Switch-pelurit ovat odottaneet rakastetun Pokémon-pelisarjan saapumista Nintendon hittikonsolille kuin kuuta nousevaa. Viime vuonna julkaistut Let’s Go, Pikachu! ja Let’s Go, Eevee! olivat ihan kivaa välipalaviihdettä, mutta pelattavuudeltaan selvästi sivupelejä.


Kuten totuttua, se odotettu julkaisu tapahtui lopulta tuplana: Pokémon Sword ja Pokémon Shield ovat 99% sama peli, mutta kummassakin on muutama uniikki pokémon kerättäväksi, sekä yksi uniikki pomo voitettavaksi.

Vaikka meidän testiimme päätyi lopulta Sword-versio, sama arvostelu toki pätee kumpaankin versioon: pari pokémonia ja yhden salipomon elementin vaihtuminen eivät pistemäärää mihinkään hetkauta.



Siltä varalta, että joku on herännyt juuri 25 vuotta kestäneestä koomasta tai kokenut äskettäin epätieteellisesti toimivan muistinmenetyksen, kerrataan hyvin nopeasti pelimaailman suosituimman sarjan perusidea. Pelaaja on Englannista vaikutusta ammentaneella Galarin saaarialueella asuva nuorukainen, jolla on unelma: tulla kaikkien aikojen parhaaksi pokémon-kouluttajaksi. Pokémonit ovat maailman eläimiä, jotka elelevät itsekseen villeinä luonnossa, mutta kesytettynä myös avustavat ihmisiä mitä moninaisemmissa toimissa ja tehtävissä.


Kuten käytännössä aina muulloinkin, tie tähtiin vaatii kahdeksan erillisen salin haasteiden voittamista ja niiden pääkouluttajien pieksemistä kaksintaistelussa. Suomen nakkikioskeilta tutun nyrkkitappelun sijaan erimielisyydet ratkaistaan pokémonien välisillä matseilla. Kukin sali on omistautunut yhden elementin ympärille, ja elementit ovat keskenään siinä perinteisessä kivi-paperi-sakset-elementaalimuodostelmassa: tuli-elementin pokémonit ottavat normaalia enemmän vahinkoa vesihyökkäyksistä, ja vesi-pokémonit vuorostaan ovat heikkoja sähkölle.

Pokémon heittelee mukaan vielä muitakin muuttujia. Pokémonit voivat olla kehotyypiltään ötököitä, lentäviä tai vaikka kummituksia, mikä myös vaikuttaa siihen, mitä muita elukoita vastaan kukin on niskan päällä ja altavastaajana. Niinpä se varsinainen pelattavuus on suurimman osan ajasta erilaisten pokémonien etsimistä ja kesyttämistä, jotta saa kasattua itselleen mahdollisimman monipuolisen tallin ja voitettua pelin moninaiset haasteet.

Se suurin Pokémon Swordia ja Shieldiä ympäröivä kohu koskee juuri pokémoneja itseään. 25 vuoden aikana erinäiset pelit ovat lisänneet pokémon-kaanoniin lukemattomia elukoita, ja nykyään yhteenlaskettu määrä huitelee jossain 800 paremmalla puolella. Swordissa ja Shieldissä ei kuitenkaan ole mukana kuin ”vain” 400 erilaista pokémonia, joista monet ovat uusia ja ammentavat hauskasti vaikutteita brittiläisestä luonnosta tai kulttuurista.


Ymmärrän hyvin, että pokémon-määrän leikkaaminen puoleen harmittaa niitä, jotka ovat esimerkiksi siirtäneet suosikki-pokémoninsa pelistä toiseen niistä ensimmäisistä Game Boy -julkaisuista lähtien, mutta eivät nyt saa vanhaa kaveriaan mukaan peliin, koska leikkaus on osunut kohdalle. Ilman tällaista painolastia pokémonien määrä tuntuu kuitenkin hyvin riittävältä. Mukana on kattava valikoima vanhoja klassikoita ja uusia tulokkaita, ja lisäksi uudet lisukkeet edustavat harvoin peleissä nähtyjä yhdistelmiä elementtejä ja tyyppejä.

Oleellinen osa peliä on tietenkin pokémonien vaihtelu muiden pelaajien kanssa, ja Sword/Shield-kaksikko tekee prosessin hyvin helpoksi. Samassa tilassa olevien kavereiden ohella vaihtoja voi harrastaa myös Internetissä joko suoraan toisen pelaajan kanssa tai oman suosikkini, yllätysvaihtojen, kautta.


Aiemmin ”wonder trade” -nimellä tunnetuissa yllätyisvaihdoissa pelaajat heittävät yhden pokémoninsa eetteriin ja saavat sitten joltain muulta osallistujalta toisen ylläri-pokémonin takaisin. Omassa ensimmäisessä vaihdossani sain japanilaisen Magikarpin, joka ei eroa länsimaisista veljistään kuin japaninkielisen nimensä osalta – mutta on toki sen ansiosta noin 100 kertaa siistimpi.



Pelin rakenne on hieman ristiriitainen. Sitä ei käy kiistäminen, että Pokémon Sword / Shieldin rakenne on virtaviivaisempi ja riisutumpi kuin miesmuistiin. Kaupungeissa on vain muutamia taloja, joihin pääsee yleensäkään sisään – ja ne ovat käytännössä aina kauppoja – reitit kaupunkien välillä ovat kovin lyhyitä, ja kunnon luolastotkin loistavat poissaolollaan.


Niiden tilalle on heitetty useampi ”wild area”, suuri ja avoin pelialue, joissa pelaajat saavat vapaasti vaellella keräilemässä marjoja, etsimässä aarteita ja tietenkin saalistamassa pokémoneja. Ensimmäinen tällainen alue heitetään eteen jo noin toisen pelitunnin aikana, ja efekti on dramaattinen. Jos Switch on kytkettynä verkkoon, suuret pelialueet ovat täynnä muita pelaajia, jotka vipeltävät jalan tai pyörillä pitkin maita ja mantuja. Alueet on jaettu pienempiin sektoreihin, joiden säätilat vaihtelevat videopelimäisen itsenäisesti. Kullakin sektorilla on omat pokémon-valikoimansa säätilasta ja vuorokaudenajasta riippuen, joten jo sillä ensimmäisellä alueella voi viettää tuntikausia aikaa ja silti löytää jatkuvasti jotain uutta ja ihmeellistä.

Muiden pelaajien kanssa pääsee myös tekemään yhteistyötä. Luonnossa seikkaillessaan pelaajat voivat lyödä pystyyn telttansa ja sitten leikkiä pokémoniensa kanssa, tai kokata näille herkullisia curry-annoksia toinen toistaan ihmeellisemmistä aineksista. Jos hyvä tuuri käy, joku muu pelaaja voi myös löytää leirin luonnosta ja saapua vierailulle leikityttämään omia pokémonejaan ja osallistumaan kokkaukseen.


Wild areoille on sijoiteltu myös neljän pelaajan mini-raideja, joissa vastassa on superboostattu versio jostain harvinaisesta pokémonista. Mustan silhuetin perusteella pitäisi sitten tunnistaa, mikä elukka piilopaikassa odottaa (ei, en ole vielä kohdannut Jigglypuffia ylhäältä kuvattuna) ja sen perusteella valita mukaansa se tilanteeseen sopivin pokémon.

Rehellisesti sanoen nämä mini-raidit ovat pienoinen pettymys, sillä ne ovat ohitse kovin nopeasti. Ne ovat kuitenkin visuaalisesti iskeviä, sillä ne on rakennettu pelin uuden dynamax-muodonmuutoksen ympärille. Dynamax-kristallin avulla pokémon voi muuttua kivitalon kokoiseksi superversioksi itsestään ja käyttää muutaman vuoron ajan superbuustattuja versioita ominaisuuksistaan. Jos ei saa viihdettä siitä, että jättimäinen Wooper heiluu pää pilvissä pelaajan tukena, ei voi millään omata sielua. Mini-raideista saa myös niiden harvinaisten pokémonien ohella paljon aineksia kokkaukseen, pokémonien ominaisuuksien kasvattamiseen ja moneen muuhun pieneen puuhaan, joten niitä kannattaa harrastaa.



Pokémon Sword (ja Shield) on erinomaisen kiva peli. Vaikka se on ominaisuuksiltaan riisuttu, se on todella kauniin näköinen ja pelattavuudeltaan kenties se sujuvin Pokémon-peli ikinä. Suurien ominaisuuksien ohella kehitystiimi on lisäillyt peliin lukemattomasti pieniä uudistuksia, joita ilman ei halua enää olla. Pokémoneja voi vapaasti vaihdella aktiivisen ryhmän ja varastolaatikoiden välillä missä tahansa (melkein: ei salitaisteluiden aikana), peli kertoo taistelun aikana jo kohdattujen pokémonien kohdalla, mitkä hyökkäykset tehoavat näihin miten hyvin, pokémoneja voi lähettää kaupungeista tekemään sivuhommia kokemuspisteiden ja esineiden toivossa ja niin edelleen.


Itse hurahdin peliin aivan totaalisesti ja hukkasin pokémon-jahdissa käytännössä kaiken vapaa-aikani reilun viikon ajalta, ja useamman kerran yöunetkin jäivät vähille, kun trokailin kalastamiani Magikarpeja pitkin maailmaa.

Jään innolla odottamaan sitä sarjan seuraavaa peliä, jolloin sukupolvenvaihdos on tehty ja toivottavasti niitä piirustuspöydälle jääneitä juttuja saadaan lisättyä takaisin peliin, mutta kepeästä roolipelailusta tai pokémoneista pitävien ei suinkaan kannata odottaessaan skipata Swordia tai Shieldiä. Ne eivät ehkä ole se täydellinen Pokémon-kokemus, jota monet toivoivat, mutta ne ovat pahuksen hyviä ja viihdyttäviä pelejä.