Saatanan sikiäminen penää lopunaikaa, ilmassa jo tuskanhuudot raikaa / veitsenterä nyt lihaan naikaa, on aika loihtia veritaikaa!



Suomalaisen Shiver Gamesin Lucius -pelisarja on kertonut Omen-elokuvista tuttua tarinaa Saatanan pojasta. Maailmanloppua valmisteleva Lucius on murhannut väkeä jo kahden pelin ajan, joten vastailmestynyt osa päättää trilogian. Lucius 3 vie tapahtumat takaisin koltiaisen kotikonnuille Winter Hilliin, jonka kaduilla Lucius alkaa valmistella neljän ratsumiehen saapumista. Lucius-nyyppänä tutustuin hieman aiempiin peleihin ennen pelaamista. Tutustumisen perusteella odotin hieman kankeaa ja ankeaa, mutta sympaattista seikkailua verenhimoisena antikristuksena. Lopputulos oli kuitenkin jotakin aivan muuta. Kun päätösosan lopputekstit vihdoin rullasivat ruudulla, maailmanloppukin kuulosti ihan hyvältä ajatukselta.


Pelisarjan aiempia osia on kuvattu Hitmanin kaltaisiksi puzzlepeleiksi, joissa edetään kekseliäillä tappotavoilla. Lucius 3 kuitenkin uudistaa pelisarjaa: pelimaailma on tällä kertaa avoin kylä, ja avoimuuden myötä myös eteneminen tapahtuu omalla tahdilla. Vaikka pääjuonessa etsitäänkin hevosmiehiä putkessa, sivupoluilta löytää ylimääräistä tutkittavaa. Verihurmos on toki tälläkin kertaa pääosassa, sillä maailmanlopun käynnistävät neljä hevosmiestä eivät löydy ilman uhreja. Puzzleiksi tappoja ei kuitenkaan voi hyvällä omatunnolla kutsua: käytännössä jokainen murha vaatii vain yhden tai kahden kiintopisteen klikkausta, jonka jälkeen uhrin voi tappaa tätä klikkaamalla. Pelin viheliäisin aivopähkinä siis on, että tajuaako pelaaja klikata sitä huoneessa keltaisena hehkuvaa esinettä vai ei.


Lucius 3 ei ole tietenkään ensimmäinen trilogian päätösosa, joka suoraviivaistaa pelimekaniikkoja eheämmän tarinankerronan tieltä. Suoraviivaistamista kuitenkin tapahtuu niin paljon, että peliä ei oikeastaan ole enää juuri jäljellä. Pääjuonta seuraamalla peliaikaa tallentui kelloon vajaat kuutisen tuntia, mutta aika ei kerro koko totuutta: peliaika vähentyi muutaman sivupolun väliinjättämisellä, mutta yhtäaikaisesti peliaika kasvoi vähintään neljäsosalla, ellei jopa kolmanneksella bugihelvetin vuoksi. Lucius saattoi vapauttaa heinäsirkat ja muut vitsaukset jo viime pelissä, mutta Lucius 3 on silti kenties bugisin peli, jota olen kolmenkymmenen vuoden aikana pelannut.



Oikeastaan yhtään mikään ei toimi. Mitään AAA-luokan hiomista ei voi tietenkään odottaa viisihenkiseltä indiekehittäjältä, mutta Lucius 3 on niin täynnä heikosti toteutettua, testaamatonta, toimimatonta ja puhtaasti päätöntä toimintaa, että lopputulosta olisi vaikea kuvata muuksi kuin early access -peliksi. Tehtävät eivät käynnisty, tavoitteet eivät täyty, hahmot katoavat ja ympäristöt ilmestyvät tyhjästä. Tekninen toispuoleisuus olisi jotenkin siedettävissä, mutta kun vielä animaatiotkin muistuttavat kuumehoureista helvettiä ja käsikirjoitus lukioaikaisia raapusteluita, ollaan lähellä henkilökohtaista helvettiä.


Samaan aikaan haluaisi niin kauheasti tykätä lopputuloksesta, sillä Luciuksesta paistaa jotakin sympaattista. Pelintekijöillä on selkeästi ollut hauskaa, maailmaa luodessa ollaan menty rempseän rennolla otteella eikä asioita olla otettu turhan vakavasti. Mutta jos mikään ei toimi, niin ei se vaan toimi. Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla ja taivas hyvillä teoilla, ja tässä teossa ei ole oikein mitään hyvää.


Aloitetaan vaikka tarinasta. Luciuksen tarina ammentaa selvästi ideansa 70-luvun Omen-elokuvista. Erityisesti elokuvasarjan toisen osan tuimasti tuijottava Damien on löytänyt tiensä suoraan pelisarjaan. Omen ei ole kuitenkaan ainoa kauhutarina tai elokuva, josta ammennetaan. Vaikutteiden löytäminen on toki jokapäiväistä ja ymmärrettävää, mutta Luciuksen tapa lainata muistuttaa enemmän 2000-luvun parodiaelokuvia: lyödään vain jokin suora viittaus ruudulle ja siinä se.


Miltä kuulostaa “kuolema lensi yli käenpesän”? Entä kikkarapäinen, ylimielinen tuhahtelijanörtti, jonka nimi on Bonaparte? Tai sosiaalisesti rajoittunut motellinpitäjä, joka täyttää elukoita, mutisee itsekseen, riitelee äitinsä kanssa ja tirkistelee ison rahasumman ryöstänyttä blondia piilotetun reiän kautta? Lucius ei edes oikeastaan ammenna ideoitaan muusta fiktiosta, vaan apinoi ne suoraan ilman omaa panosta. Kun omia panoksia on mukana, niidenkin laatu heittelee: dialogi liikkuu myötähävettävän ja mukiinmenevän välimaastossa, hahmot ovat orjallisen yksiulotteisia, eikä tarinassa oikeastaan edes ole juonenkäänteitä. Tyyli on tarkoituksellisesti B-elokuvia henkivää, mutta tarkoituksella paska tarina on yhtä hauska kuin joku Sharknado 13: huonojen elokuvien huumori syntyy vilpittömän yrityksen epäonnistumisesta, ei tietoisesta hölmöilystä.



Mekaniikoiltaan Lucius 3 muistuttaa vanhojen aikojen seikkailupelejä. Avoimessa kylässä voi kulkea omassa tahdissa, noukkien esineitä matkan varrella. Seikkailupelien tuttuun tapaan ruuvimeisseli löydetään paikasta X, pari tuntia myöhemmin sitä käytetään esineeseen Y että saadaan Z, joka saakin taas odottaa tunnin inventaariossa ennen käyttökelpoisuuttaan. Pelaaja harvoin tietää, miksi kutakin esineitä kannattaa noukkia, mutta kaikki vastaantuleva poimitaan talteen.


Peliä aloitellessa Luciuksen massiivinen kartta ja hahmokööri antaa osviittaa, että tarinaan tulee tuhlattua useampikin kymmenen tuntia, mutta koko ruljanssi on nähty yhdessä illassa. Lisäaikaa toki saa kylän asukkeja murhaamalla, mutta kammottava ääninäyttely, animointi ja käsikirjoitus ohjaa aina sille nopeimmalle reitille. Pelin mekaniikat toimivat kyllä pääasiallisesti konseptitasolla, mutta siellä täällä tulee vastaan toteutuksia, joissa ei tunnu olevan minkäänlaista järkeä. Lucius 3:ssa on esimerkiksi kaksi fast travel-systeemiä: Lucius voi sekä klikata kartalta mitä tahansa aluetta ja siirtyä sinne suoraan (kunhan siellä on aiemmin käväissyt) tai muuttua korpiksi ja lennellä nopeasti alueelle. Joko tai, mutta mitä varten molemmat liikkumismekaniikat on jätetty lopulliseen peliin? Lisäihmetyksenä korppien sydämet ovat rajallinen resurssi, joita saa lisää tappamalla ympäriinsä löytyviä korppeja. Resurssin rajallisuudella peli antaa ymmärtää, ettei lentelyä kannata tehdä kuin hätätilanteissa, PAITSI että korppeja löytyy jokaisen talon edustalta, joten käytännössä jokaisen lennon hinnan saa nollattua heti laskeutuessa. Jälleen kerran kysymys kuuluu, että miksi? Miksi lentelyä ei voi harrastaa loputtomasti, jos lentelyyn vaadittuja resursseja löytyy joka tapauksessa aina kaikkialta? Luciukselle myös sanotaan kovaan ääneen, että korpiksihan ei muututa jos muita ihmisiä on lähistöllä. Karsastin aluksi korppeilua, kunnes tajusin että kielto oli pelin tapa sanoa, että korpiksi voi muuttua vain ulkona, ei sisätiloissa... paitsi silloin kun pystyin muuttumaan myös sisätiloissa bugien vuoksi.


Itseasiassa paperille rustaamani ongelma- ja bugilista tuntuu loputtomalta. Esineitä ei voi välillä klikata vaikka pitäisi; hahmojen liikkeet ja animoinnit käynnistyvät niin hitaasti, että jokaisen vuorosanan välissä on sekunti hiljaista pönöttämistä; äänet katoavat, ilmestyvät ja vaimentuvat oman mielensä mukaan; hahmot imeytyvät puoliksi lattian sisään tai kävelevät ilmassa; pelialueiden ympäristöt eivät lataudu ennen kuin olet metrin päässä niistä; välillä hahmot tiedostavat sinun olevan pelialueella, monesti eivät; hahmot eivät puhu sinulle etkä sinä heille, eikä peli ei tunnu edes muistavan mitä tavoitteita olet jo suorittanut.



Monen pelin pelaaminen on vuosien mittaan ärsyttänyt, mutta Lucius 3 on tietääkseni ainoa, jonka kohdalla on suoranaisesti pelottanut, että muistaako peli alkuunkaan etenemistäni. Vihjeitä, tavoitteita ja muita nippelitietoja kirjaava muistivihko ei esimerkiksi tunnu puolet ajasta tietävän mitä tavoitteita olen jo tehnyt ja mitä olisi seuraavaksi edessä: vaikka olin jo aika päiviä sitten selvittänyt ensimmäisen hevosmiehen henkilöllisyyden ja esivalmistellut hänen murhansa, muistivihon tavoitteeksi oli yhä kirjattu hevosmiehen henkilöllisyyden selvittäminen. Pistettyäni konikaverin multiin, peli heittikin minut yllätyksenä takaisin kotiini: peli oli mystisesti nollannut etenemisen, ja minun piti aloittaa alusta! Helvetin hienoa, mutisin itsekseni, ja vedin pikavauhdilla koko ensimmäisen osuuden uudelleen läpi. Ensimmäinen hevosmies päätyi uudelleen multiin ja pääsin etenemään tarinassa. Tai no, etenemistä ehti tapahtua noin viitisen minuuttia, kunnes peli vaati minua tutkimaan uhrin taskut. Ja tutkittuani uhrin taskut, peli kehotti minua tutkimaan uhrin taskut. Ja tutkittuani uhrin taskut, peli kehotti minua tutkimaan uhrin taskut. Yritin päästä loopista eroon lataamalla pelin uudelleen, jolloin peli latasi tilanteen juuri ennen H-hetkeä, mihin peli sitten jäikin täysin jumiin. Yhtä mustaa ruutua myöhemmin peli päätti itsekseen skipata 10 minuuttia välivideoita ja muita elintärkeitä tilanteita, ja käynnisti automaattisesti seuraavan luvun tarinassa. Turhautuneen huokauksen myötä jatkoin eteenpäin.


Samanlaista sekoilua tapahtui monesti. Menin käymään puolivahingossa kirkossa, ja yllätyksekseni peli oletti minun tietävän seuraavan hevosmiehen henkilöllisyyden ja murhaamistavan. Juttelin ensi kertaa kauppiaalle ja tämä hehkutti sitä, miten olin löytänyt hänen kadonneen laukkunsa. Pelillä ei ole puoletkaan ajasta minkäänlaista ymmärrystä siitä, missä vaiheessa peliä pelaaja on. Avointa maailmaa ei kannata tehdä, ellei peli pysy siellä etenemisestä kärryillä, sillä tällaisessa kunnossa pelistä on täysin mahdotonta nauttia. Pelatessa vain odottaa, millä tavoin peli rikkoutuu seuraavaksi.

Lucius 3 on peli, jota tekisi mieli kehua edes jollakin tapaa, jos ei muusta niin edes siitä tosiasiasta että täällä karsean kylmässä Pohjolassa saatiin tehtyä 70-luvulle sijoittuva kauhutrilogia antikristuksen aiheuttamasta maailmanlopusta. Mutta voi jumal’ auta kun mikään ei suostu toimimaan eikä toimiessaan toimimaan hyvin, eikä hyvin toimiessaan ole hyvä millään muulla mittapuulla. Helvettiin koko peli.