Mitä saadaan, kun 15 vuotta vanha avaruuslehmipojufantasia yhdistetään yli 20-vuotiseen, post-apokalyptiseen roolipeliklassikkoon? Vastaus on – ihmeellistä kyllä – koko vuoden freesein ja hauskin roolipeli!



Kulunut syksy on tarjonnut allekirjoittaneelle yhtä sun toista roolipeliä: arvosteltavaksi on päätynyt niin japanilaista toimintaa kuin länsimaalaista taulukkolaskentaa, mutta kaikkia syksyn roolipelejä on yhdistänyt niiden vahvat siteet menneisyyteen. On kyseessä ollut sitten animeversio Dark Soulsista tai imperialismia seulova jäljitelmä Knights of the Old Republicista, vaikuttimet ovat olleet selkeästi esillä. Syksyn kloonitrilogia saa nyt päätöksensä, kun upouusi Fallout-kopio The Outer Worlds saapuu vihdoin pelihyllyille!


The Outer Worldsin kutsuminen pelkäksi Fallout-kopioksi kuulostaa tietenkin huvittavalta kenelle tahansa, joka on seurannut pelimaailman tapahtumia edes sivusilmällä. The Outer Worldsin kehittänyt Obsidian Entertainment on näet alkuperäisen Falloutin tekijöiden “uusi” firma (joka perustettiin jo 16 vuotta sitten), ja uudenkin firman alla on tehty yksi virallinen Fallout-peli, viime konsolisukupolven erinomainen New Vegas. The Outer Worldsin kutsuminen kopioksi on siis vähintään arvelluttavaa, ellei suoranaisesti naurettavaa. The Outer Worldsia olisi rehellisempää kutsua osaksi pitkäaikaista jatkumoa.


Vertailulta ei voi silti välttyä, niin tyylipuhtaasti kuljetaan Falloutien jalanjäljissä. Kaikki tuntuu tutulta, aina kankeista taistelumekaniikoista kärkevään käsikirjoitukseen, vaikka tapahtumapaikka onkin siirretty post-apokalyptiseltä maapallolta avaruuteen. Jopa retrofuturistinen miljöö tekee paluun. Tyylillisesti The Outer Worlds on ottanut selkeitä vaikutteita myös rennoista seikkailuista, joista ilmiselvin on Joss Whedonin lyhytikäiseksi jäänyt Firefly-avaruuslänkkäri. Onneksi The Outer Worlds ei kuitenkaan tyydy esikuviensa halpaan kopiointiin, vaan onnistuu joko löytämään niistä uusia puolia tai päivittämään ne uudelle vuosikymmenelle.



The Outer Worlds heivaa pelaajan ulkomaailmoista suurimpaan, eli avaruuden perämaille. Tarkemmin sanottuna osoite on keskellä rapistuvaa Halcyonin aurinkokuntaa, jossa suurkorporaatiot ovat ottaneet valtioiden paikan. Pelaaja herää noin 100 vuotta sitten aurinkokuntaan saapuneelta Hopen siirtolaisalukselta, jonka syväjäädytettyjä asukkaita ei koskaan sulatettu. Vinksahtanut tiedemies Phineas Welles onnistuu kuitenkin herättämään pelaajan ja pyytää niinkin pikkuista vastapalvelusta kuin koko aurinkokunnan pelastamista massiivisten korporaatioiden ikeestä.


Kuten lähes kaikissa Obsidianin peleissä, myös The Outer Worldsissa päätarina jää heti paitsioon. Siitä hetkestä lähtien kun pelaaja laskeutuu ensimmäiselle planeetalle, suunta on käytännössä vapaa. Haluaako vastasulanut rajamaan sankari vapauttaa aurinkokunnan asukit oravanpyörän kahleista vai aloittaa urapolkunsa dynaamisen assessoinnin allekoimalla resurssit eksklusiivisesti synergiseen kehitykseen - se on pelaajasta itsestään kiinni. Päätarinassa on vain muutama selkeä suunta, mutta The Outer Worldsin tarina värittyy pienempien valintojen kautta: jokaiseen sivutehtävään löytyy vähintään kaksi eri lopputulosta ja sitäkin useampi läpäisytapa. Painopiste ei silti ole tarinan mukautuvaisuudessa tai edes itse tarinassa, vaan pienissä, nerokkaissa yksittäiskohtauksissa.

The Outer Worlds on pohjimmiltaan satiirinen mosaiikki elämästä korporaatioiden vallan alla. Tyylilajit heittelevät tilanteesta riippuen, aina South Parkin nenäkkäistä vitseistä Paul Verhoevenin kokonaisvaltaisiin satiireihin. Välillä siis maalataan ilmiselvällä sudilla, kuten kuivattuja vesitabletteja myydessä, toisinaan kujeillaan hienovaraisemmin. Ajoittain musta huumori on niin synkkää, että tragikomiikasta jää komiikka kokonaan pois. En tiennyt pitikö itkeä vaiko nauraa lukiessani kirjettä, jossa hautausurakoitsijat harkitsivat itsemurhan tehneen työntekijän kultahampaiden myymistä; itsemurhan tekeminen oli nähty yhtiön resurssien tärvelemisenä ja tärvelemisestä syntyneet sakot piti maksaa jotenkin pois.


Suurimman osan ajasta käsikirjoitus on erinomaisesti kirjoitettua ja nokkelaa, mitä Obsidianilta osaa toki odottaa. Tarina rytmittää taidokkaasti eri tyylejä aina hullunkurisesta hienovaraiseen, käsitellen teemoja useista perspektiiveistä. Kokonaistilannetta tarkastellaan esimerkiksi niin eliitin, kansan kuin ulkopuolisten näkökulmista, joista jokainen tuo tarinaan oman tasonsa. Humoristisesta otteesta huolimatta karikatyyrit ovat harvinaisia; yleensä pahimmistakin mulkeroista löytyy inhimillisempi puoli, eikä yksikään osapuoli ole pyhimys.

Vaakakuppia tasapainotetaan kettuilemalla aika ajoin myös kommunisteille ja pilvilinnoissa eläville filosofeille, joten mikään kommunistinen manifesti ei ole kyseessä – tyyli on paljon lähempänä joka suuntaan kuseksivaa South Parkia. The Outer Worlds osoittaa silti keskisormea ennen kaikkea kulutushysterialle, rajoittamattomalle markkinataloudelle sekä oravanpyörälle. Jos päivittää LinkedIn-profiiliaan Facebookia useammin ja Slushissa pitchaus on parasta mitä voi tehdä housut jalassa, The Outer Worldsin hankkimista kannattaa harkita kahdesti.


Viiltävän satiirin lisäksi käsikirjoitus tarjoaa hienoimmat hetkensä syventyessään taistelutoverien henkilökohtaisiin tarinoihin. Pelaajan The Unreliable-avaruusalukselle liittyy useampi seikkailija matkan varrella, joista jokaisella on omat henkilökohtaiset huolensa. Yksi etsii pyhää kirjaa, toinen rakkautta. Pelaajan rinnalla taistelevat kaverit ovat paitsi moniulotteisesti kirjoitettuja, myös aktiivisia: jokaisella persoonalla on jotakin sanottavaa eri tilanteissa, joten matkakumppanin valinta vaikuttaa tapahtumien reagointiin.



Falloutien tapaan The Outer Worldsin punaisesta vallankumouksesta voi tehdä entistäkin punaisemman: ainakin markkinapuheiden perusteella jokaisen vastaantulijan voi tappaa, jos Marxin sijaan syleilee sisäistä Mansoniaan. Massamurhaamisen sijaan massoja miellyttäessäkin voi toki pelata usealla eri tapaa: käytännössä jokaisen tehtävän voi läpäistä ammuskelun sijaan joko hiipimällä, puhumalla tai ympäristöä hyödyntämällä, jälkimmäisen tarkoittaessa mitä tahansa turvakoodin etsimisestä postilähetin esittämiseen. Puhdas pasifismi saattaa olla teoriassa mahdollista, mutta ainakin käytännössä käyttöä löytyy aina myös kättä pidemmälle: pelkästään avoimessa ulkomaailmassa tulee vastaan sellainen kasa nälkäisiä ryöstelijöitä, vihaisia elukoita ja tärähtäneitä robotteja, ettei pelissä voi juuri edetä ilman tussariin turvautumista.


Esikuvistaan poiketen The Outer Worlds ottaa tämän hyvin huomioon hahmonrakennuksessa. Jotakuinkin kaikki kyvyt – aina johtamistaidoista puhujanlahjoihin – avittavat myös tulitaisteluissa, on kyse sitten vihollisten moraaliin vaikuttamisesta tai taistelutoverien vahvistamisesta. The Outer Worldsin hahmonrakennuksen templaatti on tuttu kelle tahansa, joka on pelannut roolipelejä viimeisen 20 vuoden aikana: ensin luodaan pohja laittamalla pisteitä esimerkiksi voimaan, älyyn ja karismaan, jonka jälkeen kohennetaan yksittäisiä taitoja kokemustasojen karttuessa. Taidotkin ovat tuttua kauraa, aina tiirikoinnista suostutteluun ja kahden käden melee-aseisiin. Perkit tarjoavat tällä kertaa lähinnä “20% matalempia hintoja kauppiailta” tai “+50kg kantokykyyn” kaltaisia parannuksia, mutta peli tarjoaa myös aika ajoin flaweiksi nimettyjä outouksia: jos hahmo esimerkiksi satuttaa itseään monesti tippumalla korkeuksista, voi pelaajalle syntyä korkeanpaikankammo.

Hahmonrakennus tottakai toimii hyvin. Flawit ja perkit muokkaavat hahmoa mukavasti pelin edetessä, vaikka lopputulos onkin hieman kuivahko: pelin luonteen vuoksi olisin olettanut humoristisempaa otetta myös taulukkolaskennan puolella. Toinen hento kritisismi tulee myös kokemuspisteiden määrästä. The Outer Worlds keskittyy hauskanpitoon ja rentoon seikkailuun, joten normaalikin vaikeustaso on alusta alkaen aikamoista kukkaniityllä tanssahtelua. Kokemustasoja kertyy nopeasti, jolloin pelaajasta syntyy jo muutaman tunnin jälkeen kaiken hakkeroiva ja tiirikoiva, sulavapuheinen terminaattori. Tilannetta ei helpota että taistelutoverien kyvyt boostaavat pelaajan omia taitoja. Jos mukana kulkee jäljittäjänä toiminut Nyoka, pelaajakin hiipii paremmin; mekaniikko-Parvatin kanssa seikkaileminen taas lisää tiedepohjaisia taitoja.


Helppoudesta huolimatta Halcyonin muukalaisplaneetoilla taisteleminen on kammottavan kankeaa ja staattista. Obsidianin kaikki pelit ovat kärsineet samasta ongelmasta, eikä The Outer Worlds paranna tilannetta tippaakaan. Vihollishahmot eivät reagoi tulitukseen mitenkään, tekoäly vain seisoo paikoillaan tai juoksee suoraan päin näköä eikä peli osaa edes ilmoittaa pelaajalle kunnolla vahingosta: useammin kuin kerran hätkähdin huomattuani että elinpisteeni olivat tippuneet kymmenesosaan, koska pelistä puuttuivat kunnon audiovisuaaliset ilmoitukset siitä että takalistoani järsii viisimetrinen avaruusrakki. Retikyyli sentään osoittaa juuri sinne minne pitääkin, ja Falloutien VATS-systeemin tilalle on keksitty ajanhidastusmekaniikka, mikä helpottaa ketterämpien kelmien kohdalla. Taistelut ovat onneksi yleensä nopeasti ohi – ja monesti ohitettavissa – mutta ei The Outer Worldsia ainakaan räiskintäpeliksi kannata hommata.

Ulkomaailmat eivät ole tällä kertaa liian avoimia. Putkessa ei kuljeta, mutta nykyaikaisiin hiekkalaatikoihin verrattuna The Outer Worldsin planeetat ovat silti hyvin tiiviitä. Välillä etäisyydet jopa huvittavat: olin ehtinyt kulkea setlementistä alle minuutin, kun matkakumppanini tokaisi “en voinut ikinä kuvitellakaan päätyväni näin kauas kotoa, en tiedä onko kukaan ikinä kulkenut täällä asti”. Käännyin katsomaan tulosuuntaan päin ja setlementti näkyi yhä niin selvästi, että olisin voinut ampua sen portinvartijoita.



The Outer Worldsista nauttiminen on kiinni tasan tarkkaan siitä, millaisista roolipeleistä tykkää. The Outer Worlds on ilmiselvä Obsidian Entertainmentin peli, tarkoittaen että pelin vahvuudet ovat käsikirjoituksessa sekä tehtävien monipuolisissa läpäisytavoissa; vastavuoroisesti pelin mekaniikat, hahmonrakennus ja räiskintä ovat vähintään kymmenen vuoden takaa. Painopiste on hauskanpidossa ja letkeässä menossa, ei vakavamielisessä taulukkolaskennassa. Obsidianin aiemmat pelit ovat olleet myös teknisesti viimeistelemättömiä, mikä pitää tälläkin kertaa paikkansa. Suoranaisia pelinkaatobugeja ei tullut vastaan, mutta hahmot tärisevät ja hyppivät, ampuvat seinien läpi ja käyttäytyvät kaikin puolin niin puolihutaisten kuin vain voivat. On oletettavaa, että tilanne paranee päivitysten myötä, mutta loppuun asti hiottua ja kiillotettua pelikokemusta The Outer Worldsista tuskin saa.


Kaltaiselleni Firefly-boxia halailevalle vassarille The Outer Worldsin nerokas satiiri iski kuin miljoona volttia, mutta uskallan myös väittää, ettei huumorista nauttiminen vaadi tietynlaisia poliittisia mielipiteitä. Kapitalismin räväkästä kritisoimisesta huolimatta The Outer Worlds ei muutu vihervassarien propagandaksi, vaan ottaa kaikki huomioon. Tylsien keskitien tallaajien aikakautena on myös ihastuttavan raikasta, kun peli uskaltaa ottaa näin vahvan näkökulman ja tykittää oikein kunnolla. Kuten ennenkin, myös tämä Obsidian Entertainmentin teos on silti liian keskeneräinen ansaitakseen täysiä tähtiä. Hiomattomatkin timantit ovat kuitenkin timantteja.