Mediapuolella keppostelukulttuuri elää ja voi hyvin. 90-luvulla hassunhauskat kotivideot esittelivät suomalaisille esinaurettuja hupailuja, sitten saapui Ashton Kutcherin käsikameroilla kuvattu Punk’d. Nuorison migraatoituessa MTV:ltä internetiin myös kujeilut keksivät itsensä uudelleen: entisaikojen hyväntahtoinen keppostelu on muuttunut sosiaalisessa mediassa “pränkkäilyksi”, missä mikä tahansa toiminta – aina ryöstelystä seksuaaliseen häirintään – oikeutetaan pränkkäilyyn vetoamalla.


Tätä huumorin alinta kastia simuloi myös tämänkertainen arvostelupeli Neighbours Back From Hell. Kyseessä on HD-remasterointi reilun 15 vuoden takaisista Neighbours From Hell -peleistä: kaksi naapurin kepposteluun keskittyvää puzzle-peliä on koottu saman nimen alle, ja päälle on lyöty tarpeeksi uutta maalipintaa että julkaisulle löytyy oikeutus. Entistä sulavammat animaatiot ovatkin melkein ainoa positiivinen asia, mitä tästä kuonakasasta voi kirjoittaa.



Ongelmat eivät ole niinkään pelillisiä, vaan koko idean pahansuopaisuudessa. Neighbours back From Hell on niitä pelejä, joiden aikana pysähtyy jatkuvasti miettimään “onko tämä peli todellakin näin pahantahtoinen kuin miltä se tuntuu, vai olenko vain kasvanut vanhaksi?” Tekojen ilkeys kasvaa pelin edetessä, mutta oikeutus jää puuttumaan; lopputuloksena fiilis on sama, kuin nauraisi raajarikolle. Jopa palkkatappaja Hitman 47 oikeuttaa yleensä jollakin tapaa massamurhan hurman.


Kehyskertomus yrittää toki pohjustaa pelin tapahtumia: keskiluokkaista idylliä elävä Woody hätkähtää, kun vierustaloon muuttaa raivostuttava naapuri. Naapurin moottoripyörä savuttaa ja koirakin ripuloi kukkapenkkiin, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jää kepposteluohjelman kuvausryhmän kutsuminen. Jos logiikka katosi mielestäsi virkkeen puolivälissä, et ole ainoa. Woody siis kutsuu TV-kuvausryhmän paikalle taltioimaan kepposia, joilla naapurin öykkäröinti kostetaan.

Koko TV-aspekti kuvausryhmineen on todella omituinen kehyskertomus, eikä sillä ole alkuvideon jälkeen mitään pelillistä tai tarinallista arvoa. Kuvausryhmä ei ole esillä pelissä, Woody ei juonna tai esittele pilojaan, eikä pelaaja esimerkiksi näe editoitua telkkaritodellisuutta. “Kuvausryhmän” ainoa vaikutus tuntuu olevan, että jäynien tapahtuessa pelikamera zoomaa tilanteeseen TV-kameran tavoin.



Pelimekaniikallisesti Neighbours back From Hell muistuttaa 90-luvun klikkailu-puzzleiluja. 25 kentän ajan Woody hipsii naapurinsa talossa (tai lomamatkalla), pilaten hänen elämänsä mahdollisimman monilla eri tavoilla. Pelillisesti kaikki onkin enemmän tai vähemmän kunnossa: pelailu ei ole järisyttävän inspiroivaa, mutta naapurin välttely ja talon sabotoiminen on toteutettu mukiinmenevästi.


Puzzlet eivät ole vaativia, mutta ne noudattavat eetterinhöyryistä logiikkaa. Miten esimerkiksi jäynäyttäisit hiekkaveistoksia potkivan naapurin? No tietenkin dynamiittipötköllä, joka asetetaan kivipatsaan suuhun (sytytyslanka saadaan sauhuamaan varastetuilla silmälaseilla), jonka jälkeen irti räjähtänyt marmorikallo upotetaan hiekkaan seuraavaa potkua varten. En ole koskaan fanittanut puzzlepelien logiikkaa, mutta Neighbours from Hellin kohdalla kekseliäämmät pulmat ovat pelkkää plussaa: muut pulmat ovat niin yksinkertaisia, että höyrypäinenkin vaihtelu virkistää. “Nouki kananmuna ja laita se mikroon” -tason pulmat eivät ole ainoastaan yksinkertaisia, vaan myös toistuvia. Kun tukkii vessanpönttöä viidettä kertaa, mieli on yhtä mustana kuin paukkusikarin räjäyttämä naapuri.

Komedia on sekoitus vessahuumoria ja banaaninkuoriin liukastelevaa slapstickiä. Välillä vitsit ovat jopa ihan sympaattisia, kuten Woodyn vaihtaessa joogaoppaan vaivihkaa “kivun aapiseen”, mutta useammin vitsit jämähtävät siihen vessanpöntön tukkimiseen. Pahantahtoiset jäynät yritetään oikeuttaa “schadenfreudella”, eli suomalaisittain vahingonilolla. Yhdistän kuitenkin vahingonilon enemmänkin banaaninkuoreen liukastumiseen kuin naapurin koiran tappamiseen. Lisähuomion ansaitsee myös rasismilla ja seksismillä vihjaileva junttimainen huumori, jonka kuvastoon kuuluu esimerkiksi kiinalaisia massiivisilla kaninhampailla ja yrmyjä matameja jättirinnoilla.



En tiedä miten paljon karmaa ihminen menettää moottoripyörää päristyttämällä, mutta 25 kentän kiusaamisen jäljiltä olen suhteellisen vakuuttunut, ettei pelissä ohjata vaakakuppeja tasoittavaa sankaria, vaan puhdasta sosiopaattia. Pelikin vihjailee välillä ikuisesti virnuilevan Woodyn pahantahtoisuudesta, mutta suurimman osan ajasta narratiivi esittää kaiken oikeutettuna. Pienen tutkielman voisi toteuttaa pelkästään siitä, miten Woodyn ja naapurin kulttuurinen koodaus muistuttaa häiritsevästi yhteiskuntaluokkien stereotypioita, ja mitä peli tällöin sanoo luokkien välisestä suhteesta. Säästetään kuitenkin ihan kaikkien aikaa .


Neighbours back From Hell ansaitsee visuaalisella tyylillään muutaman irtopisteen. Peli muistuttaa ulkoisesti Wallace ja Gromit -animaatioista tunnetun Aardman Animationsin tyyliä, vaikkakin vähän tyylitajuttomammin. HD-remasterointi on myös peukun arvoinen suoritus, yli 15 vuotta vanha peli on saatu näyttämään hyvältä ja sulavalta. Remasterointi on silti synnyttänyt internetissä valitusta, sillä uusversiosta puuttuu ilmeisesti kolme alkuperäiskenttää. Itse en ensikertalaisena näe aihetta valitukseen, sillä nykyiselläänkin pelissä on liikaa toistoa. Lomamatkailusta kertova toinen puolisko tuo vaihtelua pelisisältöön, mutta muutaman illan seikkailuun mahtuu silti haukottelua.

Lopputuloksena on näiden HD-uusversioiden vakiotuomio: jos Neighbours From Hell huvittaa, on tämä todennäköisesti paras versio pelailuun. Muutama menetetty kenttä tuskin haittaa kuin tosifaneja. Neighbours back From Hell on julkaistu PC:n lisäksi Playstation 4:lle, Xbox Onelle sekä Nintendo Switchille.