Mirror's Edge loistaa loppuvuoden pelivalikoimassa LittleBigPlanetin ohella kuin punainen majakka mustalla merellä. Omaperäisiä ideoita kaivataan melkoisen tasalaatuisen pelirintamaan aina, ja viime aikoina siinä on onnistuttu sekoittelemalla genrejä tai antamalla pelaajille itselleen enemmän luontivapautta. Mirror's Edge hakee innoituksensa parkour-kaupunkiloikinnasta ja sekoittaa First Person -toimintaa tasoloikintaan. Lisämausteina ovat vielä tyylitelty grafiikka ja kuvakulman tuominen entistä lähemmäksi pelaajaa.



Olen jo kauan odotellut henkistä jatkoa X360:n alkupäivien Crackdownille, joka oli yhtä paljon tasoloikkaa kuin räiskintääkin, tai jopa enemmän toista kuin toista, mikäli niin halusi. Mirror's Edge liikkuu hyvin pitkälti samoilla laitumilla korkeiden rakennuksien huipulla, mutta pääpaino on 95-prosenttisesti parkour-tyylisessä juoksentelussa, kiipeilyssä ja hyppimisessä. Kaiken taustalla on toki juoni.

Poliisivaltiossa lain ja hengenlähdön rajamailla työskentelevien juoksukuriirien kärkinimiä on Faith, joka muiden lailla kuljettaa luotisateen saattamana elintärkeitä paketteja, joiden sisällöllä voi horjuttaa vallassa olevaa järjestelmää. Faithin poliisisisko lavastetaan tappajaksi ja kun Faithin nähdään pakenevan paikalta, on lisäjuonisoppa valmis. Tarkoituksena on selvittää lavastuksen syvimmät syyt, mutta enimmäkseen tyhjänpäiväinen tarina kylmäkiskoisilla henkilöillä höystettynä toimii vain kevyenä kehyksenä pelin pelaamiselle, eivätkä vastaan tulevat juonitilanteet juuri hetkauta.



Mirror's Edgen suurin kikka on kuvakulma, joka on tavallaan astetta enemmän kuin ensimmäisen persoonan näkymä; sen voisi melkein sanoa olevan nollannen persoonan kuvakulma. Pelaaja on päähenkilön pään sisällä, nähden ja miltei tuntienkin täsmälleen kaiken, mitä Faithkin näkee. Ruudun keskellä on pieni piste, jota käytetään paitsi aseilla tähtäämiseen ja loikan suuntaamiseen, myös varsin tehokkaasti siihen, ettei pelaajan tarvitse pitää oksennusämpäriä vieressään. Mikäli kohdistuspisteen ottaa asetuksista pois, on matkapahoinvointi varma seuralainen.

Mirror's Edgen kaupungissa juoksentelevilla läheteillä on erityiskyky havaita ympäristöstä esineitä, reittejä tai rakennuksia, jotka ovat hyviä kulkuväyliä. Tätä ominaisuutta kutsutaan nimellä Runner's Vision ja pelaajalle se välittyy tiettyjen asioiden punaisella värillä. Tarkka havainnointikyky ja napin painallusten ajoitus varmistaa liikkeen soljuvuuden ja onnistunut, adrenaliinia nostava pako pyssymiehiltä pilvenpiirtäjien reunalla tasapainoillen luo peliin hetkiä, jolloin huomaa unohtaneensa hengittää. Ne hetket ovat Mirror's Edgen sydän. Se fiilis, mikä pelissä parhaimmillaan syntyy, on kokemisen arvoinen.

Kun homma ei suju, on yrityksen ja erehdyksen aika. Uudelleen yrittämisessä ei sinänsä ole mitään vikaa, peli koukuttaaja pelaajan mielelläänkin hiomaan suoritustaan ja pelin läpäisyn jälkeen aukeava Time Trial -moodi perustuukin tähän. Sitten on niitä hetkiä, kun tietää, miten jonnekin pääsee, mutta oikeanlainen hyppy ei onnistu kymmenien ja kymmenien yritystenkään jälkeen kuin säkällä, ja tekee mieli testata, kuinka pitkän 'loikan' peliohjain pystyy tekemään. Itse olin sekä kontrolleista (näistä kohta lisää) että omasta en-vain-osaamisestani johtuen yhdessä pikkuhuoneessa jumissa yli tunnin, toistaen samaa hyppyä uudestaan ja uudestaan, kunnes se vahingossa onnistui.



Tarkkojen loikkien tekeminen näkemättä pelihahmoaan voisikin olla toisella kädellä sutaistussa pelissä mahdoton tehtävä, mutta DICE on enimmäkseen varmistanut, että Mirror's Edgessä se sujuu. Yksi syy tähän ovat yksinkertaiset kontrollit. Peliohjaimen L1-etunapilla tehdään ylöspäin suuntautuvat liikkeet ja L2-etunapilla alaspäin suuntautuvat, kuten liukuminen tai kumartuminen. Oikean käden etusormilla sitten taas käännytään nopeasti ympäri, taistellaan, riistetään poliiseilta aseita tai potkaistaan ovia auki.

Faith pystyy myös ampumaan virkavaltaa heiltä pöllimillään pyssyillä, mutta on pelaajan päätös, kuinka väkivaltaiseksi juoksijamimmimme ryhtyy. Itse olin pelatessani vakaasti sillä kannalla, että Faith on sydänjuuriaan myöten hyvä tyttö, jolle aseiden käyttäminen on iso ei. Lisähaastetta peliin saakin käyttämällä vain aseistariisumisliikkeitä tai pakoon juoksua räiskimisen sijaan. Poliisien kanssa kahnaukset ovat pelin heikompaa antia, mutta toki syke lisääntyy luotien viuhuessa.

Ohjaussysteemissä on myös heikkouksia. Komeita parkourliikkeitä saa tehtyä ketjuttamalla painalluksia tyyliin 'seinäjuokse vähän matkaa ylös, ponnista, käänny ilmassa ympäri ja ota kiinni vastakkaisesta katonreunasta'. Jälleen onnistuessaan hyvä fiilis valtaa kehon, mutta harmillisen usein napinpainallukset, varsinkin kääntyminen, toimivat sen verran nihkeästi, että loikka epäonnistuu sen vuoksi. Tästä syytän enimmäkseen myös yllä mainitsemaani, noin tunnin viivästystä pelin läpäisyssä.



Kun urheilee tosissaan, välittävät aivot aineita, jotka aiheuttavat hyvänolon tunteen ja saavat suorittajan koukuttumaan harrastukseensa. En ala tehdä aiheesta tieteellisiä tutkimuksia, mutta väitän ja ehdotan, että Mirror's Edge on peli, joka huippukohdissaan saa aikaiseksi jotain samanlaista ja siksikin koukuttaa yrittämään yhä uudestaan isojenkin turhautumisien jälkeen.

Graafiselta ulkoasultaan Peilireuna on graafisen suunnittelijan märkä uni. Geometriset muodot, huolella valitut vähäiset värisävyt, perspektiivit ja kuvakulmat luovat pelille originaalin ulkoasun, jonka tunnistaa heti, jos se jossain ruudulla vilahtaa. Tämä aiheuttaa tosin osaltaan sen, että huoneet, katot ja seinät ovat lähes monotonisuuteen asti saman näköisiä ja tylsiä. Sinne tänne sijoitellut yllätykset piristävät menoa, mutta niitä on todella harvakseen.

Vaikka satunnaisen toilailun ja pätkittäisen pelaamiseni johdosta Faith-seikkailuni kesti noin kymmenen tuntia, löytyy internetistä raportteja viidenkin tunnin läpäisyistä, mitä en kyllä ihmettele. Varmasti joku speedrunnaaja pääsee vielä huomattavasti nopeampiinkin aikoihin. Moninpeliä ei ole ja jos Time Trial -tila ei koukuta, saattaa monia mietityttää, onko pelin hintalappu sisällön väärti. Oma mielipiteeni on, että ei aivan ole, mutta alennusmyyntejä odotellessa voi testata pelin demoa ja innostua ostamaan sen vaikka heti. Ehkä kokemusta olisi voitu ryydittää puzzleuttamalla reittivalintoja ainakin sisätiloissa vielä hieman lisää - entä, jos laatikoita tai muita tavaroita voisikin itse siirrellä? Reitin rakentaminen pääsemättömälle ulokkeelle saatavilla olevista välineistä olisi tuonut mukaan aivojumppaa ja kaivattua lisätekemistä.

Monessa kohtaa Mirror's Edge tuo mieleen Portalin. Se on omaperäinen, tyylikäs, melko kliininen, genrejä yhdistelevä peli, jossa yritetään ja erehdytään, kuunnellaan ohjeita ja touhu on ohi liian nopeasti. Se ei kuitenkaan aitoa hengästymistä lukuunottamatta herätä samanlaisia tunteita, joita Portal herätti, ja se ärsyttää välillä liiaksikin. Trilogiaksi suunnitellun pelin jatko saattaa hioa näitä ongelmia, mutta myyntiluvut eivät toistaiseksi ole olleet kovin rohkaisevia lisäosien kannalta. Valitettavan usein näin käy jotain vähänkin omaperäistä yrittäville peleille, joten puutteista huolimatta suosittelen hankintaa, jos originaalius on sinusta hyve.