Spyro, yksi ensimmäisen PlayStationin suurista sankareista, juhlii kymmenvuotissynttäreitään pienen kriisin merkeissä. Monilta arvostetuilta pelimedioilta tulleet paketit ovat pehmeitä ja tuoksahtavat koiran luomutuotteilta. Ilkeää! Poloinen lohikäärme yritti järjestää kunnot kemut ihan tosissaan. The Legend of Spyro -trilogian osat ovat ilmestyneet vuoden välein kuin urheilupelien päivitykset, minkä mielessä pitäen niitä voi kutsua jopa kunnianhimoisiksi. Dawn of the Dragon on varsin erilainen toimintatasoloikka kuin viime vuoden The Eternal Night, mikä ei paha kyllä ole hyvä asia.



Kolmiosaisen tarinan päätökseen vievä Dawn of the Dragon tavoittelee entistä eeppisempiä tunnelmia. Heti ensimmäisessä kohtauksessa Spyro on kahlittu entiseen viholliseensa Cynderiin ja heidän on taisteltava yhdessä kerrostalon kokoista laavamiestä vastaan. Tarkoitus varmastikin on se, että trilogian päätös vetäisee fanit kertaheitolla takaisin vuodentakaisiin tunnelmiin. Mutta mitkä olivat tunnelmat vuosi sitten? Minä pidin edellistä osaa melko lupaavana pelinä, jonka kohtalainen meininki lakkasi kiinnostamasta vaiheessa, jossa peli muuttui haastavasta epäreiluksi ja sitä myötä raivostuttavaksi. On erittäin huonoa bisnesvainua tehdä tarinaa painottavasta, nuorelle yleisölle suunnatusta seikkailusta vaikea.

Kaksi toisiinsa kahlittua lohikäärmettä on siis ainakin minulle aivan uusi juonenkäänne. Tämä ei häiritse, eihän Dawn of the Dragonin paras puoli tarina ole, vaan tunnelma. Spyro ja Cynder eivät pääse toisistaan eroon, joten he päätyvät taistelemaan yhdessä paluun tehnyttä pahaherraa vastaan, kuinkas muutenkaan. Lohikäärmeiden ohella muutkin fantasiaotukset, kuten kahdella jalalla kävelevät gepardit liittyvät taisteluun. Sormusten Herran Tarun kopioiminen ei ole erityisen silmiinpistävää (kaikkihan sitä kopioivat), vaikka ainakin Balrog, Morian kaivokset ja Minas Tirithin piiritys käyvät mielessä. Suuri osa Dawn of the Dragonin virheistä peittyy sillä, kuinka oivasti suuren (lapsiystävällisen) fantasiasodan kiihkeys onnistutaan tavoittamaan. Tällä kerralla tapahtumia saadaan seurata ilman erityisempiä raivokohtauksia, mutta ei ilman turhautuneisuutta.



Dawn of the Dragon on äärimmäisesti lempeämpi peli kuin edeltäjänsä. Vaikkei kyseessä vieläkään ole aivan pikkulapsille sopiva tasopomppu, vasta hyvän aikaa puolivälin jälkeen rattaisiin aletaan tunkea sellaisiakin kapuloita, että normaalitasoinen pelaaja voi kuolla. Juuri tällöin tulee selväksi se, mikä oli jo aiemmin pääteltävissä: Dawn of the Dragon on pelinä puolisusi.

Toisiinsa maagisesti kahlitut päähenkilöt on oiva idea kaikin puolin. Jos kaksinpeli vähän kömpelö onkin, on kömpelyys samalla osa juonta - turhaan valitat! Yksinään pelaava voi vaihdella ohjattavaa lohikäärmettä, toisen tyriessä vierellä tekoälyttömänä, kuolemattomana kätyrinä. Spyro taitaa heti alussa perinteiset tuli-, jää- , maa- ja sähköloitsunsa. Cynder loitsii tyhjästä myrkkyä, myrskyä, kauhua ja varjoja kuten pahansisuiset ämmät yleisestikin. Loitsuja voi päivittää ajan mittaan, jolloin käyttöön tulee myös vaihtoehtoinen valotehoste. Loitsuilla ratkaistaan yksinkertaisia ongelmia siihen tyyliin, että tuli polttaa tietyt esteet, varjoksi muuttuva Cynder mahtuu ahtaista paikoista ja maakuoren ympärilleen muodostava Spyro kykenee murskaamaan toiset esteet. Loitsuja käytetään tietenkin myös taisteluissa, kunnes mana loppuu ja on pakko turvautua käsikähmään.

Hyökkäysnappeja on kaksi ja vihollisiin voi lisäksi tarttua. Erilaisia hyökkäysyhdistelmiä on kaiken kaikkiaan riittävästi toimintatasoloikkaan - ei tässä mitään. Taisteluihin ei paha kyllä tarvitse keskittyä, tai ennemminkin niihin ei edes voi keskittyä. Valtaosassa taisteluita en tehnyt muuta kuin rämpytin perushyökkäystä. Siinä vaiheessa kun kapuloita eksyi sinne rattaisiin, jouduin lisäksi pitämään silmällä sankareiden elinvoimamittareita. Jos molempien mittarit lähentelivät nollaa, lähdin mätkimään hetkeksi lähintä energiakristallia - ja se siitä. Taisteluita maustetaan sellaisella kokoelmalla discovaloja, ettei niistä ota mitään tolkkua, joten tässä mielessä on kiva, että pelata voi silmät kiinni. Loppupuolen parit aidohkot haasteet kiukustuttavat perinteisesti. Viihdyttäviä taistelut ovat ainoastaan silloin, kun niillä on jotain merkitystä. Jättiarmeijan piirittämää kaupunkia on hauska puolustaa.



Tasoloikka ja ongelmanratkaisu viihdyttävät joten kuten ihan pelaamiseen liittyvillä ansioillaan. Osa tähän touhuun keskittyvistä kentistä on siinä määrin avoimia, että niissä voi eksyä. Avoimuus antaa pelimaailmalle vähän uskottavuutta, muttei ole se kaikkein järkevin ominaisuus silloin, kun tärkein ominaisuus on kaksinpeli. Mahdollisuus eksyä avoimesti ei lämmitä mieltä, jos pakolliset asiat on joka tapauksessa tehtävä tietyssä järjestyksessä.

Lohikäärmeet osaavat tällä kertaa käyttää siipiään siten kuin siipiä yleensä käytetään. Tasoloikalle allergiset riemuitsevat: rotkoon ei voi tippua, sillä Spyro ja Cynder nousevat siivilleen automaattisesti. Koko lentäminen tuntuu melko pirun automaattiselta. Tahdotko lentää rotkon yli? Ei ongelmaa: sen kuin painat hyppynappia kolmannen kerran, niin lentotila käynnistyy. Entäs jos tahdot lentää ylöspäin vaikkapa saavuttaaksesi salapaikan? Ei onnistu. Kyseessä on salapaikka. Etsi kiertotie.

Peli päättää mielivaltaisesti, milloin minnekin saa lentää: vapautta rajoitetaan näkymättömillä tuulenvireillä ja millä lie. Sekään ei nerokkuutta hivo, että laskeutuminen hoidetaan pitämällä pohjassa samaa nappia, jolla hypitään ja lennetään. Kömpelö ohjaus ja haasteettomat haasteet eivät totisesti luo kuvaa siitä, että pelitalon pojat tietävät mitä ovat tekemässä. Tässä vaiheessa onkin hyvä mainita, ettei tuotteesta vastaa enää Krome Studios, vaan Etranges Libules.



Elijah Wood on edelleen oiva Spyron ääninäyttelijänä. Muille hahmoille sielua lainaavat mm. Gary Oldman, Christina Ricci ja Mark Hamill. Tarjolla ovat myös suomen- ja ruotsinkieliset ääniraidat. Dubbaus ei ole lainkaan hullumpaa, kunhan muistetaan, miten kamalaa suomenkielinen ääninäyttely on monissa suurelle yleisölle tarkoitetetuissa piirroselokuvissa. Jos nuori, kokematon pelaaja pitää Dawn of the Dragonista enemmän kuin edellisistä osista, se ei ole ihme eikä mikään.

Dawn of the Dragonilla on piirroselokuvan karismaa. "Taivaalliseen" kuoromusiikkiin alkaa pidemmän päälle kyllästyä, mutta tapahtumat, muutamat pomotaistelut ja jo useiden kenttien rakenne ja yleisilme edustavat eeppisyyttä puhtaasti positiivisessa mielessä. Dawn of the Dragon ehdottomasti ja nimenomaan koukuttaa: silloinkin kun huokailin kaikkein eniten, tahdoin jatkaa eteenpäin. Jos puhutaan vain pelistä, jota pelataan, niin kaikki mieleeni juolahtavat hyvät asiat ovat yksittäisiä hetkiä, joissa lohikäärmeiden kyvyistä tai kahden hahmon mekaniikasta saadaan irti jotain pikkunäppärää. Etranges Libules on rimaa hipoen saanut aikaan tuotteen, jossa on enemmän oivaa kuin onnetonta.