Tunnustan: kun Square Enix ilmoitti kehittävänsä uusintaversiota Final Fantasy VII:stä, olin hyvin skeptinen. Alkuperäinen Final Fantasy VII oli aikanaan todella hyvä JRPG, mutta sittemmin oikeastaan kaikki Squaren sen päälle pulttaamat laajennukset, lisäykset ja sivutarinat ovat olleet vähän mitä sattuu.


Myös Squaren yleinen onnistumisprosentti uusintaversioiden kanssa on kauniisti sanoen ristiriitainen. Onnistumisiakin on, mutta ne eivät paina vaakakupissa suunnattomasti, kun toisella puolella on hirmuinen kokoelma vasurilla väännettyjä mobiilipelejä, joita on sitten julkaistu jos jonkinlaisilla alustoilla.

Odotukseni Final Fantasy VII Remaken suhteen olivat siis mielestäni perustellusti aika vähäiset. Rehellisesti sanoen olisin voinut lyödä vetoa sen suhteen, että eniten viihdettä tulisi irtoamaan siitä soihduilla ja talikoilla aseistautuneesta pelaajaporukasta, joka kehnoon peliin pettyneenä pistäisi Squaren toimiston palamaan – tietenkin siis vain Internetin keskustelupalstoilla.


Toisin kuitenkin kävi. Final Fantasy VII Remakesta ei saa halpaa rahastusta vaikka miten pinnistäisi, sillä kyseessä on helposti pelihistorian kunnianhimoisin uusintaversio, vieläpä aivan älyttömän hyvä sellainen.



Olin ennakkoon hyvin huolestunut, kun nettiin vuosi tietoja siitä, että Remake-versio sisältäisi vain alkuperäisen pelin Midgar-osion. Originaalissa pelissä Midgar oli käytännössä vain tutoriaali muulle pelille ja jäi taakse jo muutamien tuntien jälkeen. Huoli oli kuitenkin turha, sillä vaikka Final Fantasy VII Remake todellakin sijoittuu pääosin Midgariin, se sisältää niin paljon uutta sisältöä ja tekemistä, että kyseessä on aivan täysipainoinen ja vieläpä suurelta osin alkuperäinen JRPG.


Final Fantasy VII kertoo tarinan maailmasta, joka on kuolemassa ihmisten ahneuden johdosta. Puolta maailmaa hallitseva Shinra-megayhtiö tarjoaa yhteiskuntansa onnekkaammalle puoliskolle yltäkylläistä elämää vallankumouksellisten Mako-reaktoriensa ansiosta. Se, mitä useimmat eivät tiedä – tai halua myöntää itselleen – on, että Mako-reaktorit käyttävät virtanaan kirjaimellisesti planeetan elinvoimaa. Jokainen päivä vie siis planeettaa ja sen kaikkia asukkaita askeleen lähemmäs lopullista tuhoa.

Parrasvaloihin astuu Cloud Strife, Shinran SOLDIER-eliittijoukoissa palvellut nuori sotilas, joka on jättänyt entisen elämänsä taakseen ja haluaa nyt elättää itsensä palkkasoturina. Cloudin on palkannut Avalanche, Shinraa vastaan taisteleva ekoterroristijärjestö, joka haluaa pysäyttää Mako-reaktorit vaikka väkivalloin.

Koska kyse on Final Fantasy -tarinasta, samaan aikaan liikkeellä on lukuisia muitakin tarinanpätkiä. Avalanchen riveihin kuuluu myös Tifa, Cloudin lapsuudenaikojen paras ystävä, jonka Cloud nyt tapaa hieman erilaisissa olosuhteissa kuin aiemmin. Cloud itse taas saa yllättäviä päänsärkykohtauksia, joiden mukana hän saa outoja näkyjä. Mutta mitä ne ovat? Muistoja? Enteitä tulevasta? Vilauksia toisesta maailmasta? Ja kuka onkaan Cloudin painajaisissa kerran toisensa jälkeen vieraileva mystinen Sephiroth, jolla on selvästi yhteistä menneisyyttä Cloudin kanssa?


Kuten Final Fantasy VII:nsä tuntevat varmasti huomasivat, Remake-version tarina on suurilta linjauksiltaan sama kuin aiemminkin, mutta sen yksityiskohtia on tuunattu joko hienovaraisesti hieman eri suuntiin, tai välillä kokonaan uusille urille. Mukaan on lisätty useiden tuntien edestä kokonaan uutta tarinaa, joka syventää päähenkilöiden hahmoja runsaasti, esittelee kokonaan uusia hahmoja, tai vain tekee alkuperäisessä pelissä täysin statisteiksi jääneistä sivuhahmoista vihdoin täysiverisiä ja uskottavia henkilöitä.

Pikaisena esimerkkinä mainittakoon vaikka, että siinä missä alkuperäisessä pelissä kahden reaktori-iskun välinen aika mitattiin minuuteissa, nyt edessä on useiden tuntien verran uutta pelattavaa yhdessä Biggsin, Wedgen ja Jessien kanssa.


Minun on mahdoton sanoa, miten tarina iskee maailman suurimpiin Final Fantasy VII -faneihin, sillä olin itse pelannut alkuperäistä peliä viimeksi joskus viime vuosituhannen puolella ja jouduin arvostelua varten lunttaamaan Wikipediasta, miten se tarina alkujaan menikään. Tästä perspektiivistä homma toimii erinomaisesti.

Juuri tämä onkin Final Fantasy VII Remaken vahvuus. Kuvittelin ennakkoon, että kyseessä oli vain Final Fantasy VII -superfaneille tehty peli, mutta kaikkien onneksi kyseessä onkin teos, joka seisoo ylpeästi ja itsenäisesti omilla jaloillaan.



Juonen suunnattomien tuunausten ohella myös itse pelattavuus on ottanut valtavia harppauksia eteenpäin. Monet alkuperäisessä pelissä mukana pyörineet mekanismit ja käsitteet ovat yhä mukana, mutta aivan uusilla tavoilla esitettyinä.

Pelin taistelusysteemi on nyt tosiaikaista toimintaropeilua hieman Final Fantasy XV:n hengessä. Pelaaja ohjastaa kerrallaan yhtä hahmoa tekoälyn huolehtiessa muiden ryhmänjäsenten touhuista. Jos kuitenkin kaipaa tarkempaa kontrollia vaikkapa sen itse ohjastamansa hahmon jouduttua unten maille tai vihollisen sitomaksi, voi milloin tahansa hypätä myös muiden hahmojen puikkoihin.


Kaikilla neljällä pelihahmolla on täysin omanlaisensa pelityyli. Kaikille yhteistä on, että hyökkäysnappia takomalla tehdään perushyökkäyksiä, mutta sen jälkeen suunnataankin eri suuntiin. Cloudin erikoisuutena on vaihtaa nopeasti liikkuvasta ja väistelevästä pelitilasta hitaampaan puolustustilaan, jossa iskut tekevät enemmän vahinkoa ja Cloudin torjumat lähitaisteluiskut palkitaan ilmaisilla ja tehokkailla vastaiskuilla. Kolikon kääntöpuolella tämä hitaampi puolustustila jättää Cloudin avoimeksi pitkän matkan hyökkäyksille.

Esimerkiksi Aerithin mekanismit ovat täysin erilaiset. Hän hyökkäilee kauempaa loitsujen avulla ja kerryttää koko ajan taustalla energiaa valtavaan energiapurkaukseen, jonka voi laukaista tehokkaampana hyökkäyksenä ennen mittarin lataamisen aloittamista alusta.

Kaikkien hahmojen kanssa kannattaa tulla sinuiksi, sillä peli on rakenenttu sen oletuksen varaan, että pelaaja ohjastaa kaikkia hahmoja aktiivisesti. Tekoälyn ohjaamana kaverit lähinnä tekevät perushyökkäyksiään ja kaikki muu jää pelaajan hoidettavaksi ja olisi ollut kiva, jos pelissä olisi ollut jonkinlainen mahdollisuus komentaa tiimikavereita vaikka käyttämään automaattisesti parannusloitsuja.


Toisaalta kenties ratkaisuun on syynsä, sillä kykyjen käyttäminen ei ole taistelussa ilmaista puuhaa. Alkuperäisestä Final Fantasy VII:stä tuttu Active Time Battle -systeemi elää edelleen, mutta erilaisessa muodossa. Taistelun pyöriessä kaikkien hahmojen ATB-mittarit täyttyvät hitaasti itsekseen, joskin niitä voi nopeuttaa esimerkiksi tekemällä itse hyökkäyksiä, torjumalla vihollisten iskuja ja niin edelleen. Aina kun yksi ATB-mittarin segmentti on täyttynyt, voi käyttää kerran esinettä, heittää yhden loitsun tai laukaista yhden erikoiskyvyn.

Peli hidastuu miltei pysähdyksiin kun pelaaja aktivoi jonkun valikon, joten ratkaisujaan saa miettiä rauhassa, mutta ei loputtomiin. Kummallekin tiimikaverille on myos omat pikavalintanappinsa, joiden avulla heidät voi komentaa käyttämään kykyjään, joten pienen opettelun jälkeen tiimityö toimii mainiosti.

Taistelut ovat alun jälkeen yllättävän kinkkisiä, sillä edes perusviholliset eivät aina ole mitään pelkkää tykinruokaa. Vihollisilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, jotka pitää huomioida, ellei tykkää katsella Game Over -ruutuja vähän väliä. Keskeinen osa tätä yhtälöä on niin kutsuttu stagger-mekanismi. Monet viholliset eivät ota käytännössä lainkaan vahinkoa, ennen kuin ne horjuttaa tasapainosta viholliskohtaisilla tavoilla. Kun vihollinen on sitten kanveesissa, on aika ladata tiskiin ne kovimmat erikoishyökkäykset.


Heikkouksia hyödynnetään materia-jalokivillä, joita voi sijoitella hahmojen aseisiin ja varusteisiin. Materiat avaavat käyttöön esimerkiksi parannus- ja vahinkoloitsuja, mutta niillä on myös muita passiivisia hyötyjä. Materioita yhdistelemällä voi vaikkapa tehdä hahmonsa immuuneiksi tietynlaiselle vahingolle tai liittää hyökkäyksiin elementaalivahinkoa. Jos tietää, että vastassa on vaikkapa jääloitsuja käyttävä vihollinen, joka on heikko tulelle, tällaisesta voi olla yllättävän paljon hyötyä.



Final Fantasy VII Remake tuntuu modernilta peliltä, joka on suunniteltu ilman menneisyyden painolastia. Tästä hyvä esimerkki on pelin hahmonkehitys. Jokaiselle hahmolle aukeaa pelin edetessä useita asevaihtoehtoja, eivätkä aseet suinkaan ole automaattisia parannuksia entiseen, vaan niiden erikoiskyvyt avaavat erilaisia tapoja pelata samoilla hahmoilla. Barretin ensimmäinen konekiväärikäsi sisältää puhtaasti hyökkäykseen erikoistuneita kykyjä, kun taas se ensimmäinen tarjolle tuleva vaihtoehto on puolustushenkinen. Sen kykyjen avulla Barret voi suojata itseään vahingolta, tai jopa ottaa vahinkoa liittolaistensa puolesta. Kaikille on siis käyttöä tilanteesta riippuen.

Kaikki aseet sisältävät omat kykypuunsa, joita kivutaan tasojen myötä jaettavilla kykypisteillä. Kaikki aseet keräävät kykypisteitä omalle tililleen, vaikka pelaaja ei olisi koko asetta vielä edes löytänyt. Niinpä ei koskaan joudu tilanteeseen, jossa uutta asetta ei voi ottaa käyttöönsä, koska se olisi ominaisuuksiltaan aiemmin käytössä olleita jäljessä. Eikä kannata myöskään pelätä vääriä valintoja, sillä kykypisteet voi palauttaa käyttöönsä helposti ja loputtomasti.


Näin muodostuu pelikokemus, joka tuntuu vapaalta ja kannustaa kokeilemaan. Se ei rankaise pelaajaa siitä, että tämä ei osannut aavistaa jotain 20 tunnin päässä häämöttävää vaatimusta, tai että tämä kokeili jotain epäoptimaalista. Sen sijaan se tarjoaa monipuoliset mahdollisuudet kustomoida hahmojaan ja pelikokemustaan, sekä löytää ne yhdistelmät, jotka toimivat itselle parhaiten kussakin tilanteessa.

Valtavan iso hatunnosto Squaren suuntaan tällaisesta pelisuunnittelusta.



Final Fantasy VII Remake on aivan loistava peli. Aivan kuin Resident Evil 2 Remake viime vuonna, se ottaa legendaarisen originaalin ja modernisoi sen hämmentävän kattavasti. Tämä vertaus ei kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä Final Fantasy VII Remake on vielä vaikuttavampi paketti.

Squaren kehitystiimi on onnistunut ottamaan noin kuuden tunnin mittaisen kaistaleen yli 20 vuotta vanhasta pelistä ja kehittämään sen pohjalta yli 40 tuntia kestävän, modernin ja alusta loppuun kiehtovan pelikokemuksen. Lisäykset tarinaan ovat onnistuneita, uusittu taistelusysteemi toimii erinomaisesti ja jaksaa viihdyttää koko pelin ajan, eikä audiovisuaalinen puolikaan jää yhtään muusta paketista jälkeen.


Vaikka muutamat tekstuurit ovatkin hämmentävän matalaresoluutioisia, kokonaisuus on todella vaikuttava. Peli näyttää upealta, sen hahmojen animaatioihin on käytetty aivan uskomattomasti vaivaa – onnistuneesti, sillä pelihahmot tuntuvat todella eläviltä – ja soundtrack on ilmiömäinen. PlayStation 4 Pron kautta pelattuna ruudunpäivitysnopeus on myös vakaa, eikä peli takellellut tai tökkinyt.

Pelattavaa on valtavasti, sillä sen varsinaisen tarinan ohella Final Fantasy VII Remake sisältää hirmuisen määrän sivutehtäviä ja vaihtoehtoisia aktiviteetteja, joista palkitaan jos jonkinlaisella roippeella. Rahoilleen saa siis todellakin vastinetta.

On todella kiva huomata, että olin Final Fantasy VII Remaken suhteen täysin väärässä, sillä halvan rahastuksen sijaan paketista paljastui varteenotettava vuoden peli -kandidaatti. Yhden jutun kyllä arvasin oikein: kun lopputekstit pyörivät, on aika karua ajatella, että tarinan jatkoa saadaan odottaa useita vuosia.