Nintendon pitkäikäinen Super Smash Bros ­-pelisarja on vuosien varrella kerännyt ympärilleen laajan ja fanaattisen seuraajajoukon, jotka ovat tahkonneet pelit läpikotaisin puhki ja osaisivat todennäköisesti kirjoittaa peleistä pro gradu -tutkielman verran tekstiä.


Yhtäläisesti pelit ovat vedonneet ”kännissä ja läpällä” -henkisiin pelaajiin. Itsekin olen lähinnä pelaillut Super Smash Brosia kaveriporukan kanssa esimerkiksi pitkien Assembly-öiden aikana. Kukaan ei osaa pelata, mutta ei haittaa. Hauskaa on silti!

Tuore Super Smash Bros Ultimate saattaa oikein hyvin olla myös sarjan viimeinen peli, sillä tuntuu, että siihen on kasattu suunnilleen kaikki mahdolliset paukut: nyt lyödään Smashia pöytään koko rahan edestä ja vähän enemmänkin. Samalla tuntuu kuitenkin kovasti siltä, että peli on suunniteltu ensisijaisesti juuri sille ensimmäiselle näistä kahdesta faniporukasta.




Super Smash Bros -pelien idea on aina ollut hyvin simppeli. Heitetään pino klassisia ja rakastettuja Nintendo-hahmoja yhtä klassisiin ja rakastettuihin peleihin pohjautuviin kenttiin mätkimään toisiaan kuonoon. Maustetaan jälleen klassisilla esineillä ja lisukkeilla, jolloin tuloksena voi olla vaikka lederhosen-asusteisiin pukeutunut Pikachu ammuskelemassa Little Macia Super Scope -singolla.

Super Smash Bros Ultimate vie tämän asetelman nimensä mukaisesti äärimmäisyyksiin. Tarjolla on 70 hahmoa, joiden joukkoon mahtuvat kaikki vähänkään tunnetut Nintendo-hahmot ja vielä pari tusinaa tuntematontakin. Ne, joita ei varsinaisesti pelattavien hahmojen joukkoon saatu, ovat sitten bonuksia ja vaihtoehtoisia pelityylejä tarjoavina henkinä ja sivuhahmoina varmasti mukana.


Kenttävalikoimaan on myös kaivettu inspiraatiota syvältä, sillä tapella voi vaikkapa Super Mario Odysseyn New Donk Cityssä, tietenkin Jump Up Superstarin soidessa, Castlevania-linnassa – jälleen, Vampire Killerin tai vaikka Bloody Tearsin tahtiin – tai jos oikein huvittaa, Pilotwings-lentokoneiden siivillä, Wario Ware -kasetin sisuksissa tai ties missä muualla.

Oikeasti: jos pitää vähänkään Nintendon peleistä tai niiden historiasta, Super Smash Bros Ultimatea ei voi pelata ilman kasvoille leviävää typerää hymyä. Kehitystiimi selvästi rakastaa pelinsä aihepiiriä ja tämä rakkaus välittyy helposti myös kotisohvalle.


Asiassa on myös varjopuolensa. 70 hahmon valikoima on kyllä suuri ja kattava, mutta aluksi käytössä on vain kahdeksan kämäistä hahmoa. Tietenkin ne samat kahdeksan, jotka olivat alkuperäisen Super Smash Brosin alkuhahmot, kuinkas muuten. Niiden muiden avaaminen vaatiikin sitten aikaa ja kestäviä istumalihaksia.



Super Smash Bros Ultimaten suuri uusi juttu on kattava yksinpeli. Galaktinen kauhistus on muuttanut kaikki rakastetut Nintendo-hahmot kristalleiksi ja pakottanut näiden henget omiksi leluikseen. Vain Kirby onnistuu pakenemaan tuhoa, ja huomaa olevansa oudon sumun peittämässä valtakunnassa. Tästä alkaa oikeasti useamman kymmenen tunnin mittainen yksinpeli, jonka aikana avataan miljoona erilaista henkiavustajaa, sekä pelattavia hahmoja.


Yksinpeli koostuu periaatteessa pinosta haastematseja. Kartalle sijoitetuissa kentissä vastaan asettuu muutama taistelija, joista jokaisella on apunaan henki tai henkiä. Henget ovat niitä vähäisempiä sivuhahmoja, jotka antavat omia bonuksiaan ja ovat keskenään kivi-paperi-sakset-henkisessä voimasuhteessa. Koffing-pokemon esimerkiksi varustettuna peittää koko kentän myrkkykaasuun, joka vahingoittaa tasaisesti muita ottelijoita.

Kuten arvata saattaa, haasteet ovat hyvin spesifisiä ja vaativat myös talttuakseen hyvin tietynlaisen kombinaation hahmoja ja varustettuja apuhenkiä. Niinpä ennen joka matsia onkin syytä pohtia oman tiiminsä koostumusta ja tuunailla sitä, kunnes vaikea matsi muuttuu mahdolliseksi. Tämä on pitkän päälle aikaa vievää puuhaa ja välillä tiimin tuunailu kestää kauemmin kuin itse matsi. Siinä sivussa henget sitten keräävät kokemuspisteitä ja muuttuvat voimakkaammiksi, joten on ihan mahdollista ajautua tilanteeseen jossa se oikealta kuulostava apuhenki ei ole tarpeeksi vahva ollakseen oikeasti hyödyksi. Sitten grindataan.


Pitkin karttaa on myös sijoiteltu taisteluita, joissa on vastassa suoraan yksi pelin pelattavista hahmoista. Haasteen voittamalla hahmon saa avattua käytettäväkseen kaikissa pelitiloissa. Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti vain pelata runsaasti Smashia, jolloin silloin tällöin matsin voittanut pelaaja pääsee haastamaan jonossa seuraavaksi odottelevaa hahmoa ja yrittämään tämän avaamista. Molemmat vaihtoehdot vaativat tuntien ja tuntien työtä, mikä on valtava harmi. Smash Brosin pitäisi kuitenkin olla myös bilepeli, ja on vähän penseää bilettää kun käytössä on vain muutama hahmo. Toisaalta progressio on kiva juttu, joten minkäs teet? Paitsi tietenkin valitat asiasta arvostelussa.

Itse leipiinnyin yksinpeliin aika nopeasti, mutta on todettava, että pelin kehitystiimi on panostanut siihenkin aivan hillittömästi vaivaa. Yksityiskohtien määrä on valtaisa. Eri kentät sijoittuvat selvästi erilaisiin peleihin, jolloin myös esimerkiksi esineiden toiminta, ääniefektit ja hahmomallit voivat muuttua olemaan uskollisempia kentän esikuvana toimivalle pelille. Miten ihmeessä tällaiseen nysväykseen on ollut aikaa ja rahaa?!




Se tärkein juttu Super Smash Bros Ultimatessa on tietenkin yhä toisten pelaajien mättäminen pataan klassisilla Mario-hahmoilla. Ilahduttavasti tämä puoli pelistä toimii... no, hyvin pitkälti niin kuin ennenkin. Kehitystiimi mainosti ennakkoon tehneensä peliin tuhansia muutoksia, enkä epäile sitä pätkääkään. Suurin osa niistä vain on sellaisia, että kaltaiseni kasuaalipelaaja ei tule niitä edes huomaamaan.

Super Smash Bros -pelien salaisuus on aina ollut, että ne ovat yllättävän syvällisiä pelejä. Jotkut pelaavat niitä jopa tosissaan turnauksissa kuin ”oikeita” tappelupelejä konsanaan. Super Smash Bros Ultimate yrittää ojentaa kättä kaikille pelaajaryhmille antamalla pelaajien kustomoida todella vapaasti pelityylinsä. Matsien kestoa, esineiden tiheyttä ja ties mitä muita sääntöjä saa tuunata vapaasti ja tallentaa vieläpä omiksi pikavalintaryppäikseen. Kaikista kentistä on tarjolla myös useampi versio, jolloin hulluudesta pitävät saavat haluamaansa, mutta myöskään ”tasainen kilpailualusta” -tyylin pelureitä ei ole unohdettu.


Kun huomioidaan että Smashin pitäisi olla myös kasuaaleille pelaajille sopiva bilepeli, on vähän outoa, että se ei oikeastaan opeta pelaamaan itseään millään tasolla. Valikoita ja alavalikoita tonkimalla löysin lopulta linkin nettivideoihin, joissa olisi ollut pelin tutoriaaleja, mutta eihän se nyt oikeasti riitä, hitto vieköön. Pelin kontrollit ovat oikeasti aika monimutkaiset ja tunnen useita ihmisiä, jotka ovat vasta tuntien ja taas tuntien pelaamisen jälkeen huomanneet edes sellaisia perusjuttuja kuin torjuntanapin olemassaolon.

Tuntuukin kovasti siltä, että Super Smash Bros Ultimate on tehty niille tyypeille, joilla on se maisterin tutkinto smashologiasta. He osaavat jo pelata, he tietävät prikulleen, missä eri hahmot ovat hyviä tai huonoja, eikä heille tarvitse selittää, että kumpikin hyökkäysnappi tekee dramaattisesti erilaisia juttuja riippuen siitä, paineleeko niitä yhtä aikaa tai yhteydessä johonkin ohjaimen suuntaan tai neutraalista asennosta. He ovat oppineet elämään Super Smash Brosin turhan kepeän ja lennokkaan fysiikkamallin ja rehellisesti sanoen kiikkerien analogikontrollien kanssa.


Meille muille edessä on epä-nintendomaisen jyrkkä ja välillä turhauttava oppimiskäyrä. Toisaalta, kun nappeja rämpyttämällä ja lederhosen-Pikachulle naureskelemallakin on hauskaa, liekö tämä lopulta fataali ongelma? Olisi silti kiva, jos peli yrittäisi edes rakentaa siltaa tämän rämpyttäjä-Miikkan eteen ja tarjota jonkinlaisia pelinsisäisiä oppimistyökaluja, joiden avulla voisin yrittää opetella pelistä enemmän. Miten minun kuuluisia pelata, mitä olisi tärkeää huomioida ja niin edelleen.

Se sen sijaan onkin ongelma, että ilmeisesti Super Smash Bros Ultimaten nettipeli ei toimi kovinkaan kummoisesti. Sanon ”ilmeisesti”, koska itse en Nintendon nettipelimaksua ole maksanut. Nettitarinat kertovat kuitenkin, että verkkopeli on hämmentävän perustasoinen eikä sisällä tarvittavia työkaluja peliseuran tai sujuvien, lagittomien matsien etsimiseen. Tuntuukin kovasti siltä kuin Nintendon näkemykset netistä laahaisivat yhä jossain siellä 2000-luvun alkuvuosilla.


Näin muodostuukin peli, joka tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Riippuen siitä, mitä peliltään haluaa, Smashin puutteet ja ongelmat voivat joko olla vähäpätöisiä pikkujuttuja tai todellisia pelintappajia. Hieman harmillisesti ne ovat myös jakautuneet niin, että olipa sitten kaltaiseni silloin tällöin sohvallaan kavereita vastaan pelaava kasuaalijonne tai turnauksiin tähyävä vakavampi peluri, joku kalikka napsahtaa todennäköisesti omaan nilkkaan.

Tämä on valtava harmi, sillä Super Smash Bros Ultimatessa on niin paljon, mistä pitää. Pitkän linjan Nintendo-fanina en voi kuin arvostaa sitä valtavaa ymmärryksen, tietämyksen ja vaivan määrää, joka pelin suunnitteluun, hahmovalikoimaan, kenttädesigniin ja miljoonaan muuhun yksityiskohtaan on mennyt.

Super Smash Bros Ultimate onkin selkeästi ja helposti se kaikkien aikojen kattavin ja laajin Smash Bros -peli. Mutta onko se paras? Siitä tullaan ehkä olemaan vielä monta mieltä.