Ubisoftin Far Cry -pelit ovat Far Cry 3:sta lähtien seuranneet tiettyä tiukkaa kaavaa. Pelejä on sen jälkeen nähty useita, vaikka versionumero on vuosien varrella kasvanut vain kahdella. Runsaat sivuprojektit ovat pitäneet huolen siitä, että kaava on tullut monelle vähän turhankin tutuksi.


Niinpä kun firma ilmoitti uudistavansa sarjan jo hieman tunkkaisia kuvioita tuoretta Far Cry 5:ttä varten, odotukset lähtivät nousuun. Totuus on kuitenkin hieman ristiriitainen, sillä vaikka Far Cry 5 sisältää kyllä uudistuksia, pelikokemuksena se tuntuu turhankin tutulta – ja ristiriitaiselta.




Oikeassa Montanan osavaltiossa sijaitsee fiktiivinen Hopen piirikunta, jossa asiat ovat menossa päin mäntyä. Karismaattisen johtajan pyörittämä maailmanlopun kultti on jo pitkään kuskannut varusteita ja tarvikkeita maanalaisiin bunkkereihinsa, valmistautuen odottamaansa lopun ajat käynnistävään iskuun. Siinä sivussa bunkkereihin on kuskattu myös vähän sivullisia, mistä hermostuneena osavaltion sheriffit saapuvat paikalle raahaamaan kultin pomoa raudoissa linnaan.

Operaatio menee tietenkin pieleen ja ennen kuin ehtii kissaa sanoa, sheriffit ovat kultistien vankeina ja koko Hopen piirikunta kultistien vankina. Tästä alkaa vastarintaliike, joka pyrkii syöksemään vallasta kultistit luutnantti kerrallaan, kunnes lopuksi jäljellä on vain koko porukan johtaja.


Lähtökohdat ovat dramaattiset, ja niin olivat Ubisoftin alkuperäiset mainospuheetkin. Kun vuoden 2018 poliittisessa ilmapiirissä peli suuntaa tällaisiin ympäristöihin, on syytä odottaa melko tulenarkaa tavaraa. Ääriryhmien nousu ja niihin liittyvät lienneilmiöt kun ovat suuri puheenaihe myös Amerikassa, mihin pelikin sijoittuu.

Lopputulos on kuitenkin uskomattoman pliisu, sillä kehitystiimillä ei ole selvästikään riittänyt kanttia – tai luovaa vapautta – sanoa pelillään yhtään mitään. Joka vaiheessa varmistellaan ja liennytellään, ettei kenellekään vahingossakaan pääse tulemaan paha mieli. Kaikki kultistit ovat kirjaimellisesti aivopestyjä tai huumattuja, joten pelin ei kätevästi tarvitse ottaa mitenkään kantaa tällaisten ääriryhmien synnyn ja vetovoiman selittäviin tekijöihin.


Samalla tavalla ohitetaan myös ääriryhmiä oikeasti ympäröivät sivutekijät, kuten rasismi ja seksismi. Tässä äärioikeiston militiassa mustat ja valkoiset, miehet ja naiset, ovat tasavertaisia taistelijoita. Yksi rasisti pelistäkin löytyy, mutta hän on koominen vanhempi naishenkilö, joka pelkää, että italialaiset tulevat ja pöllivät hänen tavaransa.



Peli kärsii myös niin dramaattisista tyyliheilahduksista, että oikein päästä heittää. Yhtenä hetkenä kuunnellaan kun kultisteilta paennut poloinen kertoo tarinoita raiskauksista ja kannibalismista, seuraavana hetkenä pelastetaan Cheeseburger-karhua (jolla on ”diabeetus”) tai naureskellaan tökerön hölmöille erikoisaseiden kuvauksille (”jos tämä jenkkilipun värinen ase ei ole Amerikan virallinen pyssy, sen olisi syytä olla”).


Ehkä odotin peliltä liikoja, sillä lopultahan kyse on massatuotteesta, jonka olisi syytä viehättää kaikkia mahdollisia pelaajia, myös niitä, jotka oikeassa elämässä kuuluvat vastaaviin järjestöihin tai kantavat hieman saman kaltaisia näkemyksiä. Odottipa peliltä mitä tahansa, sen tarina on pettymys. Kultin johtajat ovat harvinaisen mitäänsanomattomia hahmoja. Peli yrittää rakennella heistä elämää suurempia pahiksia brutaaleilla kidutuskohtauksilla ja suurilla radiopuheilla, mutta pahikset jäävät siitä huolimatta paperin ohuiksi.

Pelillä on myös ärsyttävä tapa ottaa pelaajalta kontrolli pois. Useita kertoja tarinan aikana kultistit vain onnistuvat käytännössä taikatempuillaan tyrmäämään pelaajan vaikka keskellä omaa tukikohtaa, jotta tämä voidaan sitten kärrätä jonkun pahiksen eteen katselemaan avuttomana kidutusta ja kuuntelemaan maailmanlopun ennustuksia. Tämä tuntuu uskomattoman halvalta ja suorastaan ärsyttävältä.


Tuntuukin siltä kuin Ubisoft olisi oppinut kahdesta edellisestä pääsarjan pelistä väärät opit. Niissähän Pagan Min ja Vaas olivat oikeasti ahdistavia ja toimivia pahiksia, jotka tuntuivat olevan hiuskarvan päässä totaalisesta sekoamisesta. Nyt on tavoiteltu samaa ilmiötä mutta monta kertaa suurempana, ja metsään on mennyt.



Pysäyttäkää, jos olette kuulleet tämän ennenkin: pelaajan tehtävänä on vapauttaa kolmen luutnantin alueisiin jaettu Hopen piirikunta pahisten hallusta tuhoamalla yksi kerrallaan näiden linnakkeet, vapauttamalla vangit ja lietsomalla vastarinnan liekkejä, kunnes luutnantit kömpivät esiin piilopaikoistaan saamaan isän (tai äidin, jos pelaa naishahmolla) kädestä.


Pelin runko ei todellakaan yllätä, mutta onneksi Ubisoft on tehnyt siihen muutamia fiksuja uudistuksia. Ensinnäkin radiomastoihin kiipeily ja näin sivutehtävien ja muiden kiintopisteiden paljastaminen ovat historiaa. Sen sijaan peli tarjoilee sisältönsä paljon orgaanisemmin. Rakennuksista voi löytää karttoja, joista voi bongata lähialueen kiintopisteitä ja tehtäväpaikkoja. Tai jos pelastaa kultisteilta näiden vangin, tämä voi vihjaista, että tuolla kukkulan takana on muuten sitten lato täynnä muita vankeja, mitäs jos menisit jeesaamaan.

Siinä sivussa myös kaikenlaiset minimapit ja tutkat on poistettu. Efekti tuntuu aluksi jopa hämmentävältä, sillä maailmaa pitää oikeasti tutkia, jotta sieltä löytää mitään. Ratkaisu on kuitenkin mainio, sillä se saa Far Cry 5:n pelimaailman tuntumaan elävämmältä ja oikeammalta paikalta. Tässä auttaa toki myös se, että peli näyttää aivan äl-lis-tyt-tä-vän kauniilta. Varsinkin HDR-television kautta katseltuna Hopen piirikunta on hemaisevan kaunis.


Uudistukset eivät lopu siihen, sillä myös pelin progressio on pistetty kokonaan remonttiin. Poissa ovat kokemuspisteet ja niiden avulla kivuttavat kykypuut. Tilalla on Wolfenstein-henkinen saavutusjärjestelmä, eli pitkä lista erilaisia tavoitteita, joiden täyttämisestä saa kykypisteitä. Tavoitteet vaihtelevat yksinkertaisista (”tapa 10 vihollista haulikolla”) hieman lennokkaampiin (”pelaa tunti co-opia”), ja niiden tavoitteena on selvästi ollut saada pelaaja kokeilemaan niitä lukuisia eri tapoja, joilla Far Crytä voi pelata.

Kykypisteillä taas ostellaan suoraan kykyjä suuresta paletista, joka on kokonaisuutena vähän turhan tylsä. Sen kautta esimerkiksi avataan lisäpaikat aseille, eli luontokappaleita ei tarvitse enää nylkejä suurempia ammuspusseja tai asepaikkoja varten.



Miksi sitten pelata Far Crytä? Tarina on pliisu ja kaavakin hieman turhan tuttu. Onneksi niin ovat ne pelin hyvät puoletkin, sillä Far Cry 5 on yhä A-luokan hölmöilygeneraattori. Ei tarvitse kuin patsastella jollain tien pätkällä pari minuuttia niin on jo keskellä täyttä kaaosta. Ensin paikalle kaasuttaa kultistien panttivankiauto, jonka kuski tietenkin ammutaan rattiin (ja sitten kuski putoaa ovesta ja liukuu kuin teflonilla tietä pitkin horisonttiin). Paikalle saapuu lisää kultisteja, jotka törmäävät mönkijällään pakettiautoon ja räjähtävät, sytyttäen metsäpalon.


Metsästä juoksee esiin palava karhu, joka on tietenkin hieman hermostunut tapahtuneesta ja hyökkää läheisten sotureiden kimppuun. Pian kaikki palaa tai räjähtelee samalla kun taistelu pyörii villisti pitkin tien pientareita.

Jokainen tukikohdan valtaus tai tehtävä tuntuu olevan suunniteltu saamaan aikaan tällaista kaaosta, milloin jalan, milloin vesistöillä ja milloin vaikka pommein varustetun lentokoneen puikoissa. Aseet tuntuvat enimmäkseen hyviltä – vaikka asevalikoima onkin ikävän tylsä ja perinteinen – ja kontrollit ovat toimivat.

Toiseen sfääriin kaaos nousee, kun mukaan kutsuu kaverin. Ubisoft mainosti ennakkoon, että koko pelin voi pelata läpi yhteistyötilassa, mikä onkin tavallaan totta. Se on kyllä ihan fakta, että kaveri voi liittyä peliin milloin haluaa ja myös hypätä siitä pois saumattomasti. Jokaisen tehtävän voi myös pelata läpi yhteistyötilassa (kunhan alun pakollisen tutoriaalin ensin selvittää alta pois) ja välillä tuntuukin siltä, että tämä olisi ollut myös se suunniteltu tapa pelata.


Tämä mielessä onkin vähän outoa, että yhteistyötilassa ei pelata mitään yhteistä pelitallennusta, vaan yksi pelaajista liittyy suoraan toisen peliin. Liittyjä ei suorita omassa pelissään tehtäviä tai edistä tarinaa, vaan kaikki vaikutukset tuntuvat ainoastaan isännän pelissä. Liittyjä saa toki avattua hahmolleen kykypisteitä ja niin edelleen, mutta kun fokuksena oli kerran tehdä täysimittainen yhteistyöpelikokemus, tällainen erottelu tuntuu oudolta ja ikävältä.

Tästä huolimatta yhteistyö on selvästi paras tapa pelata Far Crytä. Pelaaminen menee usein puhtaaksi nauramiseksi kun vastaan tulee jotain fysiikkamoottorin bugailua tai muuta outoa. Kaverin kanssa pölistessä voi myös kätevästi ohittaa tympeän tarinan ja keskittyä siihen kivempaan tekemiseen.




Noin 15 tunnin mittainen tarinatila ei ole Far Cry 5:n ainoa sisältö, sillä mukana on myös Far Cry Arcaden nimellä tunnettu pelitila. Se on käytännössä täysipainoinen kenttäeditori, jossa pelaajat voivat luoda ja jakaa muille omia kenttiään. Käytössä on assetteja Far Cry -peleistä, Assassin’s Creedeistä ja Watch Dogs 2:sta, eli jos haluaa kertoa tarinan ranskalaisista tykkimiehistä neon-valoilla väritetyssä San Franciscossa, nyt siihen on tilaisuus.

Kenttämaakarit ovat loihtineet jo esiin tietenkin helppoja ”grindaa hahmollesi uusia kykyjpisteitä” -tehtäviä, mutta myös mielikuvituksellisempia lohkaisuja. Itse löysin esimerkiksi kovin Alan Wake -henkisen kentän, jossa seikkailtiin unenomaisessa painajaiskartanossa ilman ainuttakaan taistelukohtausta.


Uskon, että jos yhteisö ottaa Far Cry Arcaden omakseen – ja miksei ottaisi – siitä tulee pelille reippaasti lisäarvoa. Odotan innolla niitä todella luovia huipputeoksia!

Kokonaisuutena Far Cry 5 on ristiriitainen paketti. Sen tarina on pettymys, tarkasteli sitä millä akselilla tahansa. Myös uudistukset ovat lopulta vähän turhan pieniä, sillä Far Cry -kaava olisi kaivannut Assassin’s Creed: Originsin tapaista täydellistä tuulettamista. Ei peli silti täyttä tuubaa ole, sillä se tarjoaa kyllä hauskoja pelihetkiä ja runsaasti avoimen maailman kaaosta. Mukaan kannattaa varata myös kaveri, sillä jaettu ilo on todellakin paras ilo.