Toim.huom. Vuoden viimeisellä viikolla V2.fi:n arvosteluissa on tarjolla uutuuksia ja vähän aiemminkin julkaistuja pelejä, jotka eivät ole mahtuneet sivustolle aiemmin. Eilen tarjoiltiin kauhua, tänään strategiaa.

Red Alert 3:n tarina on perinteen mukaisesti rehellisen camp-henkinen. Luhistuvan Neuvostoliiton puhemies Cherdenko (Tim Curry) päättää resetoida historian ja lähtee hullun tiedemiehen (aina loistava Peter Stormare) aikakoneella vuoden 1927 Brysseliin murhaamaan Albert Einsteinia. Salamurha onnistuukin, ja liittoutuneiden voitto on kadonnutta historiaa. Paha kyllä aikajatkumoista, perhosefekteistä ynnä muista piittaamaton Cherdenko tulee samalla vaihtoehtoisen aikajanan, jossa keisarillinen Japani on noussut supervallaksi. Hups vaan ja kahden rintaman sota on käsillä.



Intron jälkeen näyttämön valtaavat puna-armeijan nahka-asuiset komukkakissat, ja vaihtoehtohistorian sijaan huomio tahtoo kiinnittyä rouva komentajan kauniisiin silmiin. Stratetissi -- strategisena tehtävänä on nipponien invaasion torjuminen ja Euroopan vapauttaminen kapitalismin ikeestä tai jotain sellaista. A-luokan näyttelijät näyttelevät B-luokan näyttelijöitä kieli poskessa ja aksentti itämurteilla. Mitään kovin hulvatonta ei saada aikaan, mutta tunnelma on sopivan kevyt kannattelemaan pöhköä tarinaa.

Kukin kolmesta osapuolesta on luonnollisesti pelattavissa, ja kampanjoiden tarinat nivoutuvat yhteen. Liittoutuneiden ja keisarikunnan kohdalla huumori ei toimi yhtä hyvin kuin neukuilla, mutta ainakin J.K. Simmonsin näyttelemä Yhdysvaltain presidentti jää mieleen.

Vaikka välinäytökset on toteutettu hyvin, niiden merkitys itse pelille on kaksiteräinen miekka. Tavallaan tuntuu, että Red Alert 3:n pakkauksessa tulee kaksi tuotetta: hauskahko camp-elokuva ja keskinkertainen peli. Välinäytösten mahtavien armeijojen jälkeen itse peli näyttää pieneltä ja nuhruiselta. Vuonna 1995 oli ymmärrettävää, että cgi-pätkät olivat kaukana todellisesta pelikokemuksesta, mutta tänään tilanne on toinen.



On tietysti selvää, että sarjakuvamainen grafiikka on tietoinen suunnitteluvalinta sarjakuvamaiseen suurvaltasodankäyntiin, mutta ongelma ei olekaan pelkästään visuaalisessa ilmeessä. Red Alert 3:n skaala ja taisteluiden intensiteetti jäävät kauas siitä, mitä välinäytökset ohjaavat janoamaan. Vaikka käynnissä on maailmansota, jonka ratkaisusta pelaaja on vastuussa, käytännön tunne on sama kuin liikuttelisi muovisotilaita piskuisella hiekkalaatikolla. Vilinää ja vilskettä syntyy suurempien yksikkömäärien myötä, mutta missä on se mahtipontisuus ja suursodan tuntu, jolla tarina joka välissä leuhkii?

Pitkän linjan pelaajalle Red Alert 3 on jollain tapaa väsyttävä. Niin vähän on muuttunut Command & Conquerin tai miksei jopa Dunen ajoista. Kaikki tuntevat kaavan: kerää, kehitä, jyrää. Monella on varmasti lämpimiä muistoja aiemmista Red Alert –peleistä, mutta jotenkin tahtoo taas kysyä, miksi tämäkin peli on tehty. Kysymys on retorinen, koska kaikki tietävät vastauksen.



Jos ajattelisi, että jatko-osat siirtävät vanhojen pelien kulttuuriperintöä nuoremmalle polvelle, sitä toivoisi, että tämä museoaate jalostaisi aarteitaan. Siis otettaisiin hyvät puolet ja unohdettaisiin nuivemmat. Näin ei vain reaaliaikastrategioissa tunnu käyvän. Voi tosin olla, että kyseessä on ikävääristymä. Kahdenkympin jälkeen refleksit alkavat hidastua, eikä maaninen ympäriinsä klikkailu ja varustelukilpajuoksu jaksa oikein työpäivän jälkeen maittaa. Ehkä tempo on nuoremmalle polvelle oivallinen.

Silti sotakoneiston ohjailuun kaipaisi parempia välineitä. Rakennus- ja protokollapuut luonnistuisivat yksinään, mutta kun ympärillä pyörii sotakoneita kuin vihaisia mehiläisiä, stressikäyrä tahtoo kohota. Ainakin minulle on täyttää utopiaa liikutella joukkojani strategisesti, jos strategiaksi ei lasketa kaikki kasaan ja tulta päin. Viheliäisen usein huomasin yksinkertaisesti myöhästyneeni junasta: kun tukikohta ei ole kasassa tarpeeksi pian, vihollisen laskemaa lumipalloa ei voi enää pysäyttää. Toisaalta silloin, kun peli rajaa käytettäväksi vain ennalta annetut joukot, huomasin välillä saaneeni jumitettua tehtävän etenemisen toimimalla ennalta odottamattomalla tavalla.

Pelin eliniän kannalta myönteinen seikka on se, että osapuolten armeijat toimivat eri tavalla. Vaikka erot ovat osittain kosmeettisia, kivi-paperi-sakset-asetelmaa on saatu mutkistettua sen verran, että pelaajan on opittava hyödyntämään sotilasmahtinsa erityisominaisuudet. Erilaisen yksikkövalikoiman lisäksi on hallittava myös yksikköjen erikoishyökkäykset. Luultavasti tästä johtuen tutoriaaleja on puolen tusinaa.

Kampanjoiden alussa pelaajalla on tukenaan tietokoneen ohjastama komentaja, joka huolehtii oman tonttinsa lisäksi helposti myös pelaajan vastaavasta. Tämä on hyvä ratkaisu, mutta tehokkaan AI-kumppanini rinnalla aloin itsekin kaivata koneaivoja. Suurien taistelujen hallinta ja kymmenien yksikkö- ja rakennustyyppien nyanssien tunteminen on sen verran työlästä, että melkein mieluummin olisin katsonut tekoälyarmeijojen tukkanuottasia sivusta.



Nostalgia on aivan validi syy käydä koppaamassa Red Alert 3 lähimmästä pelihyllystä. Verrattuna samoista puutteista kärsiviin tusinanaksuihin Red Alertissa on sentään jonkinlaista yritystä. Teslapuolat, taistelukarhut ja Nahka Albertin kanta-asiakaskortista nauttivat amatsoni-ljudmilat ovat kertaluokkaa edellä verrokkejaan. Jotenkin toivoisin silti, että eksploitaatio vietäisiin vielä pitemmälle. Neuvostotytöt voisivat tehtävien introissa vaikka antaa toisilleen pitkiä kielisuudelmia ja hörppiä Ladan etuvalon umpiosta vodkaa.

Toinen hyvää syy pelikaupoille on co-op. Tehtäviä voi vääntää kaverin kanssa netin yli, jolloin voi antaa palttua sille kerskailevalle tekoälyapukomentajalle. YYA-sopimuksen turvin imperialistien kyykyttäminen onkin paljon antoisampaa. Pelkkään yksinpeliin suosittelen suhtautumaan varauksella.