Perinteisistä seikkailupeleistä alkunsa saanut Telltale Games onnistui jossakin, mihin harva peliyhtiö kykenee koko olemassaolonsa aikana: vuonna 2012 julkaistu, Robert Kirkmanin sarjakuvamaailmaan perustuva The Walking Dead räjähti koko pelikansan tietoisuuteen ja vakiinnutti interaktiiviset tarinat uutena peligenrenä. Seitsemän vuotta myöhemmin pelitalo on kuopattu, Robert Kirkmanin maailma laahaa puolikuolleena ja kaiken aloittanut pelisarja näkee vihdoin viimeisen osansa, kun nuoren Clementinen tarina päättyy. Täydelliseksi loppua ei voi kutsua, mutta nenäliinapaketti kannattaa silti pitää lähellä.




The Walking Deadissa (TWD) kohtalot ovat aina olleet traagisia, mutta harvoin taustalla vaikuttavan yhtiön tarina on yhtä surullinen; TWD:tä vielä viime syksynä luotsannut Telltale Games joutui näet sulkemaan ovensa lopullisesti syyskuun lopulla. Tarinankerrontaan keskittyneistä peleistä tunnetun yhtiön taru oli lopussa, eikä tunnetuimman pelisarjan tulevaisuus näyttänyt yhtään sen valoisemmalta: neljän episodin pituisesta finaalista oli vielä kaksi osaa julkaisematta, kun työntekijät passitettiin kilometritehtaalle.


Kuolema ei kuitenkaan ollut lopullinen. The Walking Deadin ylijumala Robert Kirkmanin omistama Skybound Entertainment päätti herättää pelisarjan henkiin ja viimeistellä osuvasti nimetyn The Final Seasonin uuden yhtiön alla. Muutaman kuukauden myöhässä ilmestyneet jaksot on nyt julkaistu PC:lle, Xbox Onelle, Playstation 4:lle ja Nintendo Switchille, mutta millaista tulosta uuden lipun alla on saatu aikaan? Kuten moni muu fani, myös allekirjoittanut ehti narskuttaa vähintään muutamat kynsinauhat auki finaalia odotellessa: The Walking Dead on yksi niitä harvoja pelejä, joiden aikana huokaillaan ihastuksesta ja märistään surusta, joten fanikunnalla on ymmärrettävästi vahvat tunteet pelissä. Pelot eivät olleet täysin tuulesta temmattua, sillä lopetus ei ole täydellinen. Plussan puolelle jäädään kuitenkin helposti.


On vaikeaa kuvitella että löytyisi vielä joku, kenelle The Walking Dead ei sano yhtikäs mitään. Megaluokan kulttuuriteokseksi muuttunut sarjakuvamaailma on adaptoitu useammaksi eri pelisarjaksi, televisio-ohjelmaksi, kirjaksi, penaaliksi ja seinäviiriksi; pelkästään videopelien puolella on julkaistu puolen vuoden sisällä kaksi erilaista The Walking Dead -peliä. Oikea maailma on kuitenkin alkanut saada tarpeekseen zombeista, mistä kertonee TWD:n notkahdus suosiossa: AMC:n suositun kaapelisarjan katsojaluvut ovat tippuneet jo vuosia ja Overkill Softwaren räiskintäpeli oli niin kova floppi, että emoyhtiö Starbreeze Studios ajautui konkurssin partaalle. Kuten aiemmin tuli jo todettua, ei Telltale Gamesinkään taru päättynyt yhtään sen paremmin. Jälkimmäisen kohdalla tilanne harmittaa vietävästi, sillä peliyhtiön vakio-ongelmista huolimatta The Walking Dead on aina sijoittunut sinne tarinapelien parempaan päähän.


Telltalen pelisarja on kertonut alusta alkaen omaa tarinaansa. Emosarjasta tutun Rick Grimesin kaverit ovat kyllä silloin tällöin tehneet cameoita, mutta pääosassa on ollut alusta alkaen Clementine, epäkuolleiden keskellä kasvava tyttö. Ensimmäinen kausi pelattiin vankikarkuri Lee Everettin saappaissa: moraalisten ongelmien seurauksia täytyi miettiä tarkkaan, sillä 9-vuotias suojatti Clementine vahtasi pelaajan valintoja tarkkaan. Toinen ja kolmas kausi jatkoivat Clementinen tarinaa, esitellen teini-ikäisen kasvutarinaa eri näkökulmista. Viimeiseksi tarkoitetulla – ja nimetyllä – neloskaudella osat ovat vaihtuneet: Clementinesta on tullut adoptiovanhempi nuorelle Alvin Juniorille, ja pelaajan jokainen valinta vaikuttaa AJ:n tapaan nähdä maailma.



Tarinan jatkuvuutta hehkuttavista mainospuheista huolimatta The Walking Deadin kaudet ovat olleet hyvin erillisiä tarinoita. Kausien väleihin mahtuu monta vuotta tyhjää, ja vaikka jokainen kausi on päättynyt selvään tilanteeseen, seuraava peli alkaa monesti aivan erilaisesta paikasta kuin luulisi. The Final Seasonin kohdalla käy samoin. Kolmannen kauden päättyessä Clementine päätti New Frontierin tulevaisuudesta ja lähti etsimään nuorta AJ:ta, mutta neljäs kausi ei ala esimerkiksi AJ:n pelastamisesta, vaan ajassa hypätään vuosia eteenpäin: 16-vuotias Clementine on jo löytänyt 5-vuotiaaksi kasvaneen AJ:n, ja kaksikko pysyy liikkeellä ilman pysyvää asuinsijaa. Kaksikko päätyy kommellusten kautta Ericsonin sisäoppilaitokseen, jonka edelliset oppilaat ovat ottaneet valtaansa. On Clementinestä kiinni, sopeutuuko hirviöiden keskellä kasvanut AJ muihin ihmisiin vai ei.


Lasten ja teini-ikäisten asuttama oppilaitos tuntui aluksi turhan taianomaiselta paikalta TWD:n karuun (näennäis)realismiin verrattuna, mutta episodien edetessä aloin lämmetä miljöölle. Hirviöiden täyttämässä maailmassa kasvaneet kersat peilaavat mukavasti Clementinen ja AJ:n omaa tilannetta, eivätkä muksut muutenkaan latistu tavallisten kliseiden tasolle: pelkäsin että koko kausi olisi yhtä Kärpästen herraa ja Mad Max - Ukkosmyrskyä, mutta pelot osoittautuivat pian turhiksi. Tarina ehtii ottaa oikeasti yllättäviä suuntia ja mielenkiintoisia näkökulmia, vaikka kausi onkin typistetty vain neljään episodiin. Neljäs kausi tuntuu myös pitkästä aikaa sellaiselta The Walking Deadilta, missä valinnat todella vaikuttavat tarinaan ja jokaiselle hahmolle löytyy useampia kohtaloita.


The Final Seasonin nimi ei ole pelkkää helinää: kaikki tarinasta markkinointiin on toitottanut jo kuukausien ajan sitä, miten neljäs kausi on kauan kaivattu finaali Clementinen tarinalle – ja The Walking Deadinsa katsoneet tietävät, että ne suloisimmatkin loput ovat yleensä katkeria. Spoilereita ei tässä arvostelussa kerrota, mutta melankolisuus, vääjäämättömyys ja elämän kiertokulku ovat kauden kantavia teemoja; lopputuloksesta riippumatta on selvää, että kuolemaa vähintään kosiskellaan läpi tarinan.

Kun lopputekstit lopulta rullasivat ruudulla, olo oli raukean rauhallinen, joskin turhasta kiireestä harmistunut. Käynnistin viimeiset episodit pelonsekaisin tuntein, sillä vetovastuun siirtyminen toiselle yhtiölle kesken pelinkehityksen lupaa harvoin mitään hyvää. Ongelmia löytyy: esimerkiksi haarautumisista huolimatta tarinapolut ovat varsin lyhyitä. Tarina tuntuu kadottaneen muutamia tärkeitä kohtauksia sekä elementtejä – kuten selkeän pääpahiksen ja loppukonfrontaation – ja hahmokaaretkin vaikuttavat typistetyiltä. Perinteisten tarinakaarien sijaan fokus pysyy AJ:n kasvatuksessa ja Clementinen uudessa roolissa. Kasvattaja-Clementineä peilataan useammin kuin kerran ensimmäisen kauden sankariin, vahvistaen tunnetta sulkeutuvasta ympyrästä.


Mitä tässä nyt yritän sanoa on, että pintapuolisen juonen kiirehtimisestä huolimatta The Final Seasonilla on eheä narratiivi ja selkeät teemat. Skybound on käärinyt Telltalen palasista tyydyttävän kokonaisuuden, joka onnistuu tärkeimpien kohtausten esittelyssä: vuosisadan märinöitä ei ehkä ehdi syntyä kiireestä johtuen, mutta jos finaalin aikana ei kertaakaan nieleskele palasia kurkusta, pelaaja on todennäköisesti yhtä kuollut sisältä kuin pelin hirviöt.



The Walking Deadin pelielementtejä on parjattu lähes yhtä kauan kuin mitä pelisarja on ollut olemassa, mutta uuttakin on yritetty keksiä. Tällä kertaa Clementine pystyy tutkimaan ympäristöjä olan takaa kuvatulla kameralla, taistelemaan (hyvin, hyvin) yksinkertaisilla kontrolleilla ja keräilemään ympäristöistä esineitä. Toimivatko uudistukset? Eivät oikeastaan, mutta nostan hattua yrityksestä. Staattisuus on kuulunut pelisarjan perisynteihin joten arvostan uudistuksia, vaikka tällaisenaan kankeat kontrollit aiheuttavat lähinnä äkkikuolemia.


Uudistuksista huolimatta peli seuraa tuttua kaavaa: karkeasti jaoiteltuna peliajasta vietetään yksi kolmasosa keskustellen, toinen toiminnan keskellä ja kolmas maailmaa tutkien. Seitsenvuotisen taipaleen aikana pelisarjan kaava on kaluttu varsin kuolleeksi, ja erityisesti pelin quick time eventit ja kankeus ärsyttävät. En kuitenkaan usko, että mekaniikkojen heikkous hetkauttaa montaakaan TWD:tä pelaavaa. Aikarajoitteilla on myös perusteltava paikka pelisarjan sydämessä: The Walking Deadin pointtina ovat vaikeat, moraaliset kysymykset, joihin täytyy vastata muutamassa sekunnissa. Välillä hutiloidaan, eikä seurausten kanssa voi kuin yrittää elää.

Tönköt mekaniikat voinee siis antaa anteeksi, mutta audiovisuaaliset ongelmat tökkivät tarinapelissä enemmän. Useita sudenkuoppia ei kauteen mahdu, mutta muutamat toimintakohtaukset tuntuvat pahimmillaan harrastelijateatterin ensiharjoitukselta. Pelimoottori nykii, paukkuu ja ulisee, eivätkä kankeat animaatiot paranna tilannetta tippaakaan. Myös Alvin Juniorin toteutus hämmentää: 5-vuotiaaksi tarkoitettu muksu on käytännössä pelisarjan toiseksi tärkein hahmo, mutta dialogi, eleet ja ääni ovat kuin kymmenen vuotta vanhemmalla teinillä. Clementine on kuitenkin tuttuun tapaan täyttä timanttia. Hahmoon on syntynyt vahva side jo neljän pelin ajan, ja ääninäyttelijä Melissa Hutchinson tuo kohtauksiin sellaista herkkyyttä ja voimaa, ettei vastaavaa ole montaa kertaa peliruuduilla nähty. Vahva käsikirjoitus tarjoaa jo valmiiksi monipuoliselle hahmolle niin paljon hyvää materiaalia, että viimeistään nyt voi todeta, että Clementine on ansainnut paikkansa pelihistorian sivuilla.


The Walking Dead oli monta eri asiaa: upea peli oli paitsi ennennäkemätön menestys Telltalelle, myös ensimmäinen tarinapeli monelle. Vaikka TWD ei suoranaisesti keksinyt uutta genreä, jälkeenpäin ilmestyneet Gone Homet ja Life is Stranget kulkevat kaikki The Walking Deadin viitoittamaa polkua. Kun lopputekstit lopulta rullaavat ruudulla, niiskuteltavat jäähyväiset jätetään paitsi Clementinelle, myös taustalla vaikuttaneille pelintekijöille. Kiitoksia kauniista hetkistä, peleistä ja kokonaisen genren kultakaudesta.