vikings-TV-sarjasta tutun Ragnar Lodbrokin jälkeläiset ovat elelleet Englannissa jo vuosien ajan, joten myös Eivor ja Sigurd uskovat löytävänsä sieltä hyvää seuraa ja liittolaisia. Mutta kuinka ollakaan, Lodbrokin pojat ovat kateissa muinaisen salaseuran jyllätessä pitkin Englannin vihreitä kukkuloita. Onneksi matkaan tuli otettua myös kaksi kaukaa itämaista mukaan liittynyttä assassiinia, jotka mielellään opettavat Eivorille oman järjestönsä tavat ja perinteet. Sitten onkin aika putsata Englannin poliittista ilmapiiriä urakalla.

Assassin’s Creed: Valhallan tarina on yllättäen oikeasti kiinnostavaa seurattavaa, sillä peli sekoittelee hyvin oikeita historiallisia tapahtumia ja tarinoita norjalaisten muinaisuskontojen ilmiöihin. Tuloksena on sitä jo mainittua Vikings-sarjaa mukaileva viikinkieepos, jonka kymmenien tuntien varrelle mahtuu juonenkäänteitä, draamaa ja sopivasti jopa yliluonnollista meininkiä. Tästä kehitystiimille suuri peukku!


Niiden muutamien edellisten Assassin’s Creedien tavoin myös Valhalla antaa pelaajan ohjastaa joko mies- tai naispuolista päähahmoa, mutta tällä kertaa kyse ei ole kerrasta poikki -valinnasta, vaan mieltään voi muuttaa vapaasti koska tahansa. Itse asiassa oletusarvoinen vaihtoehto on, että Eivorin sukupuoli vaihtuu tarinan mukaan, koska hänen animus-muistoissaan on kaksi päällekkäistä persoonallisuutta tai jotain sinnepäin. Oli miten oli, pelaaja voi vapaasti valita, haluaako vetää Lagertha-larppia vai olla parrakas viikinkiörmy. Tästäkin iso peukku kehitystiimille!



Pelinä Assassin’s Creed: Valhalla tuntuu heti tutulta, jos on vain pelannut Originsia tai Odysseyta. Tarjolla on taas kepeä toimintaroolipeli, jossa pelaajat kipuavat nyt todella suurta kykypuuta ja löytävät jos jonkinlaista loottia rampatessaan pitkin Englannin ja Norjan maita ja mantuja. Näin hahmoaan voi kehittää haluamaansa suuntaan riippuen siitä, tykkääkö vaikka riehua vihollisten keskellä berserkinraivossa kirveet kummassakin kädessä heiluen, vai sniputella takalinjoilta vihollisiaan ohimoon.


Viikinki-aiheinen tarina tuo mukanaan myös kokonaan uusia elementtejä. Keskeisenä puuhana on rakentaa Englantiin uutta yhteiskuntaa ja sille kotia, mikä ei tietenkään onnistu ilman resursseja. Niinpä vähän väliä on aika lastata sotajoukot laivaan, purjehtia jokia pitkin lähimmän luostarin tai kylän luokse ja ryöstää se tyhjäksi porukalla. Kaverit voi muutenkin hälyyttää torveen puhaltamalla apuun miltei milloin vain, joten jos vaikka hiiviskelytehtävä osoittautui turhan nihkeäksi, aina voi pistää koko kylän palamaan.

Tekemistä on totuttuun tapaan suunnattomasti. Itse päätarina sisältää kymmenien tuntien edestä tarinallista tekemistä Eivorin hankkiessa itselleen liittolaisia ja ratkoessa Englannin ongelmia. Sivupoluille poikkeamalla voi löytää hirmuiset määrät kätkettyjä aarteita, joiden haaliminen tarkoittaa hauskojen puzzlejen ratkomista. Sivutehtävät on korvattu pienillä vinjeteillä, joita peli kutsuu ”mysteereiksi”. Maaseudulla samoillessaan voi törmätä vaikka miekkoseen, joka on julistautunut pienen saaren kuninkaaksi ja kaipaisi apua läheiseen jokeen mystisten olosuhteiden alla uponneiden aarteidensa pelastamiseksi, tai entiseen viikinkisoturiin, joka on nyt harras kristitty ja haluaa todistaa sen, vaikka talo palaisi alta.


Mysteerit ovat nopeita, kekseliäitä ja hyvin kirjoitettuja, joten ne ovat mitä mainiointa sivusisältöä tällaiseen peliin. Mutta ei se tekeminen siihen lopu. Temppeliritareilla on taas oma Shadow of Mordor -henkinen kelmigalleriansa, jota pitäisi putsata yksi kerrallaan onkimalla tietoonsa salaisten jäsenten henkilöllisyydet ja sitten murhaamalla nämä. Englantia täplittävät myös lukemattomat roomalaisten jälkeensä jättämät rauniot, jotka kätkevät sisuksiinsa omia salaisuuksiaan ja aarteitaan. Ja mitä tarkoittaakaan, kun Eivor uudelle alueelle saapuessaan toteaa, että lääni kantaa voimakasta kirousta, joka pitäisi jotenkin purkaa?

Assassin’s Creed: Odysseyn tapauksessa suunnaton sisällön määrä kääntyi peliä vastaan, koska suuri osa siitä tuntui pakkopullalta. Nyt näin ei ole, sillä mikään ei estä pelaajaa vain juoksemasta sitä kriittistä polkua pitkin tarinaa eteenpäin.



Valhallan pelillinen sisältö on täyttä rautaa, mutta valitettavasti teknologiasta ei voi sanoa samaa. Pelasin itse PC-versiota sangen tehokkaalla pelikoneella, joka ei jaksanut pyörittää peliä läheskään niin hyvin kuin olisin voinut toivoa. Tiettävästi PlayStation 4 -versio tökkii merkittävästi, eikä Xbox One -versiokaan selviä puhtain paperein.


Takkuavan ruudunpäivitysnopeuden ohella pelistä löytyy myös runsaasti bugeja. Osa on sitä perinteistä koomista avoimen maailman menoa. Ah, tuolla seisoo hevonen aidan päällä, tuolla taas koko komppania vihollisia on onnistunut juoksemaan syvään kuiluun. Osa taas on vähemmän viihdyttäviä. Tehtävien skriptaus tökkii välillä, eikä tekoälykään aina ole tehtäviensä tasalla. Suurten taistelukohtausten illuusio särkyy, kun 90% sotureista seisoo katsomassa, miten pelaaja yksi kerrallaan murhaa vihollisia – jotka niin ikään seisovat rivissä odottamassa jotain. Nämä bugit ja töksähdykset eivät pilanneet peli-iloani, mutta olisi silti todella kiva, jos Ubisoft ottaisi ja pistäisi päivittäen peliään pikavauhtia.

Lopulta Valhalla nousee minun kirjoissani vuoden iloisimpien yllätysten joukkoon. Hieman hitaan alun jälkeen se tarjoaa suuren määrän todella viihdyttävää tekemistä vähän jokaiseen makuun. Huolet halvasta ja nopeasta rahastuksesta voi siis unohtaa ykkösellä, ja menenpä jopa vielä askeleen pitemmälle. Jos Ubisoft todellakin korjailee niitä ongelmia ripeästi ja muistaa peliä laadukkalla ladattavalla sisällöllä, Assassin’s Creed: Valhalla voi olla yksi koko sarjan parhaista peleistä.


Jo nyt se on ehdottomasti pelaamisen arvoinen, sillä vaikka itse jatkoin suoraan Watch Dogs: Legionista viikinkien matkaan, peli vei täysillä mukanaan.

Arvioitu: Core I7-8700K, 32 Gt, GeForce GTX 2080 Super