Jo pitkälle päälle toista vuosikymmentä porskuttanut Dead or Alive -sarja osoittaa, että iän myötä kerkiää moneen. Klassisesta turpakäräjöinnistä lähtenyt sarja on numeroiden valossa ehtinyt vasta kuudenteen osaansa, mutta todellisuudessa teoksia on jo erinäisten versioiden, arcade-kokeilujen sekä muiden sivuosien ansiosta varttisadan verran. Mukaan mahtuu niin tappelua, lentopalloa, tissien hinkuttelua, pervoilua kuin edellä mainittujen yhdistelmiäkin. Tällä kertaa rantalomailu on saanut jäädä, sillä Dead or Alive 6 keskittyy vähäiseen tai mielikuvitusta ruokkivaan vaatetukseen taistelukentällä.




Dead or Alive 6 edustaa mätkintägenren vanhoja, klassisia ja hyväksi todettuja perinteitä. Taistelija pieksee toista niin kauan kuin vain terveysmittarissa riittää puhtia. Perustiloissa ei parannuksia, vaihtopenkkejä tai muita krumeluureja nähdä – ja hyvä niin! Mätkintään on helppo hypätä mukaan, kun fokus on liikkeiden opettelussa, ei voittovaatimuksen hahmottamisessa. Ei sillä, viime aikoina pelatut Super Smash Bros. Ultimate sekä mimmi-SNK ovat erilaisuudessaan toimivia, mutta onhan klassinen terveysmittari aivan ansiosta se tutuin ja turvallisin.

Ennen kuin mennään sen enempää Dead or Alive -mekaniikkojen koulimiseen, lienee tunnustettava, että sarja on aina ollut omissa kirjoissani vähän lapsipuolen asemassa. Vitosta tuli aikanaan tahkottua, mutta muutoin Tekken on ollut klassikkosarjoista se suvereeni valtias. Tuorein Dead or Alive tuntuu osittain tutulta ja vielä isommalti uudelta. Yksinkertaisuus on samaan aikaan sekä valtti että heikkous.


Kuudes Dead or Alive on vienyt mätkinnän yksinkertaisuuden äärimmilleen. Lyönti- ja potkuliikkeet on isketty yhden napin taakse. DualShockin muut ”peruspainikkeet” tarjoavat torjunnan sekä heiton. Tatin veivaaminen sekä iskujen sopiva yhdistely toki tarjoaa liudan erilaisia pötkötettyjä monotuksia ja mojotuksia, mutta esimerkiksi Tekkenin monipuolisuus on kaukana. Tämä ei kuitenkaan ole moite, sillä systeemi viehättää simppeliydessä ja salakavalassa monipuolisuudessaan. Alkuun liian nopeasti omaksuttava systeemi paljastaa todelliset salansa hahmojen kombotreeneissä, joissa veivattavat liikesarjat vaativat runsaasti opettelua. Kilpailijaan nähden vastahyökkäysten merkitys on katossa, ja niiden omaksuminen onkin avain voittoon.

Liikevalikoiman monipuolisuutta lisää uutuusominaisuus Fatal Rush. Liipaisimiin jemmattu ja erikoismittaria syövä liike helpottaa kombojen tekemistä entisestään. Täyden latingin tuhlaaminen puolestaan töräyttää vihulaisen kuonoon väkivaltaisen ja hidastetun liikkeen, jonka aikana veri lentää ja leukaperätkin ovat vinksallaan. Brutaaliutta voi halutessaan vähentää valikoista, mutta K18-leimasta huolimatta on todettava, että eihän rujous ole lähelläkään esimerkiksi Mortal Kombatin verilöylyjä. Ihan hyvä niin.



Taistelukarkeloihin pääsee mukaan alkujaan 24 hahmon voimin, minkä lisäksi peliin on ladattavissa jo nyt kolme uutta soturia. Kaarti varmasti vielä laajenee, mutta jo nykyisellään mukana ovat keskeisimmät sarjan veteraanit sekä liuta erityyppisiä mätkijöitä. Verkkomatseissa huomasi erityisesti Ryu Hayabusan sekä Tina Armstrongin olevan pelaajien suosiossa, mutta myös muut soturit tarjoavat vaihtelua. Omaksi suosikikseni nousi La Mariposa, jonka latinohenkinen tanssahtelu tuotti vihulaisille päänvaivaa.


Vaikka suomalaiset eivät yleensä pääse kodin keittiötä kauemmas tappelupuuhiin, Dead or Alive tekee iloisen poikkeuksen. Kahdesta uudesta soturista NiCO on perisuomalainen tieteilijätär, joka iskee salamaa, oletettavasti värjää hiuksensa siniseksi ja on kooltaan kaurakorren kokoinen. Torilla tavataan, sillä kerrankin suomalaisedustus on päässyt pelin konnaksi asti. Tosin mimmin animea hönkivä ulkoasu kertoo joko tekijöiden tietämättömyydestä tai vaihtoehtoisesti siitä, että kuljeskelen ulkoilmassa väärään aikaan, sillä kantasuomalaisuus ei ole adjektiivilistallani ihan ensimmäinen soturitarta kuvaava ilmaus.



Kun soturikaarti ja pelimekaniikka ovat kerta varsin hyvällä tolalla, pelin sisältöpuoli harmittaa syvästi. Eihän taistelupelejä yksikseen tahkota kuin hätätilanteessa, mutta silti kampanja ja haastetila jämähtävät lähtötelineisiin. Varsinaisen juonikuvion läpäisee hetkessä, minkä jälkeen on toki mahdollisuus tahkota vielä irrallisia sivujuonitappeluita. Pelasin stoorin yhdeltä istumalta läpi ymmärtämättä yhtään mitään, vaikka vapaaehtoistyö kutsui muidenkin hahmojen juonikuvioiden pariin.


Haastetila on hitusen mielenkiintoisempi. Noin sata tehtävää tarjoavat kolme suoritettavaa kikkaa per operaatio. Jossakin isketään vastahyökkäyksiä, toisaalta napataan vastustaja otteella syleilyyn ja jossakin tehdään riittävästi löylyttävää iskusarjaa. Haasteiden yksitoikkoisuus ja toistuvuus tekee kuitenkin tilasta pidemmän päälle tylsää. Sadan tähden kerääminen viihdytti saavutusaddiktia pakkopullauden yli, mutta sen jälkeen kapula sai jäädä hyvin nopeasti nurkkaan. Haasteista palkittavat vaatekerrastot sekä muut toki tarjoavat sarjan faneille riittävästi syytä tehtävien tahkoamiseen.

Muut yksikseen mätkittävät tilat tarjoavat erilaisia taisteluputkia. Survival, Arcade ja Time Trial tarjoavat sitä perinteistä höttöä, jossa pistelistan kärkituloksen saavuttaminen kiehtoo aikansa. Vaikea on kuitenkaan nähdä, että näiden pariin uudelleen huvittaisi palata. Harjoituskentällä voi puolestaan hioa iskusarjat kohdilleen sekä liikekombot selkärankaan.



Niin ikään tekninen anti jättää toivomisen varaa. Taistelukentät ovat sinänsä mukavan monimuotoisia erilaisine lisätapahtumineen, kuten takaisin taistelukentälle työntävine yleisöedustajineen tai räjähtävine autoineen, mutta niksit eivät tule ilmaiseksi. Ensinnäkin jokaista taistelua edeltävä lataustauko on tuskastuttavan pitkä. Voi kunpa revanssiin pääsisi ilman odottelua, mutta tuumailuksi sekin aina menee.


Toinen ja sitäkin oudompi ilmiö on kamerakulma, jonka luulisi olevan sivusta kuvatussa taistelupelissä lähtökohtaisestikin virheetön. Jostain kumman syystä reunustoilla olevat objektit kuitenkin peittävät hetkittäin kuvaruudun. Esimerkiksi verkkomätössä häviäminen kiukuttaa kahta kauheammin, kun tappion syy on ainakin jälkiselittelyissä vihulaisen liikkeiden näkemisen estänyt puusto. Toivottavasti murhe korjataan pikaisesti kokonaan, vaikka eipä ilmiöön törmännyt muutoinkaan kuin vain muutamaan otteeseen.

Verkkopuoli toimii periaatteessa kivasti, mutta genren kilpailu tuntuu syöneen pelaajamäärää melkoisesti. Matseja joutui jo julkaisuviikonloppuna odottelemaan pitkän aikaa, vaikka tarjolla on ainoastaan Ranked-tila. Yksinkertaisuus on hyve ja ainakin soturit pysyvät samassa aitauksessa, mutta vain yhden tilan verkkopeli tuntuu hitusen rajatulta. Myös verkkoyhteyksissä tuntuu pätkinnästä päätellen olevan hiottavaa.


Vaikka nettikoodista voikin marmattaa, onneksi tekninen puoli on muutoin varsin hyvällä tolalla. Mätöt rullaavat erityisesti kotisohvalla pelattuna sujuvasti, minkä lisäksi visuaalinen anti on oivallista. Hahmoissa ja näiden avattavissa kledjuissa piisaa yksityiskohtia runsain mitoin. Paljaalla pinnalla sekä suoranaisella heruttelulla leikittely on toki makuasia, mutta onneksi mauttomuuksiin ei mennä missään kohtaa. Rintavaolla kiusoittelu sallittakoon niin kauan kuin tissit pysyvät piilossa. Eivätkä toki mieshahmotkaan jää näyttävyydessä lapsipuolen asemaan, vaan taistelukenttien adonikset ovat selvästi salitreeninsä hikoilleet.



Dead or Alive 6 on perusteiltaan hyvä joskin sisältönsä puolesta toiveita jättävä mätkintä. Vaikka sen parissa viihtyy mukavasti, pelisessioista jää jälkimauksi aina se ikävä muttailu. Simppeliydestä huolimatta taitopohjainen taistelumekaniikka tarjoaa yhä opeteltavaa, mutta jatkuva odottelu, nettimatsien ailahteleva taso sekä sisällön suoranainen vajaus vievät pelituokion aloittamisen kynnyksen taakse. Vaikka lopputulos on genressään plussan puolella, kuudennen Dead or Aliven on vaikea nähdä syrjäyttävän Tekkeniä ainakaan omissa illanistujaisissa.