Guitar Hero World Tour
Arvioitu: | Xbox 360 |
Genre: | Musiikkipelit |
Pelaajia: | 1-2, verkkopeli |
Ikärajoitus: | 12 |
Kehittäjä: | Neversoft |
Julkaisija: | Activision |
Julkaisupäivä: | 14.11.2008 |
Pelin kotisivut |
Meidän bändissä on kitarasankari
Musiikkipeleistä on tullut viime joulun myynninkin perusteella pelibisneksen ykköstuote ja kärkisijoista kamppaillaan hiki otsalla. Kauppojen hyllyille ilmestyivät sekä Rock Band 2 että Guitar Hero: World Tour, tosin ensimmäisen soittimia ei ole vielä juurikaan näille leveysasteille saatu. Siksipä tässä arviossa uusinta Guitar Heroa vertaillaan lähinnä ensimmäiseen Rock Bandiin, jolle vastineeksi se on tehtykin.
Heinäkuussa kehuin Guitar Hero: Aerosmithiä hiotuimmaksi Guitar Heroksi siihen asti. Se oli kuitenkin vain lisälevy ja kun kilpaileva firma tykitti Rock Bandin voimin koko bändin soitinvalikoimalla, oli haasteeseen vastattava. Guitar Hero: World Tourissa näkyykin erityisesti Red Octanen historia ohjainvalmistajana.
Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy rumpuihin, joista on tehty RB:n vastaavia 'realistisemmat' muuttamalla pari iskupintaa kumisiksi läpysköiksi rumpujen lautasia simuloimaan. Samalla virtuaalirumpuja on nyt yksi enemmän - kolme rumpua, kaksi lautasta ja bassopedaali. Tämä ei kuitenkaan vaikeuta pelaamista juurikaan, sillä varsinkin jos on aitoa asiaa paukutellut, on lautasten asettelu luonnollisempaa. Vaikeutta ei lisää myöskään GH:WT:n rumpuraitojen nuotitus, joka on vielä Medium-tasollakin monotonisen tylsää. Ehdoton etu RB:n rumpuihin verrattuna on langattomuus.
Kitaraakin on uudistettu. Kainalossa se tuntuu hyvin samalta kuin Guitar Hero III:n ohjain, mutta ehkä vielä asteen laadukkaammalta. Ainakaan kaula ei nitku lainkaan, kuten GH3-kitarassani. Xbox-palluranappi on sijoitettu korkean napin sisälle ja sama nappi toimii nuolinäppäiminä, mikä on hyvä ratkaisu. Myös tähtivoimanapin sijoittaminen isona rämpytysvivun alapuolelle toimii, vaikka kaulan nostokin tuntuu pelaavan entistä paremmin. Uutuutena kaulan alaosasta löytyy kosketusherkkä alue, jota voi hyödyntää tietyissä soolo-osioissa ja wahwah-efektin tekemiseen. Meikäläisen taidoilla siihen ei ehtinyt kuitenkaan juuri lainkaan koskemaan.
Graafisesti Guitar Herojen ulkoasu ei ole juurikaan muuttunut. Ehkä sarja on mennyt vähän vakavampaan suuntaan, huumoria ei ole läheskään niin paljon kuin aikaisemmissa osissa. Visuaalisesta valikoimasta löytyy melkoisen komeasti animoituja hahmoja, mutta tuntuu, että erilaisia animaatioita ei ole niin paljon kuin ennen. Onnistuneen suorituksen päälle bändin jäsenet kumartavat kitaristia aina samalla tavalla.
Asia, joita World Tourissa on enemmän kuin ennen, ovat musiikkimaailman tähtien vierailut oman bändin keikalla. Vastaan tulee niin Ozzya, Stingiä, Billy Corgania kuin itse Jimi Hendrixkin. Myös aitoja esiintymispaikkoja on mukana - House of Blues, Ozzfest, New Yorkin keskusta ja niin edelleen. Aika huvittavaa ja illuusiota rikkovaa on kyllä kuulla ja nähdä vaikkapa Ozzyn vetävän Los Lobosin La Bambaa.
Kaikki yli 80 pelissä olevaa kappaletta ovat originaaliesittäjien teoksia. Mahdanko olla ainoa, jonka mielestä tämä ei ole pelkästään hyvä asia? Ensimmäisissä peleissä oli aitoa rock-meininkiä, kun jäsenenä oltiin mukamas coverbändissä, joka ei vetänyt hittibiisejä aivan täydellisesti. Kun kaikki on liian puhdasta ja kliiniä, karisee rock-uskottavuus. En minä unelmoi pääseväni bändiin, jossa basistina on Sting ja rummuissa Travis Barker - oma bändi olisi paljon uskottavampi tavoite.
Kappaleita on 60-luvulta (Doors, Hendrix) nykypäivään (Paramore, Linkin Park, Muse jne.) ja soitettavimmasta sekä tunnettavimmista päästä lienevät The Survivorin Eye of the Tiger ja Bon Jovin Livin' On a Prayer. Hotel California ja Sweet Home Alabamakin vielä menevät, mutta vaikkapa Jacksonin Beat It on maailman tylsin rummuttaa ja Beastie Boys taas kitaroida. Tunnettuja nimiä on kyllä haalittu mukaan, mutta biisejä valitessa ei ole muistettu, että kyse on pelistä.
Täytyy kuitenkin muistaa jo myös se, että melkoisen monta kitaramusiikin ykkösviisua on käsitelty jo edellisissä osissa, Rock Bandin toimesta tai tulevissa peleissä (GH: Metallica jne.). Varmasti alkaa tuottaa hankaluuksia saada täysin tykkiä listaa enää aikaiseksi. Ladattavaa sisältöä Guitar Hero: World Touriin on saatavana jo jonkin verran, mm. Metallican uusin albumi, R.E.M.:iä, Oasista, Nirvanaa, Eaglesia, Oasista, The Killersiä ja Bruce Springsteeniä. Kaiken kaikkiaan noin 70 kappaletta.
Biisivalikoima vaikuttaa myös GH:WT:n toimivuuteen bilepelinä. Kahteen eri tilaisuuteen raijattuna uutuuspeli toimi viihdyttäjä tunnin verran, mutta sitten loppuivatkin kaikkien tuntemat kappaleet ja partyporukka alkoi kaivata Rock Bandin kappalekatraan pariin. Yksi viime vuoden ehdottomasti järkevimmistä tempuista oli bändipelisoitinten yhteensopivuuden varmistaminen, joten näitä vekottimia voi hyödyntää myös kilpailijan pelissä.
Bändipelinä World Tourissa on myös toinen, iso ongelma. Bileet loppuvat usein lyhyeen sen vuoksi, että jos joku yhtyeen jäsenistä mokaa, on homma ohi koko porukalta. Kun tietyt kappaleet on vielä nuotitettu hyvin epätasaisesti eri soitinten kesken, saattaa rokkimeno tyssätä ensimmäiseen rumpu- tai kitarasooloon. Toki joka soittimen vaikeustasoa voi erikseen säätää, mutta Rock Bandin 'pelasta bändikaveri'-toiminto on huomattavasti parempi ratkaisu.
Etukäteen isoimpana erona verrattuna kilpakumppaniin mainostettiin pelin 'äänitysstudiota', jossa voi koostaa omia kappaleita ja sitten jakaa niitä muille pelaajille. Pelaajien luomaan sisältöön siis luotetaan jopa enemmän kuin verkkokauppaan. Kaikenmoista muiden tekemää olikin tarjolla Super Mario Brosin musiikeista lähtien, vaikka tekijänoikeuksia rikkovat teokset pyritäänkin palvelusta aina poistamaan. Sensuroinnin helpottamiseksi laulua ei voi tallentaa, mutta ihan kohtuullisen komeita kappaleita studioon vihkiytyneet ovat pystyneet väsäämään. Perehtymistä se kuitenkin vaatii ja moni varmasti jättää moiset oman onnensa nojaan ensimmäisen kokeilun jälkeen.
Nöyränä mielipiteenäni voisinkin esittää, että Guitar Hero on edelleen melkoisen ässä kitarointipelinä, mutta vaatii vielä lisähiontaa rumpu- ja varsinkin bändipelinä.
On tavallaan hassua, että rumpujen ja mikrofonin myötä alunperin peligenren mullistaneesta kitarasta on tullut se kaikkein epäluonnollisimmin toteutettu soitin. Rumpujen soitto vaativalla vaikeustasolla vaatii ehtaa rumpalin motoriikkaa ja mikrofoniin tietysti lauletaan laulamalla. Kitaraa sen sijaan "soitetaan" painelemalla kaulalla nappuloita ja rämpyttämällä mikrokytkintä. Vaan vähät siitä, pääasia että pelaajilla on hauskaa.
Uusi Guitar Hero vai Rock Band? Siinäpä kysymys, joka on pyörinyt huulillani jo usean kuukauden. Rockband ihastutti meikäläisen viime kesänä järkyttävän tiukalla biisilistallaan. Ajattelin kuitenkin odotella kärsivällisesti Guitar Hero: World Touria. Etenkin kun Rock Bandin mukana tulleet tekokannut eivät vakuuttaneet sataprosenttisesti. Parin illan intensiivinen testisessio World Tourin parissa selvensi ajatuksiani huomattavasti. Päädyin lopulta kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun, eli hankin peliksi Rock Bandin ja sen kaveriksi talouteen on hyvää vauhtia hankkiutumassa Guitar Heron mainiot soittimet. Kiitoksia vain pelintekijöille ohjaimien yhtenäistämisestä.
Mikä GH:WT:ssä sitten mättää? Olen itseasiassa kohdannut samanlaisen ongelman ennenkin - nimittäin Singstarissa. Biisilistalle on kerätty liuta nimekkäitä artisteja ja kieltämättä koviakin biisejä. Käytännössä harmillisen suuri osa näistä kappaleista ei kuitenkaan taivu peliin ollenkaan. Kutsuisinkin tätä halpamaiseksi ostavien pelaajien kalasteluksi! Olkoonkin alkuperäisesityksiä, mutta jos rumpali uhkaa nukahtaa kesken Manunkin mainitseman Beat Itin, on jossakin menty pahasti harhaan. Pakko on ihmetellä sitäkin, miksi ihmeessä Beastie Boysiltä on valittu peliin poppoon ehkä surkein biisi, No Sleep 'til Brooklyn. Heartattack Man olisi ollut esimerkiksi huomattavasti hauskempi veto. Motörheadin iki-ihana Overkill on sentään yksi pelin harvoista valopilkuista. Myönnettäköön, että myös Bon Jovi toimii. Kerrankin.
Pelin soittimet ovat mainiota tekoa. Kitara on sopivan tukeva ja nappulat ovat kaikkien näiden vuosien jälkeen löytäneet oikeat paikkansa. Kaulalta löytyvä tiluttelumatto ei oikein löytänyt paikkaansa meikäläisenkään näpeissä, mutta eipä sitä onneksi tarvitse käyttää. Myös jämäkkä mikrofoni tekee hyvin pitkälti sen minkä lupaa. Rumpusetti miellytti vanhaa rumpalipoikaa erityisesti, joskin basaripedaalin jäykkä jousi väsytti nilkan melko nopeasti. Aidon rumpupedaalin kun vielä saisi, olisi täydellisyys lähellä. Ei liene kovin vaikeaa modata moista.
Teknistä vikaa pelissä ei juuri olekaan, mutta musiikkipeli on yleensä juuri niin hyvä kuin sen soitettava sisältö. Yhdyn Manun mielipiteeseen biisin julmasta katkaisemisesta, jos kuka tahansa bändin jäsenistä töpeksii liikaa. Moinen ratkaisu on omiaan aiheuttamaan musiikillisia erimielisyyksiä, mikä johtaa ennemmin tai myöhemmin bändin hajoamiseen. Manun antama pistemäärä on sekin mielestäni hyvin lähellä totuutta.
Välineet tekevät miehen
Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy rumpuihin, joista on tehty RB:n vastaavia 'realistisemmat' muuttamalla pari iskupintaa kumisiksi läpysköiksi rumpujen lautasia simuloimaan. Samalla virtuaalirumpuja on nyt yksi enemmän - kolme rumpua, kaksi lautasta ja bassopedaali. Tämä ei kuitenkaan vaikeuta pelaamista juurikaan, sillä varsinkin jos on aitoa asiaa paukutellut, on lautasten asettelu luonnollisempaa. Vaikeutta ei lisää myöskään GH:WT:n rumpuraitojen nuotitus, joka on vielä Medium-tasollakin monotonisen tylsää. Ehdoton etu RB:n rumpuihin verrattuna on langattomuus.
Kitaraakin on uudistettu. Kainalossa se tuntuu hyvin samalta kuin Guitar Hero III:n ohjain, mutta ehkä vielä asteen laadukkaammalta. Ainakaan kaula ei nitku lainkaan, kuten GH3-kitarassani. Xbox-palluranappi on sijoitettu korkean napin sisälle ja sama nappi toimii nuolinäppäiminä, mikä on hyvä ratkaisu. Myös tähtivoimanapin sijoittaminen isona rämpytysvivun alapuolelle toimii, vaikka kaulan nostokin tuntuu pelaavan entistä paremmin. Uutuutena kaulan alaosasta löytyy kosketusherkkä alue, jota voi hyödyntää tietyissä soolo-osioissa ja wahwah-efektin tekemiseen. Meikäläisen taidoilla siihen ei ehtinyt kuitenkaan juuri lainkaan koskemaan.
Tähtien vilskettä
Asia, joita World Tourissa on enemmän kuin ennen, ovat musiikkimaailman tähtien vierailut oman bändin keikalla. Vastaan tulee niin Ozzya, Stingiä, Billy Corgania kuin itse Jimi Hendrixkin. Myös aitoja esiintymispaikkoja on mukana - House of Blues, Ozzfest, New Yorkin keskusta ja niin edelleen. Aika huvittavaa ja illuusiota rikkovaa on kyllä kuulla ja nähdä vaikkapa Ozzyn vetävän Los Lobosin La Bambaa.
Yhden illan hittikimara
Kaikki yli 80 pelissä olevaa kappaletta ovat originaaliesittäjien teoksia. Mahdanko olla ainoa, jonka mielestä tämä ei ole pelkästään hyvä asia? Ensimmäisissä peleissä oli aitoa rock-meininkiä, kun jäsenenä oltiin mukamas coverbändissä, joka ei vetänyt hittibiisejä aivan täydellisesti. Kun kaikki on liian puhdasta ja kliiniä, karisee rock-uskottavuus. En minä unelmoi pääseväni bändiin, jossa basistina on Sting ja rummuissa Travis Barker - oma bändi olisi paljon uskottavampi tavoite.
Kappaleita on 60-luvulta (Doors, Hendrix) nykypäivään (Paramore, Linkin Park, Muse jne.) ja soitettavimmasta sekä tunnettavimmista päästä lienevät The Survivorin Eye of the Tiger ja Bon Jovin Livin' On a Prayer. Hotel California ja Sweet Home Alabamakin vielä menevät, mutta vaikkapa Jacksonin Beat It on maailman tylsin rummuttaa ja Beastie Boys taas kitaroida. Tunnettuja nimiä on kyllä haalittu mukaan, mutta biisejä valitessa ei ole muistettu, että kyse on pelistä.
Kavereiden kanssako kivempaa?
Biisivalikoima vaikuttaa myös GH:WT:n toimivuuteen bilepelinä. Kahteen eri tilaisuuteen raijattuna uutuuspeli toimi viihdyttäjä tunnin verran, mutta sitten loppuivatkin kaikkien tuntemat kappaleet ja partyporukka alkoi kaivata Rock Bandin kappalekatraan pariin. Yksi viime vuoden ehdottomasti järkevimmistä tempuista oli bändipelisoitinten yhteensopivuuden varmistaminen, joten näitä vekottimia voi hyödyntää myös kilpailijan pelissä.
Bändipelinä World Tourissa on myös toinen, iso ongelma. Bileet loppuvat usein lyhyeen sen vuoksi, että jos joku yhtyeen jäsenistä mokaa, on homma ohi koko porukalta. Kun tietyt kappaleet on vielä nuotitettu hyvin epätasaisesti eri soitinten kesken, saattaa rokkimeno tyssätä ensimmäiseen rumpu- tai kitarasooloon. Toki joka soittimen vaikeustasoa voi erikseen säätää, mutta Rock Bandin 'pelasta bändikaveri'-toiminto on huomattavasti parempi ratkaisu.
Nöyränä mielipiteenäni voisinkin esittää, että Guitar Hero on edelleen melkoisen ässä kitarointipelinä, mutta vaatii vielä lisähiontaa rumpu- ja varsinkin bändipelinä.
Jarkko Rotstén: Toinen mielipide
On tavallaan hassua, että rumpujen ja mikrofonin myötä alunperin peligenren mullistaneesta kitarasta on tullut se kaikkein epäluonnollisimmin toteutettu soitin. Rumpujen soitto vaativalla vaikeustasolla vaatii ehtaa rumpalin motoriikkaa ja mikrofoniin tietysti lauletaan laulamalla. Kitaraa sen sijaan "soitetaan" painelemalla kaulalla nappuloita ja rämpyttämällä mikrokytkintä. Vaan vähät siitä, pääasia että pelaajilla on hauskaa.
Uusi Guitar Hero vai Rock Band? Siinäpä kysymys, joka on pyörinyt huulillani jo usean kuukauden. Rockband ihastutti meikäläisen viime kesänä järkyttävän tiukalla biisilistallaan. Ajattelin kuitenkin odotella kärsivällisesti Guitar Hero: World Touria. Etenkin kun Rock Bandin mukana tulleet tekokannut eivät vakuuttaneet sataprosenttisesti. Parin illan intensiivinen testisessio World Tourin parissa selvensi ajatuksiani huomattavasti. Päädyin lopulta kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun, eli hankin peliksi Rock Bandin ja sen kaveriksi talouteen on hyvää vauhtia hankkiutumassa Guitar Heron mainiot soittimet. Kiitoksia vain pelintekijöille ohjaimien yhtenäistämisestä.
Basisti käveli ravintolan ohi
Pelin soittimet ovat mainiota tekoa. Kitara on sopivan tukeva ja nappulat ovat kaikkien näiden vuosien jälkeen löytäneet oikeat paikkansa. Kaulalta löytyvä tiluttelumatto ei oikein löytänyt paikkaansa meikäläisenkään näpeissä, mutta eipä sitä onneksi tarvitse käyttää. Myös jämäkkä mikrofoni tekee hyvin pitkälti sen minkä lupaa. Rumpusetti miellytti vanhaa rumpalipoikaa erityisesti, joskin basaripedaalin jäykkä jousi väsytti nilkan melko nopeasti. Aidon rumpupedaalin kun vielä saisi, olisi täydellisyys lähellä. Ei liene kovin vaikeaa modata moista.
Teknistä vikaa pelissä ei juuri olekaan, mutta musiikkipeli on yleensä juuri niin hyvä kuin sen soitettava sisältö. Yhdyn Manun mielipiteeseen biisin julmasta katkaisemisesta, jos kuka tahansa bändin jäsenistä töpeksii liikaa. Moinen ratkaisu on omiaan aiheuttamaan musiikillisia erimielisyyksiä, mikä johtaa ennemmin tai myöhemmin bändin hajoamiseen. Manun antama pistemäärä on sekin mielestäni hyvin lähellä totuutta.
Guitar Hero World Tour (Xbox 360)
Guitar Hero: World Tour haastaa Rock Bandin, mutta pärjää paremmin vanhoilla avuillaan.
- soittimet
- kitarointi
- muutama tykkibiisi
- rokkifiilis karissut
- bändipeli epähauska
- vain muutama tykkibiisi
Keskustelut (12 viestiä)
Rekisteröitynyt 18.03.2008
08.01.2009 klo 13.05
Rekisteröitynyt 18.09.2008
08.01.2009 klo 14.22
Rekisteröitynyt 25.10.2007
08.01.2009 klo 14.41
Moderaattori
Rekisteröitynyt 18.05.2007
08.01.2009 klo 16.41
Kaikista näistä uudistuksista huolimatta biisilista on armottoman tylsä ja paska. Yhdyn täysin Warkkiksen kommenttiin GH2:n biisilistasta - ehdottomasti parasta antia tähän mennessä, vaikka biisit ovat suureksi osaksi tuntemattomia ja vieläpä covereita. Mutta ovat perkele hauskoja.
Toinen suuri murheenaihe on pelin ulkoasu ja mittareiden sijoittelu + star power mekaniikka moninpelatessa. Jollei laske päässään kerättyjä star power pätkiä, ei pienestä mittarista nopealla vilkaisulla välttämättä näe riittääkö mehua joka pelaajan samanaikaiseen käyttöön - josta taas tulisi suurin kerroin. Itse havaitsin, että kerroin tuli hassattua käytännössä joka kerta kun koitti kuikuilla mittariin päin, vaikka jonkun verran on tullut pelattua näitä. Rock Bandissa ulkoasu on toteuttu melko esimerkillisesti tähän verrattuna, vaikka hieman tylsähkö ehkä onkin.
Suosittelisin ehdottomasti RB2:sta tämän sijaan, se on hauskinta touhua sitten GH2:n. Soittimet sen sijaan kannattaa edelleen hommata Red Octanen tallista - esim. PS3-omistajat ilahtunevat tiedosta, että GH:WT:ssä tulee sentään ensimmäinen oikeasti toimiva, lagiton kitaraohjain konsolille (3rd partyt lukuunottamatta, kuten Nyko).
Rekisteröitynyt 16.06.2008
08.01.2009 klo 17.02
varmaankin johtuu siitä että bandin kaa expertillä soittaminen olisi mahdollista mutta yksin kaikki biisit masentavan helppoa kolmosen jälkeen.
kumminkin jos tätä vertaa rock band 2, on WT paljon monipuolisempi sooloilemallakin kun RB2 kaikki kappaleet tuntuu olevan yhden tyyppistä comppii ja ajoittain mini soolo.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
08.01.2009 klo 18.48
Kyllähän toi biisilista on täynnä hyviä ja tunnettuja biisejä. Tuosta on enää vaikea pistää paremmaksi.
Kuten liki yhteen ääneen totesimme, biisit ovat enimmäkseen oikeinkin hyviä ja ennenkaikkea tunnettuja, mutta eivät sovi peliin, tai ne on toteutettu tylsästi.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 10.04.2007
08.01.2009 klo 19.18
Guitar Hero 3 oli omasta mielestäni kokonaisuutena huomattavasti toimivampi ja puoleensavetävämpi, Aerosmithin jäädessä suomalaisille melko vaisuksi "ketä nää on?" -biisipaketiksi. GH:WT tarjoaa paljon uutta rumpujen ja mikrofonin myötä, mutta erityisen koukuttavaksi tätä puuroa ei voi sanoa.
Rekisteröitynyt 18.03.2008
09.01.2009 klo 10.54
Kyllähän toi biisilista on täynnä hyviä ja tunnettuja biisejä. Tuosta on enää vaikea pistää paremmaksi.
Kuten liki yhteen ääneen totesimme, biisit ovat enimmäkseen oikeinkin hyviä ja ennenkaikkea tunnettuja, mutta eivät sovi peliin, tai ne on toteutettu tylsästi.
"toimi viihdyttäjä tunnin verran, mutta sitten loppuivatkin kaikkien tuntemat kappaleet ja partyporukka alkoi kaivata Rock Bandin kappalekatraan pariin."
Mitä äkkiä nyt tuosta biisilistasta katoin niin pitäs riittää tunnettuja ja hyviä biisejä enemmäksi kuin tunniksi. Mutta siitä en sitten lähde kinaamaan onko hauska soittaa vai eikö, kun en ole päässyt vielä kyseiseen peliin koskemaan.
09.01.2009 klo 15.02
Moderaattori
Rekisteröitynyt 18.05.2007
09.01.2009 klo 16.15
Purppuranväristen soolosektioiden nuotitkin tuntuvat rekisteröityvän vähän miten sattuu, vaikka virallinen näkökulma asiaan on että timing window ei eroa normaaleista hammer on / pull off nuoteista. Jos ei full comboja jahtaa, niin kaipa tuosta jotain voi saada irti. Ja jos saa, niin en kyllä usko että RB2:lla voi sittenkään kovin pieleen mennä.
Moderaattori
Rekisteröitynyt 30.03.2007
10.01.2009 klo 14.29
Well said.
12.01.2009 klo 00.00