Kotimaamme toimintapeliylpeyden Remedyn uusi peli on aina tapaus niin Suomessa kuin pelimaailmassa muuallakin. Aina ne myös jakavat mielipiteitä, ehkä jopa joka peliltä hieman enemmän. Control jakoi myös minun mielipiteeni ja ennen kuin pääsen arvosteluun, kerron miksi.


505 Games lähetti arvostelukoodin (X1) mukavasti ennakkoon, mutta koska leipääkin pitää tienata ja vapaa-illat ovat vähissä, ehdin peliä pelailla nollasta kolmeen tuntiin illassa. Ja joka kerta epätoivoisempana. En tiennyt minne mennä, mitä tehdä, netistäkään ei ollut tässä vaiheessa apua, pelin kartta ei toiminut lainkaan ja taistelut tuntuvat haastavilta epäreiluuteen asti. Vihollisia saattoi ilmestyä taakseni, ne saattoivat laukaista ohjuksen toiselta puolen valtavaa hallia suoraan päin näköäni ja tällöin terveydestä lähti kerralla vähintään kolmasosa pois. Kerran poistuin väärästä ovesta kesken taistelun ja kappas vaan, kaikki edellisen puolen tunnin aikana tahkoamani tapposaalis (energiakristallit) olivat kadonneet ja vihollisrundi lähti alusta. Sitten kun pääsin siitä samasta taistelusta ja kolusin joka nurkan läpi, eksyin tunniksi jonnekin viemäriin, jossa minut taas tapettiin. Tallennuspiste oli puolentoista tunnin pelaamisen takana. Ohjaimen heittäminen seinään kävi mielessä.

Oli pakko pitää pari päivää taukoa.

Sitten Thomas Puha totesi Remedyn Twitterissä, että Xbox One -päivitys peliin on nyt julkaistu. Pistin sormet ristiin, vedin syvään henkeä ja käynnistin pelin jälleen. Tuskaisena pitämäni taistelu onnistui, viholliset pysyivät kuolleina, karttakin alkoi näyttää huoneita pelkkien symbolien sijaan ja se yksi punaisena hohkava, vihollisia sikiävä seinä, joka ennen oli tukkinut tieni, oli kadonnut. Tallennuspisteitäkin alkoi löytyä, eikä suunnistusvaikeuksia enää tullut (läheskään niin paljon) vastaan. Voi hemmetti. Olin ollut neljä tuntia jumissa bugissa.


Ja taas oli pakko pitää pari päivää taukoa, jotta sain resetoitua tuntemukseni pelistä - tässä vaiheessa olin valmis antamaan sille enintään 2 tähteä 5:stä. Onneksi lopulta tilanne ei ollutkaan niin paha.



Sen sijaan The Oldest House -rakennuksessa, jonne peli sijoittuu, tilanne on paha. Pelin pääosassa on nuori nainen Jesse Faden, joka päätyy Federal Bureau of Controlin päämajan autioon aulaan, vaikka rakennuksen pitäisi olla suljettu. Aivan sattumaa se ei tietenkään ole, vaan Jessellä on oma agendansa, johon liittyy lapsuuskokemus, kadotettu henkilö ja paljon mystistä yliluonnollisuutta. Seuraavassa hetkessä Jesse onkin sitten koko viraston pääjohtaja, ja koska alati muuttuvan rakennuksen ovat vallanneet hiss-olennot, on uudella pomolla paljon selvitettävää.


Jessen lisäksi rakennus onkin hyvin keskeisessä osassa. Sen seinät liikkuvat, sieltä löytyy huoneita, jotka voisivat olla jostain Twilight Zonen jaksosta, tai Outer Limitsin, tai X-Filesin, tai Twin Peaksin - tai jostain niiden ristisiitoksesta. Kyllä, tämä on selvästi Sam Laken käsialaa. On kirottuja esineitä ja ihmisiä, yliluonnollisia voimia ja kykyjä, omalaatuisia henkilöhahmoja, joissa varmasti on enemmän kuin pinnalle näkyy ja niin edelleen. Ja joka paikka on täynnä kansioita, kelanauhoja, videotallenteita ja piirroksia, joista Controlin tarina - tai ainakin sen maailma - vain laajenee ja syvenee.

Tavallaan Remedy on tehnyt nerokkaan käsikirjoituksellisen kikan sijoittamalla pelin tapahtumapaikkaan, jossa kaikki on mahdollista: minkään ei välttämättä tarvitse olla loogista, joten kaikelle epäloogisellekin voi kohauttaa olkapäitään sanoen “Oldest House, puuh”.


Pomoutumisensa myötä Jesse saa aseekseen vain pääjohtajalle tarkoitetun Service Weaponin, eikä muuta asetta sitten saadakaan - eikä tarvitakaan, sillä SW muuntuu moneksi talon tavoin. Se voi olla futuristinen pistooli, revolveri tai vaikkapa haulikkotyylinen sädease. Sitä enemmänkin vihollisten pieksemiseen käytetään kuitenkin Jessen muita kykyjä, lähinnä telekinesiaa, jolla voi singota esineitä, seinän palasia - ja myöhemmin vaikka vihollisten omia aseita tai itse vihollisia kohti muita pahiksia. Jessellä on myös lähitaistelukyky, jota tuli käytettyä lähinnä paniikinomaisesti, jos vihu oli yhtäkkiä iholla. Hyvin harvoin siis.



Okei, myönnän, etteivät toimintaräiskinnät ole aivan ominta alaani, vaikka mm. Alan Wake lisäreineen, Quantum Break ja uudet Tomb Raiderit on tullut tahkottua, joten se, että jumituin ensimmäiseen vähän isompaan pomotaisteluun liiankin pitkäksi aikaa, oli todennäköisesti ainakin jonkin verran omaa syytäni. Monesti kaipasin sitä, että lohko terveydestä olisi palannut jonkun huonekalun takana kyykkiessä, mutta tiedän, että jotkut siellä jo naureskelevat päässeensä kyseisistä taisteluista ensimmäisellä yrittämällä puolivahingossa.


Liioittelematta liian iso osa taisteluista alkoi näin: kappas, uuden näköinen vihollinen, no minäpäs opin juur… ai se tappoi minut ennen kuin ehdin tehdä mitään. Noh, takaisin tallennuksen paikkaan, vaellus taistelun alkuun. No niin, nyt minä aloitan juoksemalla vähän sivummalle ja sitten nappaan sen kra… ai se tappoi minut. Ensimmäinen tunne oli lähes aina: “tämä on epäreilua”. Vähitellen Jesse, Jessen kyvyt ja Jessen aseet saavat uusia ominaisuuksia, jotka tasapainottavat tilannetta, kunnes taas tulee jokin laumahyökkäys tai haastavampi pomotaistelu.

Erikoisena pelimekaniikkana taisteluiden välissä ei lisäterveyttä saa oikein mistään, ellei tule jokin isompi tallennuspaikka. Sen sijaan terveyspisteitä kerätään taistelun tiimellyksessä vahingoitetuista vihollisista tippuvista kristalleista ja joskus tuli juostua kauemmaksikin takaisin poimimaan viime tappelun jämiä. Tämä aiheuttaa myös taisteluihin tietynlaista taktista strategiaa ja vaikkei sekään niitä helpota, annan tälle idealle varovaisen peukun. Noin 15-tuntisen taipaleeni (normaalisti varmasti lähempänä 10:tä) loppupuolella aloin myös tosissaan toivoa, ettei seuraavan kulman takana olisi taas yhtä ryhmää vihollisia. Mutta aina siellä oli. Ja taas. Ja taas. Välillä toistoa rikotaan muutamalla puzzlella, sekä sillä, että Controlissa on hieman metroidvania-maustetta: tiettyihin paikkoihin pääseekin vasta, kun on samoilla tienoilla uudestaan paremmalla turvaluokituksella tai kyvyillä varustettuna.


Uusia kykyjä craftataan tapetuista vihuista saaduista tai muualta kerätyistä elementeistä fast-travel-paikoissa (control point), jotka Jesse on saanut muunnettua turvallisiksi. Tässäkin olisin toivonut ainakin ensimmäisellä kertaa hieman kädessäpitelyä - en ollut ollenkaan varma, tuliko tarpeet nyt tuhlattua ihan vääriin tavaroihin, mutta kuten jo totesin, meleekyky jää vähän turhaksi. Pressiversiossa oli myös tässä bugi - ansaitsin tietyn osion läpäistyäni neljä taitopistettä kykypuussa tuhlattavaksi ja kun hankin siitä yhden kaksi pistettä maksavan kyvyn, jäljelle jäikin vain yksi. 4-2=1? Ei kiva.



The Oldest House on hieno, mielikuvituksellinen, ahdistava ja tyylikäs, tyylikäs ja tyylikäs tapahtumapaikka. Sinne tänne on ripoteltu hienoja yksityiskohtia (Ahdin moppi tekee lattiaan kosteita raitoja!) ja ympäristöjä, jotka tuovat kylmänväreet selkäpiihin ja saavat naputtamaan ruutukaappausnappulaa (kameratilaa odotellessa). Toki toimistorakennuksen ympäristössä on myös toistoa, mutta visuaalisen karkin ystävät palkitaan tarpeeksi usein. Äänimaailma, se se sitten ahdistava onkin, ellei oteta huomioon niitä muutamia musiikkiraitoja. Välillä ammuskelin ihan vain sen takia, että kirotut olennot lopettaisivat kirkumisen hetkeksi ja ensimmäisen peli-illan jälkeen piti katsoa hetki stand-up-komiikkaa ennen nukkumaan menemistä. Xbox One X:llä peli pyöri omiin kriteereihini nähden ihan hyvin, paitsi jos inventaario tai kartta oli ruudulla.


Kartasta puheen ollen: kyllähän se parani bugikorjauksen jälkeen, mutta ei se edelleenkään pelaajaa hirveästi opasta - päällekkäin olevia kerroksia on vaikea havaita, eikä aina voi olla varma, mistä kohtaa seuraavaan huoneeseen pääseekään. Pari kertaa päädyin pelin seuraavaan juonikuvioon vahingossakin. Muistakaa: hissi on ystävä. Ei hiss. Hissi.

Remedyn pelit ovat aina olleet - kiitos Sam Laken viihdeobsession - jossain määrin verrattavissa tv-sarjoihin tai elokuviin. Max Paynesta tehtiin jonkinmoinen elokuva, Alan Wake -tv-sarja pitäisi kai olla tekeillä, Quantum Break yritti sekoittaa pelin ja tv-sarjan jo itsessään. Control… no, Controlistakin joku voisi kai tv-sarjan väsätä, mutta jotenkin sen maailmassa on samaan aikaan sekä liikaa, että liian vähän. Ainakin sarjan ohjaajalta vaadittaisiin vahvaa visiota ja rajojen vetämistä. Se täytyy kyllä myöntää, että muutamassa kohdassa peli menee niin oudoksi, ettei meikäläinen voinut kuin epäuskoisena tuijottaa ja hymyillä. Se on minulle iso plussa.