Tetsuya Mizuguchin Rez-pelille on kirjoitettu V2.fi:ssä rakkauskirjeitä muiden toimituksen jäsenten toimesta, mutta itsekin seison samojen sanojen takana. Mizuguchi hioi palikkapelitaitojaan luomalla Lumines-pelisarjan ja fiilisteli vähän rezmäisissä tunnelmissa myös Child of Edenissä. Itselläni on myös ikiaikainen rakkaus Tetrikseen, ja se rakkaus on viimeisen vuoden aikana taas herännyt uuteen kukkaan, joten johtopäätöksiä on vain yksi: Universumin palaset ovat loksahdelleet oikealle aikajatkumolle ja johtaneet tähän pisteeseen - Mizuguchi on luonut lähes täydellisen pelin juuri minulle.


Tetristä on yritetty uudistaa vuosien saatossa monta kertaa sekä virallisesti ja epävirallisesti, lähes aina siinä epäonnistuen. Tetris 2? Welltris? Wordtris? Hatris? Muistatteko pelanneenne niitä? Ehkä, mutta pidittekö niistä? Enpä usko. Tetris The Grand Master -versiointi on lajin mestarien suosiossa, mutta siinäkin on säilytetty pelin olennainen ydin lähes koskemattomana. Samalla linjalla jatkaa Tetris Effect, Mizuguchin maagisella kosketuksella maustettuna.



Ensimmäisen peli-illan viisituntisen session jälkeen kirjoitin sosiaaliseen mediaan seuraavasti: “Asetin tälle pelille kovat ennakko-odotukset, mutta voi kehveli ettei voi olla enempää meikäläiselle räätälöity teos. Huikea ja tasapainoinen ääniraita, hienot visuaalit ja Mizuguchin pettämätön tyylitaju sekä synestesiakikat yhdistettynä sujuvaan Tetrikseen. Olisin pelannut koko illan, ellei olisi tullut nälkä. #reztris”. Puretaanpa tässä arviossa tätä ajatusta hieman osasiin ja kerrotaan samalla, minkälainen peli Tetris Effect on. Sen nimi tulee muuten psykologisesta ilmiöstä, jossa peliä pelanneet näkevät tippuvia palikoita ‘päässään’ vielä pitkään pelaamisen lopettamisen jälkeen - vaikka heillä olisi lyhytmuistin häiriöitä.


Koko pelin ytimessä on pääseminen ‘zoneen’, eli tietynlaiseen pelaamisen transsitilaan, jossa ympäröivä maailma ei häiritse ja pelaaminen sujuu yllättäen entistä paremmin, kuin ohjainkomennot tulisivat intuitiivisesti selkärangasta ajattelematta asiaa liikaa. Tetris on jo itsessään peli, jossa tämä ilmiö helposti tapahtuu. Samanlainen ilmiö saattaa tapahtua myös teknoklubeilla tanssiessa, kun hypnoottinen rytmi hakkaa ja mieli tyhjenee tanssin vallatessa koko kropan. Ja ihan ilman päihdyttäviä aineita. Tetris Effect yhdistää nämä kaksi asiaa ja kerrankin ollaan tilanteessa, jossa osaset ovat enemmän kuin niiden summa.

Mizuguchin peleissä elektroninen musiikki on ollut aina pääosassa, Rezin ääniraitaakin myytiin vinyylinä jo kauan ennen kuin se oli muodikasta ja nyt levyt ovat hinnoissaan. Perus-Tetrikseen tottuneille uutuuspelin ääniraidan jytke ja siihen tahdistetut silmille vyöryvät visuaalit saattavat olla aluksi jopa järkytys ja itseänikin ruudulla vilistävien häiriötekijöiden määrä aluksi häkellytti, mutta kun niiden kokonaisvaltaisuuden nerokkuuden tajusi ja jokainen tehty liike vaikutti pelin ääni- sekä kuvamaailmaan, alkoivat palaset tippua kohdilleen. Tiedättekö sen tunteen, kun autoradiosta tulee jokin rakastamanne nopeatahtinen kappale ja vaistomaisesti autolla alkaa ajaa lujempaa? Sama käy myös Tetris Effectin pelaamisen kanssa ja silloin ollaan siellä zonessa.




Sen lisäksi, että Tetris Effectissä palikanpudottelun ympärille kietotutuvat synestesiamaiset visuaalit ja ääniefektit, on mukaan tuotu pari muutakin uutta ajatusta. Zoneen päästään pelissä kirjaimellisesti, kun pelatessa kasvava zone-mittari täyttyy ja painetaan ohjaimen liipasinta - aika pysähtyy, musiikki vaimenee ja pelaaja ehtii hetken rauhoittua - sekä tehdä samalla vaikka kahdeksan tai kymmenen rivin tiputuskombon. Koska useimmissa pelitiloissa tarkoituksena on saada tietty rivimäärä talteen seuraavaan tasoon sirtyäkseen, Zonea voi hyödyntää sekä siinä, että strategisesti kiperissä tilanteissa, joissa muutama lisäsekunti ja ylimääräisen rivin tiputus voi muuttaa kaiken.

Toinen wanhaan kunnon Tetrikseen tottuneita hämmentävä ajatus on se, että peruspelitilassa pelin nopeus ei kasvakaan lineaarisesti sen mukaan, kuinka paljon rivejä on selvittänyt. Tässäkin mennään muun muassa musiikin ehdoilla ja samalla pidetään pelaaja varpaillaan. Taso saattaa alkaa vaikka nopeudella yhdeksän ja siitä loikataankin nopeuteen kolme, kun vaadittavat rivit on tiputettu ja musiikki siirtyy rauhallisempaan tempoon.




Väittäisin olevani vähintään keskitasoinen Tetriksen peruspelaaja - en unelmoi kilpapelaajien tuloksista, mutta eivät pelini aivan heti yleensä lopahdakaan. Siksi minusta tuntui hieman siltä, että Mizuguchille pelitiimeineen on käynyt peliä testatessa vanha kunnon harha: mitä enemmän pelaa, sitä helpommalta peli tuntuu ja vaikeustasoa ruuvataan aina ylöspäin. Journey-pelitilan helpoimmallakin tasolla pitää viimeisessä kentässä tehdä pitkähkön pelirupeaman lopuksi 30 tiputusta kymppinopeudella ja siinä sai jo pinnistellä - varsinkin kun mokaaminen heitti taas reilusti taaksepäin. Seuraavalla vaikeustasolla kymppinopeutta tulee vastaan jo paljon aikaisemmassa vaiheessa ja siitä mennään ylikin. Huh. Tämä saattaa joitain pelaajia turhauttaa sen verran, että peli jää kesken ja pölyttymään.

Kun seinä tulee vastaan, on kuitenkin mahdollista - ja hyvä idea - siirtyä verryttelemään pelin päävalikossa Effect-pelitiloihin. Sieltä löytyy kymmenittäin eri tyylisiä Tetris-haasteita tyyliin “parhaat pisteet 150:llä tiputuksella”, “parhaat pisteet kolmessa minuutissa”, “40 tiputusta mahdollisimman nopeasti” ja niin edelleen. Mukana on myös eksoottisempaa ja Tetris-mestareille varattua variaatioita. Pelin lopuksi Tetris Effect arvostelee suorituksen kirjain-arvosanalla, joten itsensä haastaminen parempaan ja parempaan suoritukseen on sitten se viimeinen naula koukutuksen arkkuun.


Jo ennen pelin alkuruutua suositellaan pelin pelaamista kuulokkeet päässä, jotta immersio ja keskittyminen olisi entistä vahvempaa. Mikäli tämäkään ei vielä riitä, Tetris Effect tukee PSVR-virtuaalisilmikkoa, jolloin sen maailma ympäröi pelaajan täysin. Rez Infinite on kirjoissani edelleen parhaita PSVR-kokemuksia ja Mizuguchi tiimeineen jatkaa samalla linjalla - tämähän toimii, ja elämys vahvistuu vielä entisestään! Pikkupulmapelien parhaita puolia on kuitenkin se, että yhdet tetriskierrokset voi heittää kun on muutama minuutti luppoaikaa, eikä sitä aina jaksa alkaa kaivelemaan virtuaalivermeitä paikoilleen tai pistämään edes laseja päähänsä. Ne voi varata kuitenkin viikonlopun äärimmäiseen virtuaaliuppoutumiseen.



Somepostauksessani mainitsin, että ääniraita on “tasapainoinen”. Se on kokonaisuudessaan laskettavissa elektronisen musiikin genreen, mutta alalajien kirjo on laaja. Ehkä parempi olisikin sanoa, että ääniraita ei todellakaan ole tasapaksu, vaan eri osaset pitävät sen mielenkiintoisena. Välillä ollaan klubitrancen euforisissa nousuissa, joista kiepahdetaan ambientin kautta vaikka jonkinlaiseen fuusio-acidjazziin (onko sellaista olemassa?). Nautin tätä musiikin lajiketta muutenkin päivittäin laaja-alaisesti, joten ääniraita maistui. Parhaat DJ:t osaavat sekoittaa palettia niin, että yleisö on mukana, vaikka seassa olisi jotain täysin hatusta vedettyäkin ja saman tekee Tetris Effect, kiitos Mizuguchin.


Onko Tetris Effect kaikkien aikojen paras Tetris-versiointi? Ei, kyllä klassikkoversio puree vielä laajemmalla skaalalla. Onko se toiseksi paras? On.