Trackmania kuuluu sarjaan "peli-ideoita, joiden potentiaalin tajuaa heti". Ihan joka jantterille ei ehkä tule mieleen konseptia, jossa tarkoituksena on rakentaa tietyistä palasista rata, joka sitten yritetään ajaa läpi mahdollisimman nopeasti, ja vielä harvempi saa toteutettua sen hyvin. Jo muinainen ensimmäinen PC-painos sekoittikin viehättävällä tavalla ongelmanratkontaa ja autokaahailua niin, että koukku upposi kerrasta ja syvälle. Tämän jälkeen on ollut oikeastaan helppo antaa anteeksi, että jatko-osissa Nadeo on tehnyt samaa peliä uudelleen kerta toisensa jälkeen, sillä kukaan muukaan ei ole saanut aikaiseksi yhtä nokkelaa esitystä samasta teemasta. Kun PC:llä on nyt voitettu kaikki voitettavissa oleva ja kokeiltu niin kaupallista kuin sponsoroituakin julkaisumallia, konsoliversio oli looginen seuraava askel. Ja kun asiaa ajattelee, juuri DS oli looginen paikka aloittaa - tarjoaahan kosketusnäyttö hiiren jälkeen parhaat puitteet radan rakentelulle ohjeiden mukaan.



Trackmania DS ei kuitenkaan heitä pelaajaansa välittömästi tilanteeseen, jossa pitäisi väsätä tarjolla olevista palasista radanpätkä ja ajaa se läpi tavoiteaikaan. Pelaaja tutustutetaan kolmeen eri maastoon ja autoon - Desert, Stadium ja Rally - sekä pelin ajotuntumaan tarjoamalla ensin muita pelimuotoja. Edessä on ensin perinteistä ratakisaa ja eräänlaista tasoloikkaa autolla, ja kun näissä on muutama kisa suoritettu menestyksekkäästi, aukeaa ensimmäinen Puzzle-tila. Lähestymistapa on mielestäni mainio; aloittelija tutustuu kuin varkain siihen, miten Trackmania toimii, ja kokeneempi ratamaanikko pääsee sinuiksi DS-ohjauksen kanssa. Samoin hyvin ystävällistä on, että jatkomahdollisuuksia aukeaa myös ilman kirkkainta mitalia - sen saaminen kun vaatii ponnisteluita alusta alkaen.

Ratahulluus onkin nysväyspeli sanan varsinaisessa merkityksessä. Pelaamisen innostuksesta suuri osa perustuu siihen ajatukseen, että jos olisin ollut vielä tarkempi tuossa ja saanut suuremman nopeuden tuohon, aika olisi voinut parantua kolmella sadasosalla. Radan rakentelussa aivosolujaan saa vaivata toden teolla, että palikat saa järjestettyä malliin, jolla saavutetaan kehittäjien asettama, usein melko kinkkinen kultamitaliaika. Tällöin on luonnollisesti myös tärkeää, että peli alkaa uudelleen mahdollisimman nopeasti. Trackmanian kontrollit ottavat tämän huomioon - yhden napin painalluksella voi ajamisen aloittaa uudelleen joko kentän alusta tai edellisestä tarkistuspisteestä.



Trackmanian graafinen tyyli on hyvällä tavoin vähäeleistä, joten se, että DS ei varsinaisesti ole mikään 3D-grafiikkaihme ei pääse haittaamaan sujuvaa toteutusta. Radat liikkuvat vauhdilla ja näyttävät riittävän hyviltä. Taustalla soi vielä menevä musiikki.

On sinällään hassua, että pelin huonoin puoli on oikeastaan juuri sen omintakeisin puoli, eli rataeditori. DS:n näyttö kun on vähän liian pieni, että kunnollinen kolmiulotteinen radan muokkaus sopisi sille mitenkään. Siksi rataa väsätessään joutuu jatkuvasti zoomaamaan näkymää, kääntämään kameraa ja tihrustelemaan yksittäisiä osia, että rakennelmastaan saisi mitään tolkkua. Palikkatason säätö taas vaikeuttaa kokonaiskuvan saantia. Vapaassa rakentelutilassa ongelma on pienempi, koska kynällä voi piirtää rataa vapaasti. Silloinkin tosin saa kärsiä siitä, että ruudun kuvakkeille ei ole mahtunut mitään selitetekstejä, vaan kuvaukset näkee ylänäytöstä vasta toiminnon valittuaan.

Mutta aivan samalla tavoin hassua on, miten vähän peliä lopulta haittaa se, että sen suurin myyntiargumentti on käytännössä ketjun heikoin lenkki. Trackmanian valmissisältö on niin laadukasta ja koukuttavaa, että vaikkei pelissä voisi ajaa kuin valmiita ratoja, pitäisin sitä silti suositeltavana hankintana. Koska rataeditorinkin kanssa on kuitenkin mahdollista elää, Trackmania DS nousee yhdeksi parhaista DS:llä pelaamistani muiden kuin Nintendon peleistä.