Kun amerikkalainen H.P. Lovecraft viime vuosisadan alussa naputteli pulp-henkisiä tarinoitaan kultisteista ja unohdetuista muinaisista jumalistaan, hän ei tainnut aavistellakaan, mitä tulossa oli. Nyt, miltei 100 vuotta myöhemmin, Lovecraftin Cthulhu-tarinat ja niiden ympärille rakentunut mytologia ovat eräs viihdemaailman yleisimmin käytetyistä lisensseistä.


Lukemattomia elokuvia, tv-sarjoja, sarjakuvia, kirjoja, kuunnelmia, musiikkilevyjä, t-paitoja ja ties mitä muuta tehtailevat yrittäjät ovat ammentaneet inspiraatiota Lovecraftin kosmisista kauhutarinoista, ja yleensä huonolla menestyksellä. Moni yrittäjä kun kompastuu siihen, että Lovecraftin Cthulhu-tarinat eivät ole sinkohippaa shoggothien kanssa, tai Thompson-konepistooleita lanaamassa kumoon loputtomia kultistien laumoja.

Ehei, Lovecraftin Cthulhu-tarinat ovat pieniä ihmispoloisia keskellä käsittämättömän suuria tapahtumia. Kasvavaa tunnetta siitä, että kaikki ei olekaan aivan kunnossa, ja tasaisesti nousevaa jännitystä ja ahdistusta kun verho karmeiden paljastusten edessä hiljalleen aukeaa.


Hieman yllättäen ehkä parhaalla onnistumisprosentilla varustettu Lovecraft-median ala ovat videopelit, sillä Alone in the Dark, Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth ja Shadow of the Comet ovat pitäneet vuosien varrella lippua korkealla.

Nyt tähän Lovecraftinsa tajuavien pelien joukkoon liittyy myös Call of Cthulhu.




Kuten Lovecraftin tarinoissa on tapana, myös Call of Cthulhu alkaa verrattain viattomasti. Elämän päähän potkima yksityisetsivä hoitaa ensimmäisen maailmansodan sotatraumojaan viinan ja unilääkkeiden avulla, kun hän saa harvinaisen vieraan: asiakkaan. Bostonilaisen miljonäärin tytär perheineen on kuollut oudoissa olosuhteissa. Virallisen poliisikertomuksen mukaan tytär olisi tappanut perheensä ja sitten itsensä, mihin isä ei alkuunkaan usko. Niinpä yksityisetsivän tie vie Amerikan itärannikolla sijaitsevalle Darkwaterin saarelle.

Nopeasti käy selväksi, että saarella kaikki ei todellakaan ole kunnossa. Aikaisemmin itsensä valaanpyynnillä elättäneet saarelaiset kykkivät nyt kylänsä ränsistyneissä raunioissa viinatrokareiden ja salakuljettajien keskellä. Kaupunkia ympäröivien vuorten laelta paistavat miljonääriperheen sukukartano, sekä ränsistynyt parantola, johon liittyy pahaenteisiä huhuja oudoista kokeista. Paikalliset eivät halua ulkopuolisten tonkivan heidän asioitaan, joten olisi ehkä parasta, jos yksityisetsivä vain kääntyisi kannoillaan ja palaisi takaisin suurkaupungin valoihin.


Näin ei toki tehdä, sillä edessä on salaisuuksien ratkomista reilun 10 tunnin edestä. Call of Cthulhu on siitä piristävä peli, että se ei sisällä käytännössä ollenkaan taistelua tai edes juuri minkäänlaista toimintaa. Sen sijaan peruspelattavuus on rauhallista kävelyä, esineiden ja johtolankojen etsimistä sekä kokonaisuuksien hahmottamista. Tempo on hidas ja tunnelma korkealla, kun pelaaja tonkii myrskylyhtynsä kera aavemaista kartanoa, kosteita luolia ja hämäriä katakombeja selvitellessään, mitä saarella oikein tapahtuu.

Väliin on heitelty piristykseksi kunnon yksityisetsiväilyä, sekä hiiviskelyä. Vaikka pelissä ei ole taistelua tai toimintaa, silloin tällöin vastaan kyllä tulee vihollisia. Tällöin pitää piileskellä ja hiiviskellä vihujen huomaamatta paikasta toiseen, joko päästäkseen pakoon tai suorittaakseen tavoitteensa. Kiinnostavampia ovat ne selvittelykohtaukset, joissa pelaajan tulee etsiä pieneltä alueelta kaikki johtolangat, jolloin yksityisetsivämme muodostaa niiden perusteella tulkintoja ja yrittää hahmottaa tilanteen kulkua.




Call of Cthulhu -pelin inspiraationa on toiminut Chaosiumin legendaarinen Call of Cthulhu -pöytäroolipeli, josta ei ole lainattu niinkään suoranaisia mekaniikkoja vaan enemmänkin ideoita. Etsivällä on roolipelimäisiä ominaisuuksia, joista osaa voi kehittää sijoittelemalla tarinan edetessä saatavia kykypisteitä vaikkapa psykologiaan tai havainnointikykyyn. Hauskana ideana etsivän tietämystä yliluonnollisista asioista ei voi kehittää kykypisteillä, vaan lueskelemalla maailmasta löytyviä kiellettyä tietoa sisältäviä kirjoja.

Mitä niillä kyvyillä sitten tehdään? Suoraan sanoen hieman turhan vähän, vaikka ideat ovat hyviä. Tarkoituksena on ollut, että pelaaja voi kyvyillään ja niiden käytöllä löytää vaihtoehtoisia tapoja edetä pelissä. Jos on tosi kova tiirikoitsija, voi saada parantolan pannuhuoneen oven tiirikoitua auki. Jos ei ole, täytyy huoneen avain etsiä muita reittejä pitkin. Jos on tosi hyvä lääketieteessä, voi huomata jotain outoa löytämässään ruumiissa ja tätä kautta avata uusia keskustelureittejä paikallisen poliisin kanssa.


Cyaniden perustyylin mukaan osa ongelmasta juontaa juurensa löperöstä toteutuksesta. Kun kaupungin poliisit yllättivät minut tonkimasta kielletyltä rikospaikalta, sain tilaisuuden yrittää ylipuhua poliisit kannalleni käyttämällä psykologian taitojani. Pelin antaman äänimerkin perusteella en onnistunut näkymättömässä nopanheitossa, jolloin poliisi reagoi tilanteeseen hyvin negatiivisesti... ja sitten kirjaimellisesi seuraavassa lauseessa totesi minun olevan hyvä tyyppi, jonka kanssa kannattaisi tehdä yhteistyötä.

Tällainen samanlainen sinnepäin-toteutus värittää monia muitakin pelin osa-alueita, ja ihan rehellisesti sanoen Call of Cthulhu on pelillisillä meriiteillään arvioituna keskinkertainen peli. Sen pelastavat enkelit ovat kuitenkin tunnelma ja tarina. Call of Cthulhu kun onnistuu vangitsemaan mainiosti Lovecraftin tarinoiden tunnelman, ja vieläpä viemään pelaajan mainiosti osaksi niitä. Kun hiippailee synkässä ja kosteassa luolassa epäpyhiä riittejään tekevien kultistien selustassa, piileskelee taidegalleriassa tuntemattomalta ja yliluonnolliselta voimalta tai selvittelee pelottavan parantolan salaisuuksia, tunnelma on korkealla.


Cyaniden väki on myös tajunnut, että keskeisenä osana Cthulhu-mytologiaa ja sen tarinoita on se, että päähenkilöt ovat aina pihalla kuin lumiukot. Outojen tapahtumien kasautuessa etsivämme ei ole koskaan tilanteen tasalla, vaan aina hämmentynyt, peloissaan ja ahdistunut. Näin sen pitää ollakin.

Koska kyse on Cthulhu-pelistä, myös mielenterveys (ja sen menetys) näyttelevät merkittävää osaa. Mistään Eternal Darkness -tason hulluusefekteistä ei valitettavasti ole kyse, mutta etsivän liukuessa tasaisesti kohti seinähulluutta peli kyllä ottaa sen huomioon. Kun vastaan tulee jotain tarpeeksi pelottavaa tai ahdistavaa, ruudun reunat alkavat kutistua kasaan ikään kuin tunnelinäköä simuloiden. Etsivän pulssi ja huohottava hengitys kuuluvat kaiuttimista ja tuntuvat ohjaimen tärinänä, mikä välittää onnistuneesti pelaajallekin fiiliksen siitä, että täältä pitäisi päästä pois ja nopeasti.


Ja on mukana toki myös hienovaraisia efektejä. Itse huomasin muutamassa otteessa, että seinillä roikkuvista tauluista eivät tuijottaneetkaan enää ihmiskasvot, vaan pääkallot. Kun sitten tajuttuani käännyin takaisin katsomaan tauluja, ne olivatkin palanneet normaaleiksi. Tällaiset pienet efektit, samoin kuin erinomaisen hyvä äänimaailma, korostavat pelaajallekin sitä tunnetta, että saarella kaikki ei ole aivan kohdallaan. Ikään kuin peli näppäilisi kylmiä väreitä suoraan pelaajan selkärankaan.

Näin lopulta käteen jää peli, joka ei ehkä puhtaasti videopelinä tarkasteltuna ole mikään kummoinen teos. Voikin olla, että jos ei piittaa Cthulhu-mytologiasta tai Lovecraftin tarinoista, ei pelistäkään saa juuri mitään irti. Mutta minä piittaan, ja minä sain. Call of Cthulhu siirtää onnistuneesti pelaajansa keskelle Lovecraftin tarinoita, ja se on Cyaniden peliltä jo pahuksen kova temppu.