Vajaa kolme vuotta sitten ilmestynyt FlatOut oli eräs suomalaisen pelituotannon merkkipaaluja - olihan se ensimmäinen Suomessa tehtailtu kotikonsolien peli (Max Paynen käännökset kun tehtiin muualla). Alkuperäinen idea jokamiesluokan kisoista kuivahti matkalla suoraviivaiseksi romuralliksi mielipiteitä jakaneilla ragdoll-fysiikoilla, mutta peli liikkui kaupan hyllyltä sen verran mukavasti, että nyt käsissämme on jo kolmas versio teemasta. Rauta on loikannut sukupolven eteenpäin, mutta onko Bugbearin koodi edelleen yhtä julmaa kuin entisiltä demomiehiltä on lupa odottaa?



Ja onhan se. Heti alusta asti käy selväksi, että FlatOut on yksi Xbox 360:n komeimpia pelejä - kevyesti nätimpi kuin vaikka sinällään erinomainen Forza Motorsport 2. Ennen kaikkea ilmassa lentävän tavaran määrä jaksaa hämmästyttää. Jokaisessa kentässä on tuhansittain esineitä, joihin voi törmätä ja jotka voi lähettää maata kiertävälle radalle. Oman auton saa myös muutettua varsin ruttuiseksi metalliläjäksi, vaikkei sillä menohaluihin juuri olekaan vaikutusta (lukuun ottamatta romurallimoodia, jossa suoritus päättyy vasta räjähdykseen). Vaikka ruudulla olisi kymmeniä autoja ja satoja pellinpalasia, pysyy ruudunpäivitys täydellisen sulavana.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että realismia Flättärin fysiikka ei ole nähnytkään. Auto katkoo mennessään puhelinpylväitä ja tönii painottoman oloisia betoniporsaita vauhdin kummemmin hiipumatta, mutta jos ajautuu liian kauas valmiilta reitiltä, löytyykin pian Rikkoutumattomia Esineitä (tm) joihin matka katkeaa oitis. Samoin autojen ja muiden kilkkeiden taipumus liimaantua menopelin keulaan on paitsi epärealistista, myös äärimmäisen turhauttavaa. Onneksi pelaajalla kuitenkin on suurimman osan ajasta niin hauskaa, ettei puutteisiin juuri kiinnitä huomiota. Huomasin itse katselevani kisoja hidastuksella vain ihastellakseni näyttävää fysiikkamallia.



Ei tarvitse olla kovinkaan hereillä huomatakseen, että pelin toivotaan menestyvän USA:n markkinoilla. Siinä, missä ykkösosassa kolhittiin ruosteisilla autonrämillä varsin suomalais-ugrilaisissa maisemissa, vei jo kakkonen kolarointia rapakontakaisille metsäkulmille. Kiiltelevät muskelikärryt ja nelivetobensarosvot ovat nytkin vahvasti Detroit-inspiroituneita, samoin minipeleihin on löytänyt tiensä mm. amerikkalaista jalkapalloa. Lisäsäväyksenä ääniraita on tungettu täyteen emopunkkia, joka on ilmeisesti kova juttu juu es änd eissä, mutta saa eurooppalaisen haluamaan kääntää musiikin volyymit erittäin pienelle. Pieniä kumarruksia kotimaan suuntaan sentään näkyy, mm. metsäkoneet tien varressa ovat suomalaisen näköisiä, mutta pääosin ollaan vientimarkkinoiden tunnelmissa. Eipä silti, Suomen kokoiselle kohderyhmälle tuskin kukaan peliä julkaisisikaan.

Tervetullutta kaupallistamista taas edustaa se, että kuljettaja ei enää syöksy raivostuttavasti tuulilasin läpi joka käänteessä. Jo ykkösosassa nopeasti vanhentunut vitsi on nyt jätetty taka-alalle itse kilpailuissa, ja tuskan karjahduksia kuullaankin enimmäkseen minipeleissä. Kuskin viskomiseen perustuvat pelit ovatkin hyvä esimerkki siitä, kuinka ilmeisesti kehittäjätiimin sisäinen huumori ei ole kulkenut riittävää arviointikierrosta ennen peliin päätymistä. Mukana on dartsia, keilausta, mäkihyppyä, jalkapalloa kahdelta mantereelta, korkeushyppyä, tulistuntteja sun muuta. Yhteinen nimittäjä näille peleille on, että valtaosa niistä on aivan pirun tylsiä ja väärin tasapainotettuja. Yksinpelinä ne juuri ja juuri kestää parempien mitalien toivossa, mutta moninpelinä porukassa ne eivät toimi. Yhtään. Kuusi kierrosta dartsia? Kymmenen keilailuheittoa? Kaikki käytännössä samalla pelimekaniikalla? Ei, ei ja ei. Ainoastaan mäkihypyssä on kysymys muustakin kuin pelkästä ajoituksesta, ja siihen on myös maltettu laittaa kohtuullinen kierrosmäärä.



FlatOut: Ultimate Carnagessa on kaikkea enemmän kuin ennen ja se pätee myös vaikeustasoon. Hiusten repimiseen ei tarvitse ryhtyä, mutta kaukana ollaan useimpien nykypelien maitopartaisuudesta, jossa haastetta saa odotella pelin puoliväliin. Moniin FlatOutin osakilpailuihin pitikin soveltaa ns. 'Kukaan ei poistu'-taktiikkaa, jolloin rallimeininkiä kavereilleen esittelevä pelijournalisti toteaa tiukkasävyisesti: "Kukaan ei poistu, ennenkuin voitan tämän kisan". Jotkut voisivat kutsua samaa menetelmää perinteisemmin nimellä "harjoitus tekee mestarin", sillä kyllä tiukan väännön ja useiden restarttien jälkeen sijoituksia alkaa syntyä. Bugbearilaiset ovat selvästi tietoisia tilanteesta - kiitettävästi kisan uudelleen aloittaminen ei vaadi lainkaan latausta ja tarpeeksi sinnikkäästä yrittämisestä ansaitsee jopa achievementin.

Kisaamista helpottaa myös autojen virittäminen kisoista saaduilla rahoilla. Viritysosia on kymmenisen kappaletta per kaara, joten missään Forza 2 -maisemissa ei liikuta, mutta tuunaus tuo mukaan oman lisämausteensa. Joko nyt ostaisi seuraavaan kilpaluokkaan tarvittavan auton, vai säästäisikö vielä ja virittelisi tätä? Kilpasarjoja voittamalla saa myös avattua uusia, parempia autoja ostettaviksi. Koneen ohjaamat kilpakumppanit ovat ihastuttavan inhimillisiä kiilaillessaan toisiaan ja pyöriessään pitkin peltoja, mutta niitä kolmea ensimmäistä sijaa hallussaan pitävät kuskit ovat usein liiankin ylivoimaisen oloisia. Edellisessä kappaleessa mainittuun vaikeustasoon kun saa lisätä vielä yhden epäreilulta tuntuvan seikan: vaikka olisi kuinka hienosti taistellut itsensä vaikka kolmen parhaan joukkoon, riittää yksi peltoajelu tai mänty tipauttamaan sijoituksen jopa kymmenen huonommalle puolelle. Ryssimisestä rankaistaan siis ankarasti, varsinkin kun Y-napista tapahtuvaa resetointia ei pysty aina tekemään ennenkuin auto on kaikki volttinsa pyörinyt eivätkä takana tulevat tunnu jäävän millään vauhdista.

Verkkopelissä ryssimisestä rankaistaan myös muiden pelaajien röhönaurulla. Sitä esiintyi varsinkin lajissa, jossa joka toisella kierroksella ajettiinkin toisia kisaajia vastaan. Verkossa voi harrastaa myös kaikkia muita pelistä löytyviä lajeja, stuntteja myöten. Romuralli on tutulla porukalla palkitsevaa, eikä hupia puuttunut siitäkään kisasta, jossa vedettiin armottomasti puskevalla rakettimoottoriautolla pientä kahdeksikkorataa. Pelin isäntä voi muokata verkkoviihteen mieleisekseen esim. rajoittamalla autovalinnan tiettyyn autoluokkaan tai vain tiettyyn autoon. Xbox Livelle ominaisesti touhu oli varsin tökkimätöntä, vaikka vastustajat sijaitsivat ympäri Eurooppaa.



Ensimmäinen FlatOut oli tekniikkademo jonkinlaisella pelillä höystettynä. Sen jälkeen pelin osuutta on kasvatettu ja koodi on pysynyt tasaisen laadukkaana. Ultimate Carnage on sitä, mitä kaikki varmasti odottivatkin: lisää rymistelyä maittavammalla ulkokuorella. Etenkin romurallitila on erittäin tyydyttävää rattikapinaa, ja sen älyvapaissa lyijyauto-bonuksissa aistii samanlaista riemastuttavaa anarkiaa kuin aikanaan Carmageddonissa. Jo pelkkä pelin fysiikka pitäisi kiinnostusta yllä muutamia tunteja, mutta aidosti haastava pelikokemus lisää mielenkiintoa kilpailuihin runsaasti. Siinä, missä Electronic Artsin melkein kaimasarja Burnout on kolmososan jälkeen jäänyt pahasti kiertämään samaa kehää, FlatOut kehittyy hitaasti yhä paremmaksi rälläykseksi. Väsynyt räsynukkepelleily kun vielä vaihdetaan vaikkapa irtoileviin renkaisiin, ollaan jo todella lähellä äärimmäisen viihdyttävää peliä. Tämä kelpaisi ostaa ilman Suomi-bonustakin.

Mikko Heinonen ja Manu Pärssinen