Bioware on perinteisesti ollut pelialan arvostetuimpia pelinkehittäjiä, ja vielä nykyäänkin maineesta on sen verran rippeitä jäljellä, että jokainen firman uusi peli on innokkaasti odotettu tapaus. Näin oli myös Anthemin tapauksessa, vaikka tällä kertaa odotusta värittikin pieni kauhunsekaisuus. Tökkivät ja sekavat demoviikonloput eivät auttaneet asiaa, ja moni pelaaja olikin tuominnut koko pelin jo ennakkoon. Kuinkas muuten, olemmehan Internetissä.


Nyt lopullinen peli on ulkona ja ensimmäisen peliviikon jälkeen on aika antaa tuomio. Paketista paljastuu ihan kelvollinen räiskintäpeli, josta löytyy kuitenkin paljon sellaisia suunnitteluratkaisuita, jotka saavat minut vain raapimaan päätäni. Mitä hittoa ne oikein ajattelivat?



Olisi kovin helppoa, eikä edes hirvittävän harhaanjohtavaa, todeta, että Anthem on kuin Destiny tai The Division, josta on viilattu sarjanumerot pois. Tavoitteena on selvästi ollut tehdä samanlainen avoimen maailman loottivetoinen ja jatkuvalla syötöllä päivitettävä, loputon räiskintäpeli.


Tällä kertaa ollaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kovin Avatar-henkisellä viidakkoplaneetalla. Pieni joukko valittuja sotureita taistelee sivilisaation vihollisia – luonnollisia, inhimillisiä ja yliluonnollisia – vastaan Javelin-taistelupukujensa avulla. Näin peli antaakin itse kunkin kokea ne nuoruuden Iron Man -fantasiat käytännössä. Idea on mainio, sillä juuri taistelupuvuilla lentely ja ammuskelu on Anthemin parasta osa-aluetta.

Tarjolla on neljä eri pukua. Sen tylsän ja geneerisen ”minä tykkään 3PS-räiskintäpeleistä, enkä halua kokeilla mitään uutta” -vaihtoehdon ohella valikoimasta löytyvät puvut, jotka voisi hieman yksinkertaistaen tiivistää kolmeen roolipelien arkkityyppiin: kilvellä ja raskailla aseilla varustettu tankki, nopea ja häiveteknologialla varustettu varas, sekä kaiken yläpuolella leijuva, tulipalloja ja salamoita käsistään heittelevä velho.


Vaikka suuri osa asevalikoimasta onkin kaikille puvuille yhtenäinen, jokaisella on oma pelityylinsä. Tätä tukevat pukukohtaiset erikoisaseet: siinä missä tankki voi pultata olalleen vaikkapa kranaatinheittimen ja ranteeseensa liekinheittimen, sekä tarvittaessa nostaa tiimikavereidensa vahingonsietokylkyä hetkeksi tai pakottaa kaikki viholliset hyökkäämään kimppuunsa, velho ei kyseisiä kamoja pysty käyttämään.

Kaikille puvuille yhtenäistä on se, että ne ovat kovin ketteriä. Puvut osaavat tuplahyppiä, leijua paikallaan ilmassa – velho selvästi muita kauemmin – ja jopa lentää. Siirtymä yhdestä tilasta toiseen onnistuu nappia painamalla silmänräpäyksessä, ja liikkuminen onkin hyvin tyydyttävää. Loputtomiin ei voi lennellä, sillä lentäminen nostaa tasaisesti puvun lämpötilaa, jota täytyy laskea tekemällä jyrkkiä syöksyjä tai lentelemällä vaikka vesiputousten läpi. Muuten edessä on säännöllisiä jäähdyttelylaskuja, tai syökyminen kanveesiin pitemmäksi aikaa.


Puvut tuntuvat hyvin tyydyttäviltä, sillä niissä on sopivasti voiman ja massan tuntua. Tankki suojautuu vihollisiltaan valtavan kilven taakse – ja voi sitten lanata niitä juoksuun pyrähtämällä edestään kuin lumiauralla konsanaan – siinä missä muut puvut osaavat tehdä nopeita väistöliikkeitä ja pyrähdyksiä. Aseet tuntuvat tehokkailta ja erilaisia asemalleja on tarpeeksi, jotta valikoimasta löytyvät varmasti omat suosikit kaikille. Minun suosikkini? Tankin pikatykki, jonka tulinopeus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmin liipaisinta pitää pohjassa.

Itse pelasin eniten velholla ja tankilla, enkä lopulta osannut päättää, kummasta pidin enemmän. Onneksi valintaa ei tarvitse tehdä, sillä noin parikymmentuntisen tarinan aikana kaikki neljä pukua saa avattua yhden kerrallaan käyttöönsä. Tämän jälkeen ne kaikki täytyy tietenkin varustaa erikseen, mutta sitähän se näiden pelien pelaaminen on: loottirallia.



Kun on kyse Biowaren pelistä, voisi odottaa Anthemin tarjoavan hyviä hahmoja, kovaa tarinankerrontaa ja hienoja hetkiä. Hyviä hahmoja ja ajoittaisia hyviä hetkiä kyllä löytyy, mutta suurelta osin pelin tarina on niin mitäänsanomatonta ja geneeristä scifi-huttua, että en ase ohimollakaan pystyisi kertomaan, minkä takia pahat avaruusörmyt uhkaavat ihmisten rintamakaupunkia.


Valitettavasti tehtäväsuunnittelu ei ole tarinan sisällä paljon parempaa. Vaikka tarinaan kyllä mahtuu runsaasti erilaisia ideoita, miltei kaikki tehtävät kulminoituvat kerran toisensa jälkeen samojen mekaniikkojen ympärille: lennetään kohdealueelle, ammutaan sieltä viholliset ja sitten joko kerätään muutama muinaisen muukalaiskoneen osanen tai suojellaan jotain esinettä vihollisaalloilta, kunnes mittari täyttyy. Tarinan sivuhenkilöt ja muut avustajat eivät myöskään lähde taistelukentälle mukaan, vaan kommunikoivat pelaajan kanssa käytännössä ainoastaan radiopuheluiden välityksellä.

Kun vielä kaikki sivutehtävät ja avoimen maailman vapaan tutkimustilan satunnaiset tapahtumatkin seuraavat prikulleen samaa kaavaa, pelin runko alkaa toistaa itseään voimakkaasti jo ensimmäisten tuntien jälkeen. Niinpä valtaosa painosta jääkin peruspelattavuuden kannettavaksi, ja se puoli onneksi toimii. Perusräiskinnän ohella Anthemista löytyy monipuolinen, mutta rikollisen huonosti selitetty kombosysteemi. Osa pukujen kyvyistä ja aseista niin sanotusti virittää kombon vaikkapa jäädyttämällä viholliset tai sytyttämällä nämä palamaan. Jos sitten pamauttaa perään kombon laukaisevan kyvyn, tuloksena on suunnaton määrä tuhoa ja vahinkoa. Varsinkin korkeammilla vaikeustasoilla kykyjen kombottelu on suorastaan elinehto, koska muuten tulee turpaan ja kunnolla.


Anthem kehuu olevansa parhaimmillaan ihmisten kanssa pelattuna. Tämä näkyy muun muassa siinä, että jos ominaisuutta ei spesifisesti kytke pois päältä, oletusarvoisesti peli heittää jokaiseen tehtävään mukaan kolme muuta ihmispelaajaa. Suuremmat vihollismäärät ja moninkertaiset kokemuspisteet ovat toki hyvä juttu, mutta ihmisten kanssa pelaaminen ei silti ole aivan ongelmatonta.

Suurin ongelma on, että Anthemin tiimi on samalla halunnut tarjota pelaajille suuren ja avoimen maailman, sekä tarinavetoisia tehtäviä joissa on useita kiinteitä ja tiettyyn paikkaan sidottuja kohtauksia. Jos jää muusta ryhmästä liian kauas jälkeen tai joku ehtii tarinakohtauksen luo, ruudulle paukahtaa tyly ilmoitus: olet liian kaukana ja sinut teleportataan paikalle muutaman sekunnin kuluttua. Koita siinä sitten katsella maisemia, keräillä craftausaineksia tai etsiä bonusroipetta kun joku Sonic-larppaaja painaa checkpointilta toiselle tunnelinäkö täysillä.


Myös lootti on hieman ongelmallista, ja se on loottipohjaisessa pelissä hieman isompi ongelma. Miljoonan muun loottipelin tavoin myös Anthemissa aseet ja varusteet on leimattu tehoa kuvaavilla lukemilla ja lisäksi värikoodattu. Teoriana on, että mitä harvinaisempi esine, sitä kovemmat efektit sillä on. Tämä ei vain toimi.

Kasvavia vahinkolukuja lukuunottamatta pelin alussa käteen lyöty rynkky on 95% identtinen 20 tuntia myöhemmin saatavan korvaajan kanssa. Oikeastaan ainoa ero tulee siitä, että aseisiin ja varusteisiin on liitetty harvinaisuudesta riippuen yksi tai useampi pieni bonus: tämä rynkky kädessä teet 5% enemmän tulivahinkoa, tuo rynkky kädessä löydät 10% enemmän ammuksia. Bonukset ovat mitättömän pieniä ja lisäksi aivan arpapelillä sijoiteltuja. Jaa että velholle tulipalloja heittelevä hansikas, joka nostaa tehdyn jäävahinkon määrää 10%? Sillähän minä pärjäänkin jouluun asti!


Borderlandsista tai edes Destinystä tutut villimmät ase-efektit loistavat miltei kokonaan poissaolollaan. Eivät täysin, koska arvostelukappaleen mukana tuli legendaarinen tarkkuuskivääri, jonka tyhjäksi ampuminen latasi aina hieman taistelupuvun kilpiä. Muuten en edes tietäisi, että tällaisia efektejä on olemassa, koska yhtään sellaisia sisältäviä aseita ei tullut yli 20 pelitunnin aikana vastaan.



Anthem on hyvin vaikea peli arvosteltavaksi, ja ehkä myös pelattavaksi. Aivan ydinperusteet, eli Iron Man -larppaaminen itse tuunatussa taistelupuvussa keskellä sikamaisen kaunista pelimaailmaa, on saatu toimimaan mainiosti. Taistelun rytmitys on kohdallaan, ja kohtaukset vaihtelevat suurten lantsarilaumojen kumoon tykittämisestä tiukempiin taisteluihin pomoja ja jättikokoisia vihollisia vastaan. Varsinkin kaveriporukan kanssa pelattuna Anthemin se peruslooppi on erinomaisen hauska.


Ongelma onkin, että oikeastaan kaiken muun toteutus vaihtelee välillä ”ihan kelvollinen” ja ”surkea”. Pelin keskipisteenä toimiva kaupunki tuntuu vain turhalta hidasteelta, jossa maleksitaan niiden parin merkityksellisen paikan välissä etanan vauhdilla. Sivutehtävät toistavat itseään alta aikayksikön. Craftausreseptien hankinta on sidottu maineen keräämiseen pelin lukuisten eri osapuolten kanssa, sekä asekohtaisten saavutusten täyttämiseen. Toisaalta se ei lopulta kamalasti harmita, etten voi crafata itselleni parempaa pikatykkiä, koska todennäköisesti se olisi käytännössä sama kuin jo olemassaoleva pikatykkini, mutta antaisi sähköhyökkäyksille 5% nopeamman jäähtymisajan tai jotain muuta yhtä hyödytöntä.

En halua lähteä leikkimään ”mikseivät ne tehneet” -leikkiä. Tiedän, että Biowaren väki on ammattitaitoista ja osaavaa, ja kaikki hatusta repimäni parannusideat, tuunaukset ja ehdotukset on todennäköisesti jo keksitty, kokeiltu ja hylätty jostain hyvästä syystä. Olisi silti pahuksen kiva tietää, mitä Anthemin kehitysjakson aikana on tapahtunut, koska niin moni osa-alue kielii siitä, että kehitystiimi on ollut pelinsä kanssa aika eksyksissä. Onko aika loppunut kesken, vai onko tiimin visio vain ollut niin jakautunut, että tuloksena on tällainen sillisalaatti?


Sitä on mahdoton sanoa, eikä sillä lopulta ole pelaajan kannalta mitään väliä. Vain lopputulos ratkaisee, ja tässä tapauksessa lopputulos on hyvin ristiriitainen. On selvää, että Biowarella on paljon tekemistä, mikäli Anthem aiotaan pelastaa. Tuunauksia ja parannuksia tarvitaan pikavauhtia, samoin kuin uutta sisältöä. Lisää instansseja, lisää tehtäviä, lisää tehtävätyyppejä, lisää syitä logata sisään ja pelata.

Näin ajateltuna Anthem voi olla nyt samassa tilanteessa kuin Destiny muutamaa vuotta sitten: ongelmallinen ja monilla tavoin väärin suuniteltu peli, jonka peruspelattavuus kuitenkin toimii sen verran hyvin, että repsottavat puitteet ehtii korjaamaan myöhemminkin. Jos niin tapahtuu, Anthem – tai viimeistään Anthem 2 – voi olla vielä oikeasti hyväkin peli.

Juuri nyt lopputuloksena on ehkä armeliain 3/5, jonka olen arvostelijan urallani antanut. Tankkipuvun kanssa heiluminen vain oli niin kivaa.