Vieläkö muistat Matt Hazardin, joka oli aikoinaan yksi pelimaailman valovoimaisimmista hahmoista? Vuonna 1983 ilmestyneet The Adventures of Matt in Hazard Land sekä A Fistfull of Hazard toivat tutun hahmon markkinoille, mutta vasta liki kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1992 ilmestynyt Matt Hazard 3D tykitti pelimarkkinoita kovilla panoksilla kolmiulotteisesta näkövinkkelistä. Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Matt & Dexter -trilogia teki vielä jollakin tapaa kunniaa koko kansan toimintasankarille.

Julkaisijan ahneus, vääränväriset sienet, sekä talouden epävakaus pakottivat pelintekijät sylkemään markkinoille Haz-Matt Carts -kilpa-ajopelin, joka osoittautui vain yhdeksi monista nauloista sankariparan arkkuun. Lienee turha edes kysyä, haluaako kukaan enää muistaa hirveää Choking Hazard: Candy Gramm -peliä, joka floppasi aivan täydellisesti, painaen väsyneen sankarin pään lopullisesti tyynyyn.



Ne teistä todellisista peliharrastajista, jotka nyt nyökyttelette päätänne muka ymmärtävästi, taisitte juuri menettää rahtusen uskottavuudestanne. Jos näin sattui vahingossa käymään, ansaitsevat pelintekijät rastin seinäänsä perin onnistuneesta taustatarinasta. Matt Hazardin tarina on näet täysin tekaistu, vaikka yhteneväisyyksiä tosielämään on toki helppo löytää (Duke Nukem, anyone?). Eat Lead on rohkea projekti. Se on humoristinen räiskintäpeli, joka uskaltaa kokeilla kepillä jäätä ja ottaa kantavaksi teemakseen jotakin uutta - siis jotain muuta, kuin toisen maailmansodan kauhut tai avaruuden tunkeilijoiden listimisen. Tai miten sen ottaa, sillä Matt Hazard kohtaa bittiverisen ristiretkensä varrella niin natseja, avaruusmötöjä, roolipeleistä tuttuja jumalhahmoja kuin liudan muitakin puhkikuluneita pahisklassikoita, joita ei viitsi tässä enempää mainita, jotta pelin tärkein pointti ei pilaantuisi.

Pelin päähenkilö on noin kymmenen vuotta sitten unholaan vaipunut toimintapelisankari, joka saa yllättäen kutsun tähdittämään uunituoretta toimintapeliä. Projekti vaikuttaa lupaavalta, joten Hazard suostuu, jos vaikka entisen supersankarin ura lähtisi tästä uuteen nousuun. Touhu saa kuitenkin hetimiten outoja käänteitä, kun päähenkilöksi itseään luulleen Hazardin henki onkin tarkoitus kirvoittaa jo heti alkumetreillä. Matt selviää tilanteesta täpärästi, mutta kaikki ei kuitenkaan ole kohdallaan. Tuntematon taho tuntuu muuttelevan koodia pitkin peliä, minkä johdosta vastaan rynnistää laumoittain Masan vanhoja arkkivihollisia tämän värikkään matkan varrelta, maisemien vaihtuessa niin ikään äärilaidasta toiseen.



Pelin mainio ja omaperäinen tarina ovat valitettavasti sen parasta antia. Paperilla kaikki kuulostaa kieltämättä kiinnostavalta ja hauskalta, mutta valitettavasti toteutus ei ole parasta A-ryhmää, vaikka yritys on kova. Oikeastaan Eat Lead on sinänsä hassu tapaus, että osan sen puolivillaisesta toteutuksesta antaa anteeksi ihan vain siksi, että se irvailee pelimaailman kliseille, ja on jo itsessään osa isoa vitsiä. Umpityhmä tekoäly ei ärsytä ollenkaan niin paljon, kun kyseessä on peli, jota pelataan pelissä.

Jos Matt Hazardin seikkailua lähestyy puhtaasti pelillisistä lähtökohdista, ei kyseessä ole mitenkään hämmästyttävän hyvä peli. Pelin visuaaliset efektit olisivat PS2:lla kuumaa kamaa, mutta PS3-pelaajia ne tuskin isommin lämmittävät. Kentät ovat tylsästi rakennettuja putkia, joissa ei ole mitään omaperäistä tai yllätyksellistä ja viholliset tylsiä nuijia, jotka eivät tarjoile yllätyksiä. Pariin otteeseen peli onnistui myös kaatamaan koko konsolin. Kontrollipuoli on hanskassa siedettävästi, mutta mistään selkäytimenjatkeesta ei voida puhua. Toiminta keskittyy aika pitkälti Gears of War -henkiseen suojasta toiseen loikkimiseen, jos kohta hieman kankeammin toteutettuna.

Pelaajan mielenkiintoa onnistutaan pitämään (hädin tuskin) yllä jatkuvasti vaihtuvilla vihollisilla sekä kuivan nuivakkaalla huumorilla. Lisäpotkua antavat myös joka toisella askeleella pelaajan tilille kilahtelevat trophyt, jotka eivät todellakaan tunnu miltään saavutuksilta. Niiden tarkoituksena tuntuu olevan vain ruokkia ahnetta pelaajaryhmää jatkamaan pelaamista virtuaalivehkeensä kasvattamiseksi.

Pelin vaikeusaste on sentään saatu sorvattua sopivaksi - ainakin itse onnistuin kuolemaan helpoimmallakin tasolla muutamaan otteeseen. Vaikka tekoälli onkin jokseenkin dorka, se onnistuu silti tuottamaan malttamattomana ryntäilevälle pelaajalle lyijymyrkytyksen. Myös loppupahikset - jotka ovat pelillisesti parasta antia - vaativat toisinaan useamman yrityksen, ennen kuin kuukahtavat.



On vaikea sanoa, onko vika omassa vai pelintekijöiden huumorintajussa, mutta en löytänyt itseäni hihittelemästä ääneen montaakaan kertaa pelin timmellyksessä. Komedia on tunnetusti hillittömän vaikea laji. Se, että maailmassa on tsiljoona huonoa toisen maailmansodan räiskintäpeliä, ei ole mielestäni hauskaa, vaan pikemminkin traagista. Voihan aiheelle yrittää irvaillakin, mutta sitten se pitäisi ainakin toteuttaa tyylillä, eikä sortumalla itse naurunalaisten pelien perisynteihin. Peli syö myös vitseistään pohjaa toistamalla niitä aivan liikaa. Siinä vaiheessa kun Dungeons & Dragons -henkinen nörttitaikuri laukaisee saman kaskun kymmenennen kerran viiden minuutin sisään, alkaa pelaajan aivossa muhia tuhoisia ajatuksia.

Tällaiset kömmähdykset luovat pelintekijöistä amatöörimäisen kuvan. Eikö pelihahmoille olisi voinut työstää hieman enemmän repliikkejä? Eat Leadista kajastaa kautta linjan tietynlainen ammattitaidottomuus. Intoa tekijöillä lienee ollut ja ajatustakin pelin takaa löytyy, mutta käytännön toteutus ruikkii lenkkareille ja pahasti. Jos aiheeksi olisi valittu jotakin vähänkin perinteisempää, olisi peli tuskin saanut koskaan edes julkaisusopimusta. Tällaisenaan rima ylitetään niin ja näin, mutta mitään papukaijamerkkiä on turha odottaa. Läpipeluuarvoa pelillä ei yksinkertaisesti ole.