Kun kesäkuussa 2013 nakkasin konsolin sisuksiin uunituoreen The Last of Us -pelin ja tarvoin muutaman tunnin tartuntataudin runtelemassa maailmassa, olin myyty. Seikkailin Joelin ja Ellien kanssa tarinan kolmesti läpi ja pelin saapuessa remasteroituna PlayStation 4:lle hyppäsin saappaisiin uudestaan. Yksi asia oli kuitenkin varma: lopputekstien kohdalla jäin kaipaamaan jatko-osaa, joka nyt vihdoin ja viimein saapui. Hyvä yleisö, saanko esitellä: The Last of Us Part II.



The Last of Us Part II kuuluu teoksiin, joista ei halua (eikä saa) spoilata mitään ennakkoon. Ihmeen ja tuurin kaupalla onnistuin välttelemään ennakkoon kaikki mahdolliset juonipaljastukset sekä viime aikojen viralliset trailerit. Asenteenani oli, etten halunnut tietää mitään ennakkoon, sillä halusin lähteä Ellien ja Joelin matkaan ilman ennakko-oletuksia tai asenteita. Ja kyllähän se kannatti. Tässä arvostelussa en latele juonipaljastuksia, lukuun ottamatta sellaisia, joita kehittäjät ovat jo kertoneet, joten voit jatkaa lukemista turvallisin mielin.


On kulunut viisi vuotta siitä, kun Joel ja Ellie tapasivat Tulikärpäset. Kuten edellisen osan pelanneet tietävät, Joel teki pelin lopussa päätöksen, joka varmasti herättää edelleen tuntemuksia pelaajissa. Oliko Joelin päätös oikea? Miten tämä raskas päätös vaikuttaa Joelin ja Ellien suhteeseen tai miten ihmiskunnan nyt käy?

Kehittäjät ovat ennakkoon kertoneet, että uusimmassa osassa Ellie kohtaa kammottavan tilanteen, jonka jälkeen hän pakkaa kimpsut ja kampsut reppuun lähteäkseen hakemaan oikeutta. Homma ei kuitenkaan ole kovin yksinkertainen, sillä matkalla tapahtumien taustalta paljastuu monisyisiä tarinoita, jotka eivät missään nimessä ole mustavalkoisia. The Last of Us Part II on välillä henkisesti raskas pelata, sillä koko juoni on kirjoitettu, rakennettu ja toteutettu niin mallikkaasti, että lopputeksteihin asti pelaajan tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä tunsin vihaa, kunnes huomasin, ettei vihani ollut ehkä sittenkään oikeutettua. Hetkittäin tunsin iloa, joka kuitenkin saattoi vaihtua välittömästi suruun. Päädyinkin monta kertaa pohtimaan, olivatko tekoni oikeutettuja ja mitä seurauksia niillä mahdollisesti olisi. Pelin tapahtumat aiheuttavat parhaimmillaan oman pään sisällä pitkiä filosofisia keskusteluita. Jatko-osan tarjoamasta kokemuksesta on turha odottaa riemukasta matkaa, sillä koko peli alusta loppuun on enemmän tai vähemmän täynnä fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Eikä veressä ole säästetty - sitä on paljon. Ymmärrän, että jotkut olettavat pelien olevan enemmän kevyttä viihdettä, joka ei herätä vahvoja tuntemuksia, mutta The Last of Us Part II ei missään nimessä ole sellainen. Ja hyvä niin, sillä tarvitaan myös kokemuksia, jotka ravistelevat tunteita ja ajatuksia.


Tarinaan uppoutumista vahvistaa se, että kaikilla vastaan tulevilla henkilöillä on nimi. Viholliset huhuilevat keskellä pahinta räiskettä toisiaan selvittääkseen, onko paras ystävä vielä elossa. Koirillakin on nimet ja rakastavat omistajat. Olivat vastustajat kuinka pahoja tahansa, luodin ampuminen toisen päähän tai koiran tappaminen kylmäverisesti kirveellä tuntuu pahalta. Taistelija jolla on tarina on huomattavasti vaikeampi tappaa perustellen sen olevan oikeutettua. NPC-hahmot eivät ole enää vain copy-pastella toteutettuja tietokonehahmoja, mikä tekee niiden kohtaamisesta huomattavasti realistisempaa.



Miten taistelut ja selviytyminen ovat kehittyneet ensimmäisestä osasta? Hieman, mutteivat kuitenkaan merkittävästi. Tälläkin kertaa ammuksia kannattaa säästellä taskun pohjalla tositilanteita varten, sillä edelleenkään paukkuja ei ole turhaan kulutettavaksi. Ensiapupakkauksiakaan ei odota jokaisella nurkalla, joten tartunnan saaneiden kanssa ei suotta kannata joutua lähikosketukseen. Onneksi matkan varrelta löytyy kuitenkin perinteiseen tapaan pulloja, tiiliä, muttereita, siteitä sekä saksia, joita yhdistelemällä saa käyttöönsä polttopulloja tai mahdollisuuden päivittää aseita. Turhia taisteluita kannattaa kuitenkin vältellä, sillä edellisestäkin osasta tutut hirviövastukset ovat erittäin ketteriä ja herkkiä kaikille äänille. Tällä kertaa tuntuu, että tartunnan saaneista on tullut vielä pahempia vastuksia ja usein kannattaakin vain hiiviskellä tuppisuuna eteenpäin reittiä etsien. Mikäli pelaaja siitä innostuu, seikkailu on mahdollista suorittaa melko pitkälle hiipien ilman voimakeinojen käyttöä.


On selkeää, että Naughty Dog on valinnut tärkeimmäksi elementiksi ja panostuksen kohteeksi teoksen tarinallisen puolen. Välillä ohjainta lepuutetaan pitkiäkin aikoja, kun ruudussa pyörii elokuvamainen väliosuus. Jos puhutaan teoksen pelillisyydestä, ei kyseessä ole mikään mestariluokan teos. Muun muassa realistisuutta tavoittelevan Escape From Tarkovin jälkeen turhautti todella paljon, ettei esimerkiksi suoraan suojaamattomaan päähän ampuminen tarkoittanut, että vastustaja kuolisi. Muutoinkin taistelut ovat aika peruskauraa, vaikka uusimmassa osassa Ellie voikin roikkua johtojen ja köysien varassa, uida sekä esimerkiksi kiivetä autojen yli tai ryömiä niiden ali. Lisäksi taistelutilanteissa vastustajan iskuja voi torjua tai jopa paeta tilanteesta.

Toki, mikäli vastustajat eivät tarjoa tarpeeksi haastetta, aina voi nostaa vaikeustasoa korkeammalle.


Pelin julkaisun jälkeen odotan kuitenkin hieman pelolla niitä ikuisuuskeskusteluja, joissa pohditaan, voiko The Last of Us II:ta kutsua peliksi. Miksei voisi, sillä pelit kategoriana on laaja lokero, jonne voi tuupata kaikenlaisia teoksia. Mielestäni Last of Usin ensimmäisessäkin osassa parasta oli tarina, jonka avulla pelaajille haluttiin välittää viesti tai saada heidät ajattelemaan asioita. Peliä ei välttämättä ole haluttu tehdä täydelliset toimintakohtaukset ja pelillisyys edellä. Vaikka kyllähän nyt päähän ammutun vihollisen kuolemattomuus hieman ihmetyttääkin...



The Last of Us Part II ei virallisesti ole avoimen maailman peli, mutta silti kaiken tiimellyksen keskellä ehtii seikkailla siellä sun täällä ja katsella maisemia. Ja voi juku sentään. Olin oikeastaan heittänyt jo kaiken toivon PlayStation 4 -konsoleiden ja niiden tarjoaman graafisen ulkoasun paranemisen suhteen. Vaikka olin innoissani, että peli ehti saapua vielä ennen PlayStation 5:ttä, pohdin vieläkö vanhassa työjuhdassa riittää virtaa. Mitä vielä: joudun ehkä ristimään jatko-osan PS4:n historian kauneimmaksi teokseksi! Kaikki maisemat tarkkoineen yksityiskohtineen on viilattu loppuun asti. Kaikki alueet, joissa pelaaja pääsee seikkailemaan, ovat hurjan realistisen tuntuisia. Myös vaihtuvat säätilat tuovat mukaan oman mausteensa. Pimeässä vihollisten välttely on entistä hankalampaa ja myrskyssä uiskentelu haastavampaa kuin poutapäivinä. Onneksi pelissä on mukana valokuvaustila, jolla voi pysähtyä taltioimaan hienoimmat hetket.


Eikä se minun kärsivä konsolini (PS4 Pro) niin kauheasti huutanut työstäessään kuvaa televisioon. Itse asiassa laite oli poikkeuksellisen hiljainen kaikkien pelisessioiden aikana, tosin jotkut kollegani ovat kertoneet konsoleidensa käyneen melko kuumina. Vaikka pelasin The Last of Us Part II:n läpi ennen virallista julkaisua, ei peli kärsinyt bugeista tai sen ihmeellisimmistä nytkähtelyistä - ainakaan sellaisista, joita silmäni olisivat sen kummemmin havainnoineet. Ainoastaan yhdessä tehtävässä koin pientä hidastelua ruudunpäivityksessä noin muutaman minuutin ajan, mutta sekin oli melko vähäistä ja harmitonta.


Kannattaako The Last of Us Part II ostaa? Kyllä, varsinkin jos olet edellisen osan fani. Naughty Dog tarjoaa ison ja tunteikkaan tarinan, joka aivan varmasti herättää kaikkien pelaajien päässä jonkinlaisia ajatuksia. Jos olet valmis loikkaamaan sen vietäväksi, siirrä peli heti kun mahdollista ostoskorin kautta lataukseen. Minä jään vain odottelemaan varsinaista julkaisupäivää ja sitä hetkeä, kun pääsen keskustelemaan tapahtumista muiden pelaajien kanssa. Lisäksi jään odottamaan HBO:lle saapuvaa The Last of Us -sarjaa, sekä juuri saadun tiedon mukaan myös mahdollista The Last of Us Part III:a (uutisen lähde).