Dontnod Entertainmentin erinomainen Life is Strange (arvio) lukeutuu tarinapelien aateliin: yllättävien juonikiemuroiden ja vaikeiden päätösten lisäksi Life is Strange loisti pieninä, intiiminä hetkinä. Aikaa manipuloivasta Max Caulfieldistä kertova tarina pureutui teini-ikäisen mielenmaisemiin yhtä taitavasti kuin lajityypin mestariteokset John Hughesin kasarielokuvista Buffy, vampyyrintappajaan. Valitettavaakin on ollut, niin setämiesten kuuloisesta dialogista kuin tönköistä animaatioista. Paljon samaa ja hieman uutta on tarjolla, kun Life is Strangen seuraava tarina alkaa.



Monista tarinapeleistä poiketen Life is Strange on saanut jatkoa hyvällä tahdilla. Muutaman vuoden paussia seurasi Deck Ninen kehittämä esiosa Before the Storm (arvio), jonka päätösepisodi koettiin viime joulukuussa. Before the Stormin myötä heitettiin jäähyväiset Arcadia Baylle, pelisarjan fiktiiviselle tapahtumapaikalle. Yhdysvaltojen länsirannikolla sijaitseva kalastajakaupunki koki yhtä sun toistakin koettelemusta tarinan aikana, joten jatko-osassa katseet on siirretty tarkoituksella uusiin maisemiin.


Kesällä julkaistu, muutaman tunnin mittainen The Awesome Adventures of Captain Spirit (arvio) antoi pientä esimakua tulevasta: oregonilaisen pikkukaupungin aamusta kertovassa Captain Spiritissä 9-vuotias Chris puki ylleen supersankariasun ja pelasti kotinsa muun muassa likapyykiltä, pölyltä ja ilkeältä lumiukolta. Dontnodin käsialaa oleva Captain Spirit oli eräänlainen traileri viisiosaiselle Life is Strange 2:lle: taideakatemian älykköteinit, murhamysteerit ja hipsteröinnit ovat historiaa, kun PC:lle, Xbox Onelle ja Playstation 4:lle julkaistu kakkoskertomus ampaisee käyntiin.



Alkutuntumalta Life is Strange 2 vaikuttaa hyvin tutulta. Seattleen, Yhdysvaltojen luoteisimpaan kolkkaan sijoittuva tarina kertoo amerikkalais-meksikolaisista Diazin veljeksistä. Vanhempi veli Sean – pelin pelattava hahmo – kävelee koulusta kotiin ystävänsä kanssa, jutellen ihastuksista ja tulevista juhlista. Ensimmäisen kauden tavoin myös uusi peli tuntuu esittelevän teini-ikäisen sielunmaisemaa erittäin kouriintuntuvasti: 16-vuotias Sean on tarpeeksi nuori ärähtääkseen ympäriinsä juoksentelevalle pikkuveljelleen, mutta samanaikaisesti tarpeeksi vanha jutellakseen isänsä kanssa käytöstavoista ja tulevaisuudensuunnitelmista. Ympäriinsä laahustelu, kavereille skypettely sekä pokauslainien harjoittelu peilin edessä tuntuu kovin samaistuttavalta.


9-vuotias Daniel on yhtä monitasoinen hahmo. Veljesparin kuopus on miellyttävä yhdistelmä naivismia ja hiljalleen maailmaa ymmärtävää lasta; Daniel on kuin lapsi joka on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen miksei kirkossa saa meluta, mutta kärsivällisyys ei vielä riitä hiljaiseen olemassaoloon. Halloweeniin valmistautuva kuopus käynnistää kuitenkin peruuttamattoman ketjureaktion, kun Daniel sotkee vahingossa naapurin rasistiöykkärin vaatteet. Esikoinen rientää selvittelemään nopeasti eskaloituvaa eripuraa, mutta tilanne pahenee entisestään poliisin saapuessa paikalle. Kaikki huutavat, poliisi heiluttelee varomattomasti asettaan ja nuori Daniel hätääntyy. Kuuluu huutoa, pamaus ja lopulta vain hiljaisuutta.

Max Caulfieldin tavoin myös nuorella Danielilla on erikoiskykyjä, joskaan kyse ei ole tällä kertaa aikamanipulaatiosta, vaan materian liikuttelusta mielenvoimalla. Mistään pikku voimista ei myöskään ole kyse: henkisestä ahdingosta syntynyt pamaus lanaa lähes korttelin verran esikaupunkialuetta, jonka seurauksena maassa makaa eloton poliisi. Sean ei jää pohtimaan miten umpirasistiseksi kuvailtu Washingtonin osavaltio kohtelee poliisin tappaneita ulkomaalaistaustaisia, vaan heittää repun selkäänsä ja lähtee pakomatkalle pikkuveljensä kanssa.




Veljesten pakomatka antaa tarinalle hyvin erilaisen näkökulman, kuin mitä ensimmäisen pelin opiskelijaelämä tarjosi. Road tripiksi kuvattu Life is Strange 2 sisältää kyllä monia tuttuja teemoja, mutta hyvän jatko-osan tavoin kaikkea lähestytään vähän erilaisesta vinkkelistä. Siinä missä ensimmäinen peli yhdisteli tavanomaista teinielämää, salapoliisitoimia ja yliluonnollisia voimia, Life is Strange 2 tuntuu keskittyvän poliittiseen ilmapiiriin, sisarussuhteisiin ja pakomatkaan. Mukana on totta kai myös kasvattamisen vaikeita valintoja, kun 16-vuotiaan Seanin on pakko huolehtia 9-vuotiasta pikkuveljestään. Hyvin toteutettuja sisarussuhteita näkee sen verran harvoin peleissä (viimeisin mieleenpainunut oli erinomainen Brothers: A Tale of Two Sons), että aihetta seuraa enemmän kuin mielellään.

Poliittisen ilmapiirin läpikäynti saa rutkasti ruutuaikaa. Jo ensimmäinen Life is Strange sisälsi selviä poliittisia kannanottoja, oli kyse sitten misogyniasta, naisten objektifikoinnista tai seksuaalivähemmistöjen kohtelusta, mutta ongelmien käsittely oli nivottu osaksi eheää teinikokemusta. Jatko-osa puhuu asioista suorempaan: Diazin veljesten kokema rasismi on episodin kantavia teemoja, on kyse sitten tarinan alkusysäyksestä tai matkan varrella kohdatuista hahmoista. Lähestymistapa on rohkea, mutta myös turhan yksioikoinen. Oikeiden hahmojen sijaan sivuhahmot tuntuvat latistuvan “rasisti nro. 1”:n ja “rasisti nro. 2”:n tapaisiksi tallukoiksi. On kuitenkin hienoa että Dontnod on löytänyt uuden, tärkeän aiheen käsiteltäväksi, erityisesti nuorille helposti samaistuttavasta näkökulmasta.


Veljesten pakomatka luo tarinalle myös täysin erilaisen rytmin kuin mihin Life is Strangessa on aiemmin totuttu. Matkan varrella tavatut tuttavuudet ja jatkuva eteneminen eroaa täysin ensimmäisen pelin tutuiksi käyneistä tapahtumapaikoista ja hahmoista. Yksi Life is Strangen keskeisimpiä tunteita oli juuri pikkukaupungin tylsyys ja siitä johtuva turhautuminen, joka välittyi erinomaisesti Chloe Pricen kaltaisista hahmoista. Samankaltaista eroa on nähtävissä myös laajemmalla mittasuhteella: ensimmäisen Life is Strangen herättämät tunteet ja ajatukset olivat kaikki helposti samaistuttavia, oli kyse sitten juuri pikkukaupunkiin turhautumisesta, orastavista romansseista, aikuistumisesta tai oman polun löytämisestä. Jatko-osan pakomatka ja pakotettu aikuistuminen ei tarjoa läheskään yhtä vahvaa samaistumispintaa, vaikka veljesten ahdinkoa sympatisoisikin.



Yllättäen Life is Strange 2 ottaa pelimekaniikoissaan kevyttä takapakkia. Voin huoletta veikata ettei kukaan ole pelannut Life is Strangea puzzlejen takia, mutta Max Caulfieldillä oli yhtä sun toista tehtävää: ensimmäisen osan sankari manipuloi aikaa keskusteluiden lisäksi puzzleissa, etsi valokuvattavia kohteita, tutki laajoja alueita ja puhui kymmenien sivuhahmojen kanssa. Life is Strange 2 tuntuu paljon suoraviivaisemmalta tarinankerronnalta. Ensimmäiseen episodiin ei mahdu montaakaan keskustelukumppania, eikä eteneminen vaadi missään vaiheessa hoksottimia. Life is Strangea on voinut aina kuvata kävelysimulaattorimaiseksi kokemukseksi, mutta erityisesti jatko-osan kohdalla tyyli erkanee seikkailupeleistä kohti visuaalista novellia. Tämä ei ole erityisen suuri miinus, mutta pelillisten elementtien karsiminen harmittaa.


Eteneminen on sikäli samanlaista kuin ennen, että pelaajan aika kuluu yhä pääosin maailman kiintopisteitä tutkiessa ja hahmoille jutellessa. Suurin elementti on pikkuveljen moraalikompassi: 9-vuotias Daniel tiiraa tarkkaan miten isoveli käyttäytyy maailmalla, joten pelaajan täytyy miettiä monta kertaa millaisia elämänopetuksia haluaa veljelleen antaa. Pelin kiperimmät kysymykset liittyvätkin usein juuri moraalin harmauteen. Onko ruuan varastaminen ok, jos vatsa kurnii tyhjänä?

Pelimekaniikalliset uudistukset ovat muuten harvalukuisia. Pelin inventaario, eli Seanin reppu, on tällä kertaa tyylikkäästi toteutettu, ja päiväkirjan raapusteluiden lisäksi Sean piirtelee. Piirtely on korvannut ensimmäisen pelin valokuvaamisen, mutta tässäkin on menty sieltä missä aita on matalin: piirtäminen tapahtuu kirjaimellisesti pitämällä nappia pohjassa useamman sekunnin ajan, kunnes ohjaimen tattia täytyy vatkata päättömästi. Mekaniikka on niin ankea, että meinasin tarkoituksella jättää jo entuudestaan harvalukuiset tihrustelut kokonaan väliin.




Audiovisuaalisesti Life is Strange 2 jatkaa pelisarjan tuttuja uria, mutta kaikki on pikkuriikkisesti mauttomampaa kuin ennen. Hahmomallinnukset ja animaatiot ovat toki entistä parempia, mutta soundtrack ei aivan saavuta entistä tasoaan. Tämä on erityisen harmillista, sillä soundtrackit ovat aina olleet iso osa Life is Strangen tunnelmanluontia. Ääninäyttely on tarinapelien keskitasoa, heitellen mukiinmenevästä heikohkoon. Erityisesti dramaattisimmat kohtaukset kärsivät latteasta näyttelystä, joka on ollut jo pitkään yksi pelisarjan ongelmista.

Ympäristöt ovat kuitenkin yhtä todenmukaisia kuin ennenkin. Pelkästään veljesten kotitalossa voisi viettää tunnin tutkiskellen hyllyjä, kaappeja ja sängyn alle tippuneita esineitä, ja erilaisia ympäristöjä esitellään sopivalla vauhdilla. Dontnodilla on aina ollut taitoa herättää pelialueet eloon pienillä yksityiskohdilla, ja näin on tälläkin kertaa. Humisevat harjut, loppumattomilta tuntuvat maantiet ja esikaupunkialueen idyllit jäävät yhtä vahvasti mieleen kuin ennenkin.


En halua tylyttää Life is Strange 2:ta liian paljoa ensimmäisen episodin perusteella, sillä yleisesti ottaen kyseessä on yhtä laadukas ja jännittävä aloitus tarinalle kuin viimeksi. Monessa asiassa kuitenkin paistaa joko hiomattomuus ja huolimattomuus. Nipotuksista huolimatta seuraava episodi nousi odotuslistani kärkisijoille heti, kun lopputekstit rämähtivät ruutuun.