Kun kivipatsaat etsivät mystistä guacamolereseptiä, liitelevät luurankopojut punovat salajuonia kanakavereidensa kanssa ja vuohiksi naamioituneet tietäjät antavat mystisiä supervoimia, on selvää ettei olla enää siellä Kansasissa. Pyhän luchadorin on aika pelastaa maailma – jälleen.




Drinkbox Studios on yksi niitä harvoja indiekehittäjiä, joiden kohdalle on osunut lottovoitto. Alkuperäinen, viitisen vuotta sitten ilmestynyt Guacamelee oli Limbon ja Super Meat Boyn veroinen hitti: pienemmän budjetin 2D-tasohyppely erottautui massoista omintakeisella tyylillä ja tiukilla kontrolleilla. Tavanomaisen retrotyylin sijaan Guacamelee pursusi värejä, meksikolaista kulttuuria ja iloa, ainakin siihen asti kunnes vaikeusaste kohosi ja hymy hyytyi. Visuaalinen tyyli ammensi inspiraatiota entisajan animaatioista, kuten vuoden takainen Cuphead. Useita käännöksiä sekä erikoisversioita nähnyt Guacamelee jatkuu nyt PC:llä ja Playstation 4:llä.

Ensimmäisen osan veteraanit ovat oitis kuin kotonaan. Tiivistäen voisi sanoa, että Guacamelee 2 on kenties tyylipuhtain jatko-osa videopelien historiassa: audiovisuaalinen tyyli, tarina, liikkeet ja mekaniikat ovat lähes suoraan ensimmäisestä osasta napattuja, mutta kaikki on tällä kertaa hieman sulavampaa, tyylikkäämpää, moninaisempaa ja isompaa. Tuttuja uria kulkevia jatko-osia parjataan monesti riskittömästä lähestymistavasta, mutta toiston sijaan Guacamelee 2 tuntee vahvuutensa: noin kymmentuntinen seikkailu on täynnä kekseliäitä – joskin ärräpäitä synnyttäviä – tasohyppelyitä ja turpamättöjä, jotka mittaavat nopean päättelykyvyn lisäksi sorminäppäryyttä. Eteneminen ei ole täysin mahdotonta edes allekirjoittaneen kaltaiselle tahmanäpille, mutta heikkohermoisten kannattaa silti laittaa kamomillateet kiehumaan ennen pelin käynnistämistä. Jos siis nautti ensimmäistä osasta täysin riennoin, voi jatko-osankin maailmaan hypätä huoletta.


Jo ensimmäisessä osassa avokadofarmari Juan tarttui mystiseen naamioon ja ansaitsi itselleen luchadorien supervoimat. Suplexit ja yläkoukut oppinut Juan pelasti rakkaansa ohella koko maailman Carlos Calacan kynsistä. Seitsemän vuotta myöhemmin sankarin arkea värittää kuitenkin perhe-elämä: kaljamaha kasvaa samaa tahtia jälkikasvun kanssa, ja entisen luchadorin urotyöt ovat säilöttyinä kellarin laatikoihin. Kauppareissu kokee äkillisen käänteen, kun kotikylän ylle kohoaa universumin rajoja rikkovia portaaleja: idyllinen meksikolaiskylä joutuu eri ulottuvuudesta hyökkäävien hirviöiden kynsiin. Samalla portaalista ilmestyy myös tuttu Uay Chivo, joka kertoo Juanille karmean totuuden: lukemattomia rinnakkaisulottuvuuksia sisältävä Mexiverse on uhattuna, ja tämä on ainoa aikajana, missä Juan on yhä elossa. Viimeisen Juanin täytyy hankkia voimansa takaisin, matkata eri ulottuvuuksiin ja estää Salvadorin – pahuuden valtaaman luchadorin – valtaannousu.



Tie Salvadorin luokse on pitkä ja vaivalloinen, mutta yksinään sitä ei tarvitse kulkea. Vuoheksi naamioituvan Uay Chivon lisäksi Juania kouluttaa myös muut pelisarjasta tutut hahmot, kuten Flame Face ja X’Tabay. Tuttuun tapaan tukea on saatavilla myös etulinjaan: lokaali co-op mahdollistaa painisession myös kavereiden kesken. Selkähikeä vaativan seikkailun vastapainoksi Guacamelee 2 keventää ilmapiiriä rehevällä ja lennokkaalla huumoria. Matkan varrella ei juurikaan mutruilla, vaan meno on lähempänä komediaa tai animaatioelokuvaa, absurdeista yhteenotoista banaaninkuoriliukasteluihin. Vitsit toimivat suurimman osan ajasta, vaikka ajoittain nojataan liikaa absurdiuteen tai mennään sieltä mistä aita on matalin. Mukana on myös entistä enemmän popkulttuuriviittauksia, erityisesti muista peleistä. Tyylisuunta tuntuu hyvin tarkoitukselliselta, Deadpool-elokuvien tapaan.


Asiaan perehtyneempi voisi kuitenkin kyseenalaistaa Guacameleen mahdollisen rasistisuuden. Suoranaista vihamielisyyttä tai meksikolaisen kulttuurin vähättelyä Guacameleestä ei löydy, mutta stereotypioihin nojaavampaa materiaalia saa etsiä. Guacameleen mexiversessä kaikki syövät avokadoja, nukkuvat sombreron alla ja huutavat ay carambaa kun tequila on loppu. Valkoisena suomalaismiehenä on mahdotonta alkaa arvioida, ylittääkö meksikolaista kulttuuria selvästi ihasteleva Guacamelee esimerkiksi kulttuurillisen appropriaation rajoja tai onko stereotypioilla vitsaileva maailma perusluonteeltaan rasistinen, mutta muutamat vitsit tuntuvat hyppivän hyvän maun rajoilla.

Hyppelyä riittää muutenkin, sillä edeltäjänsä tavoin Guacamelee 2 hyppyyttää pelaajaa tasolta tasolle, aina sietokyvyn rajoille saakka. Pelkän hyppynapin lisäksi Juanin painihousuista löytyy aimo läjä erilaisia taitoja. Kyvyt ovat pääosin tuttuja ensimmäisestä osasta: combojen lisäksi luchadori osaa painiliikkeitä ja erikoisiskuja, kuten yläkoukkuja tai syöksyjä. Taisteluiden lisäksi hyppelyssä käytettävät erikoisiskut ovat saaneet seurakseen muun muassa lisäkorkeutta antavan kotkahypyn. Ensimmäisen osan tapaan Juan pystyy myös muuntautumaan kanaksi. Ns. kanamoodia on kasvatettu jatko-osassa: erilaisissa sivupoluissa pääsee kotkottamaan vähän väliä, ja uusien taistelumekaniikoiden ansiosta kung-fu taittuu myös kukolta. Tuttuun tapaan Juan liikkuu saumattomasti kahden eri todellisuuden välillä, mikä on entistäkin suurempi osa taistelua ja tasohyppelyä.


Vaikka taistelumekaniikat ajavat asiansa, on kuitenkin nillitettävä taisteluiden monotonisuudesta. Huomasin monesti kaipaavani rentouttavia, lyhyitä painimatseja vastapainoksi pitkille, tarkkaa ajoitusta vaativille tasohyppelyille, mutta tappelukohtaukset tuntuivat lähestulkoon aina yksitoikkoisilta. Vihollistyyppejä ei ole montaa, eikä vihollisten peittoaminen eroa toisistaan: yleensä hirviöt on värikoodattu, vaatien tietyn väristä erikoisiskua suojamuurin murtamiseen. Muurin murruttua vastus tarvitsi vain rämpyttää kuolleiden valtakuntaan. Haastetta löytyi lähinnä vastustajien määrästä tai sijoittelusta – ja mitä lähempänä lopputekstit häämöttivät, sitä monotonisemmilta turpakäräjät tuntuivat.



Eri mekaniikoista syntyy kattava kokonaisuus refleksejä mittaavia kohtauksia. Guacamelee 2 on juuri niitä pelejä, joita hinkataan ärräpäät lennellen aamun pikkutunteihin saakka, koska yksittäisen hypyn, vihollisen tai tason läpäisy on siitä kuuluisasta millistä kiinni. Epäreiluksi tasohyppelyä ei voi millään muotoa kutsua, mutta Guacamelee sijoittuu selvästi sinne vaativampien pelien päätyyn.


Vaihtelua löytyy yllättävän paljon: esimerkiksi mitään liikettä ei käytetä vain kertaalleen, vaan liikkeen esittelyhetkestä lähtien pelaajan täytyy osata yhdistellä uusia ja vanhoja kykyjä luontevasti läpi loppupelin. Guacamelee on malliesimerkki hyvin rytmitetystä pelistä, joka osaa sekä esitellä pelaajalle uuden kyvyn, että varmistaa kyvyn oppimisen toiston kautta. Yleensä uuden kyvyn saamisen jälkeen lähettyviltä löytyy jopa ylimääräisiä pelialueita, joissa kykyä pääsee harjaannuttamaan kunnolla. Rytmitys toimii myös muussa pelissä varsin hyvin: maisemat vaihtuvat tiheään, sivupolkuja tarjoillaan tarpeeksi usein ja tappeleminen on hyvässä tasapainossa hyppelemisen kanssa.

Ensimmäisen osan tavoin Guacamelee 2:ssa on metroidvaniamaisia piirteitä, tarkoittaen että vanhoista pelialueista löytyy uutta tutkittavaa pelin edetessä. Uusia kykyjä – kuten maahan iskeytyvän sammakkoläimäisyn – hankkimalla Juan pääsee käsiksi ennalta saavuttamattomiin paikkoihin. Vanhoihin alueisiin myös palaa mielellään, kiitos värikkään sarjakuvamaisen ulkoasun.


Guacamelee 2 on kokonaisuudessaan erinomainen jatko-osa. Tällä kertaa pyörää ei keksitä millään osa-alueella uudestaan, mutta turhan toiston sijaan Guacamelee 2 laajentaa ensimmäisen osan onnistuneita mekaniikkoja uutta seikkailua varten. Lopputuloksena Guacamelee 2 on parempi, nopeampi, kovempi ja voimakkaampi.