God of War on kasvanut aikuiseksi. Jo vuosikausien ajan Sonyn tunnetuimpien ja suosituimpien pelisarjojen joukkoon kuuluneet pelit ovat tarjoilleet aivotonta mättöä, verta ja hurmetta koko rahan edestä. Verta ja mättöä ei puutu sarjan tuoreimmasta osastakaan, mutta sen suurin myyntiargumentti on jossain ihan muualla, nimittäin tarinassa.


Odotin God of Waria jo ennakkoon innolla ja luulin, että odotukseni eivät olisi voineet olla enää korkeammalla. Ilmeisesti olin kuitenkin väärässä, sillä ne ylittyivät nyt selkeästi.



Vaikka pelin nimestä on jätetty järjestysnumerot pois, God of War ei ole mikään reboot, vaan jatkoa Kratosin tarinalle. Miehen murhattua suunnilleen kaikki mahdolliset antiikin jumalat hän on muuttanut kauas pohjolan kylmyyteen ja pyrkinyt parhaan kykynsä mukaan unohtamaan verisen menneisyytensä. Hän on löytänyt vaimon ja saanut pojan, mutta onnea ei kestä ikuisesti.


Pelin tarinan alussa Kratos on juuri menettänyt vaimonsa ja jäänyt yksin poikansa kanssa. Pojan, jota hän ei ole käytännössä edes nähnyt vaimon huolehdittua kasvatuksesta Kratosin tehdessä omia juttujaan. Käytännössä ventovieraat miekkoset lähtevät eeppiselle matkalle täyttämään vaimon viimeistä toivetta levittää hänen tuhkansa kaikkien maailmojen korkeimman vuoren huipulta.

Matkalta ei puutu dramaattisia käänteitä tai vaaroja, sillä pohjolassa asiat ovat vinksallaan. Kuolleet nousevat haudoistaan, muinaiset taiat raukeavat ja siinä sivussa Asgårdin itseään täynnä olevat jumalat perseilevät parhaan kykynsä mukaan.

Tämä kaikki on kuitenkin vain taustamateriaalia sille varsinaiselle tarinalle, joka kertoo isyyden opettelusta. Tarinan alussa Kratos on suunnilleen maailman huonoin isä. Hän on elänyt väkivallan ja kauhun täyttämän elämän ja kuvittelee, että kaikkien muidenkin elämät ovat samanlaisia. Niinpä hän yrittää parhaan kykynsä mukaan valmistaa poikaansa pelkääminsä taisteluihin, mutta toimii täten enemmänkin armeijan koulutuskersanttina kuin sinä isänä, jota poika kaipaisi ja tarvitsisi.


Niin vaikea kuin sitä ehkä onkin God of War -sarjan pelissä uskoa, käsikirjoitus on ensiluokkaista. Sekä Kratos että hänen Atreus-poikansa on kirjoitettu erinomaisen hyvin. Molemmat hahmot ovat uskottavia, inhimillisiä ja realistisia. Kumpikin kokee tarinan aikana omat dramaattiset kaarensa, joiden aikana he oppivat enemmän toisistaan ja itsestään, sekä rakentavat koko ajan syvenevää suhdetta toisiinsa.

Tarina on erinomaisesti rytmitetty ja sisältää konflikteja, hiljaisia hetkiä, räjähtävää toimintaa ja jopa huumoria. Sekin on kirjoitettu hahmoille ja maailmalle uskollisesti, eli mitään nettimeemejä tai muuta tuubaa ei pelistä löydy, vaan huumoria ammennetaan vaikka Kratosin yrityksestä kertoa pojalleen tarinoita. Mukaan mahtuu myös runsaasti kiehtovia ja toimivia sivuhahmoja, jotka tuntuvat päähenkilöiden tavoin realistisen epätäydellisiltä. Osa on koomisia, osa uhkaavia. Kaikilla on silti paikkansa tarinassa.

Aiemmissa peleissä Kratosista ei ole oikeastaan edes voinut puhua hahmona, eikä ainakaan mitenkään positiivisena, hyvin toteutettuna tai pidettävänä sellaisena. Niinpä hyppy suoraan erinomaisen hyvään ja inhimilliseen tarinaan on miltei historiallinen saavutus.


Viimeistelevän silauksen antaa A-luokan tekninen toteutus. God of War on toteutettu yhtenä pitkänä kohtauksena, josta ei leikata pois välianimaatioita tai muita turhuuksia varten. Kamera on pelin alusta lopputeksteihin saakka jatkuvasti Kratosin ja Atreuksen mukana, mikä on varmasti vaatinut kehitystiimiltä melkoista sankarikoodausta. Ohjaus on erinomaista, grafiikka suorastaan huikeaa ja näyttelysuoritukset myös A-luokkaa. En ihmettele pätkääkään, että projektiin on mennyt viisi vuotta aikaa. Pikemminkin nostan hattuani siitä, että sekään aika on riittänyt.



Vaikka tarina olikin minulle se suurin syy kokea God of Warin riemut – ja se suurin syy, miksi peliä suosittelen – se on toki vain osa pakettia. God of War -pelistä kun on kyse, mukana on tietenkin runsaasti toimintaa ja taistelua, sekä yllättävän paljon pulmanratkontaa. God of War tuntuu tältä osin miltei The Legend of Zelda: Breath of the Wildilta, sillä pelimaailma on täynnä yllättävänkin kinkkisiä pulmia, joiden ratkontaan pitää käyttää Atreuksen ja Kratosin kasvavaa kykyvalikoimaa.

Taistelu on aluksi hämmentävää ja tuntuu turhankin vaikealta. Kamera on siirtynyt taivaista Kratosin selän taakse, joten pelaaja ei näe kuin kohtalaisen kapean kaistaleen etumaastoa. Viholliset eivät anna armoa, vaan puskevat päälle joka suunnasta ja vielä yhtä aikaa. Mukana pyörivät kaverit ja selän taakse ilmestyvät ikonit varoittavat siitä, että joku on tulossa niskaan, mutta eipä niitä aina ehdi taistelun tiimeessä vilkuilemaan.


Kullakin vihollistyypillä on myös oma tapansa taistella ja mukaan mahtuu jos jonkinlaista hyökkäystä ja efektiä. Aluksi meinaa mennä sormi suuhun kun yrittää kiireessä hahmottaa, mitkä hyökkäykset voi huoletta torjua, mitkä pitäisi ehdottomasti väistää ja mitkä voi torjua, mutta vain viime hetkellä tehdyllä ja oikea-aikaisella blokilla. Kuolin alkutuntien aikana useasti, ja hetken näytti siltä, ettei koko pelin pelaamisesta tule kuin kiukkuiseksi. Onneksi en kuitenkaan lopettanut.

Taistelu on oikeasti erinomaisen hyvin suunniteltua, mutta se vaatii vain hieman kykypuiden kipuamista ja tarinan edetessä aukeavien uusien taitojen haalimista. Ei mene aikaakaan ennen kuin pyörin jo taistelukentällä kuin murhanhimoinen pyörremyrsky. Kratosilla on aseenaan jumalattoman kokoinen kirves, joka tuntuu oikeasti painavalta ja tehokkaalta aseelta. Sillä voi tietenkin choppailla vihollisiaan jauhelihaksi, mutta sen voi myös heittää. Eipä tulipalloja heittelevä demoni kamalasti naureskele eeppinen kirves otsassaan!

Pelaaminen on pääosin hyvin tyydyttävää, sillä kontrollien tuntuma on saatu prikulleen kohdalleen. Hyökkäyksissä on mukana kunnolla voiman tuntua, jota taistelun tiimellyksessä värisevä ja pärisevä ohjain vain korostaa. Tempo on kovin darksoulsmainen, samoin kuin Kratosin kykyvalikoimakin: kevyet ja raskaat iskut, väistöt, blokit ja torjunnat toimivat loogisesti ja luotettavasti.


Pelin edetessä kykypuut kasvavat ehkä vähän turhankin suuriksi, sillä erilaisia komboja, taisteluasennon vaihtoja, vastaiskuja ja ties mitä muuta alkaa pian kertyä niin paljon, että en ainakaan itse millän muistanut pelin lopussakaan käyttää niitä kaikkia. Toisaalta ehkä se ei ole tarkoituskaan. Monimuotoiset kykypuut yhdistettynä kustomoitaviin varusteisiin antavat pelaajan pelata tyylillään.

Ilahduttavasti God of War on myös enimmäkseen sanonut hyvästit aiemmista peleistä tutuille quick time eventeille. Taistelussa on yhä mukana brutaaleita lopetusanimaatioita ja teloituksia, mutta nyt niitä saa itsekin katsella, kun ei tarvitse kyttäillä haukkana ruudulle paukahtelevia näppäinkomentoja.

Mainittakoon myös Atreus-poika. Ei kannata pelätä, että kyseessä olisi jonkinlainen kamala saattotehtävä, sillä Atreus on muun taistelun tavoin erinomaisesti toteutettu. Hän osaa pitää itsestään huolen ja avustaa Kratosta taistelussa jousipyssynsä avulla ja harhauttamalla välillä vihollisia, jotta pelaaja pääsee paukauttelemaan perille kunnon heijari-iskuja. Atreus ei voi taistelussa kuolla eikä muutenkaan kaipaa mitään lastenvahtia, joten eipä mukana heiluvaa tekoälyn kaveria enää paljon paremmin voisi toteuttaa.


Lopputuloksena syntyy taistelusysteemi, jonka omaksumiseen menee varmasti paljon enemmän aikaa kuin sarjan aiemmissa peleissä, mutta vaiva kannattaa. Taisteleminen kun on palkitsevaa, hauskaa ja erinomaisen tyydyttävää.



God of War on suunnattoman suuri peli. Itse tarinan läpipeluuseen menee aikaa helposti yli 20 tuntia, vaikka ei kamalasti sivutehtäviä edes katselisi. Itse en kuitenkaan malttanut niiden antaa olla, sillä tekemistä on kamalasti, vieläpä oikein hyvälaatuisena.

Pelin maailma on avoin ja suurikokoinen. Se kätkee sisäänsä hirmuiset määrät kerättäviä esineitä, löydettäviä salaisuuksia, murhattavia Odinin vakoojalintuja, harvinaisia craftausaineita ja ties mitä muuta. Useat sivuhenkilöt odottavat, että joku tulee ratkomaan heidän ongelmansa, pahan kääpiökuninkaan vangitsemat lohikäärmeet odottavat pelastajaansa ja muistotulet sytyttäjäänsä.


Tällaisten perusjuttujen ohella maailmasta löytyy useita pienempiä sivuluolastoja, joista irtoaa taisteltavaa ja puzzleiltavaa tuntikausiksi. Aukeaapa loppua kohti pelattavaksi dynaamisesti generoitava luolastokompleksikin, josta voi käydä pokkailemassa harvinaisia raaka-aineita, jos vain selviää vaarojen keskeltä hengissä.

Tutkimista ja ronkkimista häiritsee oikeastaan vain se, että pelin kartta ei ole kovinkaan hyvä. Siihen ei voi tehdä merkintöjä, eikä se itse noteeraa läheskään kaikkea maailmasta löytyvää sisältöä. Mukana on metroidvania-meininkiä, eli Kratos ja Atreus voivat löytää maailmasta juttuja, joita ei voi avata tai käyttää ennen kuin tuntien päästä tarinan tuotua kaksikolle tarvittavia kykyjä. Mutta kukapa siinä vaiheessa enää muistaa, missä kaikkialla mitäkin oli?


Saimme arvostelukappaleemme jo reilu viikko ennen arvostelun julkaisua, eikä sen viivästyminen suinkaan johdu arvostelijan laiskuudesta. Pelasin joka päivä tuntikausia, mutta silti loppua kohti oli pakko jättää sivutehtävien tekeminen ja maailman tutkiminen kesken, jotta sai tarinan loppuun arvostelua varten. Mutta eihän se riitä, sillä arvostelun valmistumisen jälkeen palaan takaisin tekemään loputkin.

Jälleen: kuka olisi uskonut, että God of War -pelistä voisi puhua tähän tyyliin?



God of War on mestariteos ja tulee varmasti jäämään historiankirjoihin yhtenä tämän konsolisukupolven suurista peleistä. Sen pelaaminen on todella tyydyttävää, sen maailma on kiehtova ja palkitseva tutkimusmatkan kohde ja sen tarina on erinomaisesti kirjoitettu, koskettava ja kiinnostava. Olin itse myyty jo aivan alkumetreiltä saakka, ja jo muutaman pelitunnin jälkeen kaduin kovasti arvostelunakin vastaanottamista, sillä olisin halunnut nautiskella pelistä pitkään ja rauhassa.


Lopputekstien pyörittyä on todettava, että Cory Barlog tiimeineen on tehnyt hillittömän hyvää työtä, sillä pelin ainoat valituksen aiheet ovat todella vähäisiä. Jo mainitun kehnon kartan ohella inventaario voisi olla parempi, mutta paljon muuta en sitten keksimälläkään keksi. Kaikki muu on viimeisen päälle tuunattua ja toimivaa tavaraa.

Vaikka elämme vasta huhtikuuta ja täten vuoden peleistä puhuminen tuntuu väistämättä vähän turhan aikaiselta, pelin jälkeen päähäni jäi tyytyväisyyden tunteen ohella yksi ajatus. Jos God of War ei ole tämän vuoden suosikkipelini, pelivuosi 2018 on aivan järkyttävän kovatasoinen.