Valven onnistumisprosentti pelijulkaisijana ei ole viime vuosina ollut kummoinen. Pelejä on tihkunut ulos todella hiljaiseen tahtiin, mikä ei sinänsä toki ole uutta, onhan ”Valve-aika” ollut ihan vakiokäsite pelialalla jo vuosia. Se on uutta, että nämä harvat pelijulkaisut eivät ole enää olleet aivan parasta kamaa. Se tuorein Valve-tekele, korttipeli Artifact, oli niin totaalinen pannukakku, että peli pistettiin vuodeksi jäihin pelastusoperaatiota varten.


Kun myös virtuaalitodellisuus on monen mielessä muodostunut ”nopean rahastuksen” synonyymiksi, Half-Life: Alyxin kohdalla oli ihan perusteltua olla ennakkoon hieman varautunut. Pelot osoittautuivat onneksi turhiksi, sillä Half-Life: Alyx on pahuksen hyvä peli.



Half-Life: Alyx ei ole ajallista jatkoa Half-Life 2:lle, vaikka se tavallaan onkin pelin jatko-osa. Se hyppää ajassa viisi vuotta taaksepäin ja kertoo elämästä ennen Gordon Freemanin paluuta. Pääosassa on luonnollisesti Gordoniakin avustanut Alyx, jonka tavoitteena olisi tällä kertaa pelastaa Combinen vangiksi joutunut isä, ennen kuin tämä kuljetetaan Nova Prospektin vankilakaupunkiin kuulustelua ja teloitusta varten.

Tarinaa on runsaasti enemmän kuin olisi VR-peliltä voinut odottaa, sillä Half-Life: Alyx on ihan täysiverinen Half-Life-pelisarjan osa. Sen tyyli on myös kovin samanlainen kuin sarjan aiemmissa peleissä, joskaan Alyx ei ole yhtä sanaton sankari kuin Gordon, vaan osallistuu aktiivisemmin tarinan kulkuun.



Half-Life-pelisarjan fanit saavat Alyxin tarinan myötä paljon kiinnostavaa lisätietoa pelien maailmasta ja sen keskeisten hahmojen taustoista, mutta vielä mielenkiintoisemmin peli kehittyy myös voimakkaasti suuntaan, joka ei niinkään vihjaile, vaan huutaa katoilta, että lisää Half-Lifeä on tulossa. Mutta tarkoittaako se Half-Life 3:a vai kenties toista VR-sivupeliä? Se jää nähtäväksi. Joka tapauksessa Alyx on jo pelkästään tarinansa puolesta pakkohankinta Half-Lifen ystäville, mutta entä (me) muut? Hyvänä uutisena peli toimii mainiosti vaikka Gordon Freeman ei voisi pätkääkään kiinnostaa, sillä se varsinainen houkutin on erinomaisen viimeistelty ja hiottu VR-pelikokemus.



Silloin kun Valve vielä teki ja julkaisi hyviä pelejä, firma tuli tunnetuksi aivan överiksi menevästä pelitestauksestaan. Kehittäjien kertomien tarinoiden perusteella Valvella oli tapana järjestää kattavia ja laajoja testaussessioita, joissa esimerkiksi pelaajien katseen sijoittumista pelatessa tutkittiin ja mitattiin tieteellisesti. Sen jälkeen palattiin takaisin työpöydälle hiomaan tarinaa ja kenttäsuunnittelua, jotta pienten elementtien avulla huomiota saatiin paremmin – ja pelaajan huomaamatta – vedettyä oleellisiin asioihin.


Tämä vanhan koulukunnan Valve-henki on selvästi ohjannut myös Half-Life Alyxin kehitystiimiä, sillä se on helposti viimeistellyin ja hiotuin pelaamani VR-kokemus. Grafiikkaan ja yleiseen visuaaliseen suunnitteluun on kiinnitetty valtavasti huomiota ja käytetty hirmuisesti resursseja, joten Half-Life Alyx on myös parhaimman näköinen pelaamani VR-peli. Se on täynnä pieniä ja suurempia yksityiskohtia, jotka kutsuvat viettämään aikaa sen maailmassa ja tutkimaan viimeisetkin kujat ja nurkat. Näin tekemällä löytää usein myös jos jonkinlaista kerättävää krääsää, mutta jotenkin se tuntuu sivujutulta: tutkimusmatkailu on kerrankin oma palkkionsa.

Valve on panostanut hirveästi vaivaa myös VR-ohjauksiin ja -interaktioihin. Half-Life Alyx vaatii Valve Indexin tai Oculus Touchin kaltaiset käsiohjaimet ja myös hyödyntää niitä jatkuvasti, sillä pysäytysvalikon avaamista lukuun ottamatta kaikki tapahtuu fyysisten interaktioiden kautta. Half-Lifen tyylille uskollisesti pelaaja pääsee ratkomaan runsaasti fysiikkapuzzleja ja tietenkin myös ammuskelemaan runsaasti sarjan aiemmista peleistä tuttuja, mutta myös uusia, vihollisia.



Immersion tuntu on valtava, kun kaikki pelaajan käyttöliittymästä lähtien on upotettu osaksi pelimaailmaa. Alyxin kuntoa ja ammustilannetta voi tarkastella hänen hanskoihinsa piirtyvien mittareiden avulla, aseet ladataan pudottamalla ensin lippaan vapautusnappia painamalla tyhjä lipas aseesta ja lyömällä sitten olan takaa uutta sisään. Sen jälkeen tietenkin vedetään vielä viritetään ase käsin. Tämä kaikki on toki tuttua useista muistakin VR-kokemuksista, kuten H3VR:stä tai Boneworksista, mutta ei se tee erinomaisesta VR-pelisuunnittelusta yhtään sen huonompaa.

Alyxin käytössä on myös pari uutta lelua. Näistä merkittävin on pari magneettisia hanskoja, joiden avulla voi ikään kuin telepaattisesti nykiä esineitä itseään kohti ja näin vaikka noutaa muuten tavoittamattomasta paikasta ammuksia tai kiskaista headcrab-zombien takaa räjähtävän bensakanisterin lähemmäs kohdealuetta. Pienen opettelun jälkeen homma sujuu kuin tanssi.


Half-Life: Alyx sisältää myös kattavat säätelymahdollisuudet, joilla kokemuksen voi kustomoida juuri haluamansa kaltaiseksi. Liikkumistapoja on useita erilaisia teleporttailusta suoraan ja vapaaseen liikkumiseen, kyykistymisen voi tehdä joko itse omilla jaloillaan tai nappia painamalla ja niin edelleen. Vaikka Half-Life: Alyx onkin selvästi parhaimmillaan room scale -kokemuksena, sitä voi aivan hyvin pelata vaikka konttorituolissa istuen.

Minulla ei olekaan oikeastaan mitään valittamista siitä, mitä pelistä löytyy. Enemmänkin siitä, mitä siitä ei löydy. Pelaajan ase esimerkiksi kiinnittyy pysyvästi siihen käteen, millä sen pelin alussa maasta nostaa. Olisi ollut todella kätevää vaihtaa asekättä tilanteen sitä vaatiessa, jotta voisi vaikka ammuskella kulman ympäri. Lisäksi on todella outoa, että pelaajalla ei ole minkäänlaisia melee-hyökkäyksiä. Tuntuu todella oudolta, että käteen lyödyllä metalliputkella ei voi hajoittaa esineitä tai muksia vihollisia ympäri korvia. Valvella on kaikkiin puutteisiin ihan hyvät ja ymmärrettävät perustelut: esimerkiksi ase on kiinteästi kädessä, koska testaajien mielestä ei ollut kiva puristaa ohjainta pitkien pelisessioiden ajan, jotta ase ei putoaisi. Mutta silti...



Olin itse hieman yllättynyt siitä, että Half-Life: Alyx on kauhupeli. Kun hieman pysähtyy pohtimaan, tämä on toki itsestään selvää: kyllähän kohti naamaa hyppivät headcrabit, katosta roikkuvat barnacle-saalistajat ja muut perinteiset Half-Life-örmyt luonnollisesti VR:n kautta koettuna iskevät kovempaa kuin ennen, mutta kehitystiimi on selvästi nojannut kauhuteemaan kunnolla. Pelaaja pistetään usein hapuilemaan pimeissä ja ahtaissa loukuissa, joissa hyppykauhut odottavat jokaisen kulman takana.


Tämän myötä lienee myös selvää, että jos minun laillani kärsii esimerkiksi araknofobiasta, Half-Life: Alyx on äärimmäisen intensiivinen ja ahdistava pelikokemus. Taas hyvin valvemaiseen tyyliin kehitystiimi tuntuu miltei osaavan lukea pelaajan ajatuksia ja leikitellä niillä. Peli on täynnä ilkeitä kakkakepposia, jotka ovat mahdollisia vain, koska kehitystiimi pystyi ottamaan huomioon miltei kaiken, mitä pelaajat tulevat yrittämään. Mahtuupa mukaan myös yksi pelihistorian parhaista kentistä ja vihollisista, jota en spoilaa sen enempää. Tietäjät tietävät.

Half-Life: Alyx oli minulle äärimmäisen positiivinen yllätys, mitä nyt loputtomana letkana kohti naamaa hyppivät headcrabit pistivätkin muutaman parin kalsareita vaihtoon. Halvan VR-rahastuksen sijaan tarjolla on lähemmäs 20 tuntia kestävä ihka-oikea peli, joka on vieläpä viimeistelty äärimmäisen hyvin, sillä perinteisellä ja jo kadonneeksi luullulla Valve-otteella.

Jos omistat VR-lasit, pelaa myös Half-Life: Alyxia. Ja jos et, se on miltei yksinään niiden hankkimisen arvoinen tapaus.

Arvostelu tehtiin Oculus Rift S -virtuaalisilmikolla