Dissidia Final Fantasy NT on jokaisen Final Fantasy-fanin haave: tyylikäs kolmannen persoonan tappelupeli, jossa pääset heiluttamaan lempi-Final Fantasy-hahmosi omituisesti muotoiltua miekkaa. Voit ammuskella Sephirothia Squall Leonhartin gunbladella tai viipaloida Lightningia Cloudin massiivisella buster swordilla. Ammuskele vihollisia Ultimecian elementaali-iskuilla ja lävistä pahikset Noctisin immateriaaliterillä. Dissidia NT on kokonaisvaltainen “jos Vaan ja Tidus tappelis, kumpi voittais?” -simulaattori.




Dissidia Final Fantasy NT on uusin osa Dissidia-sarjassa, joskin pelisarjan julkaisualusta on vaihtunut muutamaankin otteeseen. Aiemmin käsikonsoleille julkaistu 1v1 -pelisarja kääntyi NT:n myötä aluksi arcadelaitteille, kokien samalla uudistuksia: roolipelimäinen tappelupeli muuttui genreltään tyylipuhtaaksi arcademätkinnäksi. Nyt rähinöintiä voi harrastaa myös kotisohvalta käsin, jonka lisäksi upouusi Playstation 4 -versio sisältää myös ennennäkemättömän tarinamoodin – jonka avaamistapaa voisi kutsua vähintäänkin nurinkuriseksi.

Dissidia on puhdasveristä mätkintää. NT:ssä eri Final Fantasyista tutut hyvikset ja pahikset ottavat toisistaan mittaa 3-vastaan-3-taisteluissa, joissa tiimipelaaminen on elinehto ja strategiointi pakollista. Alimman tason pronssiotteluissa selviää toki pelkällä hakkausnapin rämpytyksellä, mutta korkeammille vaikeusasteille noustessa – tai nettipeleihin siirtyessä – sormi menee sutjakasti suuhun, elleivät laajemmat strategiat sekä hahmokohtaiset kyvyt ole iskostuneet takaraivoon. On asia erikseen, kantaako Dissidia NT tarpeeksi pitkälle, että hahmojen eroja tai suuria strategioita jaksaisi alkaa opetella.




Dissidian tarinasta ei ole paljoa sanottavaa, ehkäpä mielenkiintoisin aspekti on pelin omalaatuinen tapa lukita tarina. Tavallisesti tappelupeleissä tarinamoodi on yksinkertainen tutoriaali, joka tutustuttaa pelaajan eri hahmoihin. Tarinan päättyessä pelaajalla on mätkinnän alkeiskurssi käytynä, eivätkä oudommat mekaniikat pääse enää yllättämään arcadeen astuessa. Dissidian lähestyminen tarinaan on kuitenkin täysin päinvastainen: alkuvideota lukuunottamatta jokainen tarinapätkä – eli muutaman minuutin pituinen välivideo – pitää avata arcademuotoa pelaamalla. Online- tai offlinematseja pelaamalla pelaajatili kasvattaa tasoaan, jokaisen tason avatessa uusia videoita. Näinollen tarinamuotoa ei oikeastaan edes ole olemassa: muutamaa erityismatsia lukuunottamatta “tarinamoodi” on lähinnä noin tunnin-puolentoista tunnin pituinen, repaleiseksi leikattu CGI-elokuva, jonka voi katsoa pelaamisen ohella.

Tarina itsessään ei sisällä mitään katsomisen arvoista. Kaksi jumalaa, Materia ja Spiritus, kutsuvat universumien kovimmat jannut ja jannuttaret taistelemaan riveihinsä. Kun Squallit, Onion Knightit, Vaanit ja Cloudit on saatu saman katon alle, on aika marssia sotaan. Seikkailujen aikana soturit alkavat epäillä, voiko sotaisia jumalia manipuloida. Hömppämäisen tarinan suurinta hupia ovat interaktiot eri pelihahmojen kesken: miten omaehtoinen Lightning käyttäytyy, kun ikiyrmy Squall tuhahtaa ja päättää lähteä yksin sotaan?


FF-fanien fan servicet ovat olleet selvästi mielessä, kun kohtauksia on käsikirjoitettu, mutta mitään mieleenpainuvaa ei tapahdu. Erittäin pahana puolena videoiden avaaminen vaatii kohtalaista grindausta: ensimmäisen peli-illan aikana sain avattua vain sankareiden kokoontumiseen vaadittavat viisi videota. Aktiivisella pelailulla tarinan saa kyllä helposti auki, mutta Dissidia tuntuu ennen kaikkea pätkissä pelattavalta välipalalta: jos pelin ääressä viettää tunnin silloin tällöin, tarinan aiemmat tapahtumat ehtivät unohtua moneen kertaan ennen lopputekstejä.



Dissidian pihvi on tiimipohjainen mätkintä. Kolmen hengen tiimit taistelevat ja häviävät yhdessä: yhteinen elinpalkki ja/tai kotikristalli tekevät selväksi, että avain voittoon on tiimityössä. Dissidian vajaan 30:n taistelijan hahmorosteri sisältää hahmoja jotakuinkin jokaisesta Final Fantasysta. Miekkailijoiden ja maagien sijaan hahmot on jaettu omaperäisempiin ryhmiin. Vanguardit tekevät ja kestävät eniten vahinkoa, assassiinit ovat vikkeliä sekä nopealiikkeisiä taistelijoita, marksmanit edustavat kaukotaistelijoita ja spesialistit ovat taisteluareenan uniikkeja lumihiutaleita. Eri hahmoluokkien välillä on selkeää kivi-sakset-paperi -tasapainottelua. Ketterät assassiinit tekevät kaukotaistelijoista nopeasti selvää jälkeä, mutta skarppi vanguard estää assassiinin aikeet sekunneissa. Yksipuolisella tiimillä voi selvitä hetkellisesti, mutta vahvimmatkaan vanguardit eivät kestä kauaa kaukotaistelijoita vastaan.


Taisteluareenalle päästessä meno ei ole tappelupeleille ominaista, suoraviivaista mätkintää. 3D-ympäristöissä liikutaan vapaasti blokkailujen ja väistöjen lisäksi, eivätkä hahmojen liikerepertuaarit ole sieltä tavanomaisimmasta päästä. Dissidia NT:n taistelu pohjautuu köydenvetoon: hahmoilla on sekä niin kutsuttuja bravery- että HP-iskuja. Bravery, eli rohkeus, mittaa hahmon vahingontekoa sekä -kestoa: mitä enemmän rohkeutta, sitä enemmän hahmo tekee vahinkoa; vastaavasti rohkeuden laskiessa vihollisen iskut osuvat kovempaa. Jokainen bravery-isku vihollista kohtaan rokottaa vastustajan rohkeutta ja lisää omaa, mutta bravery-iskut eivät vaikuta hahmojen elinpalkkeihin. Kun rohkeutta alkaa löytyä tarpeeksi – ja viholliselta tarpeeksi vähän – käytetään HP-iskua. HP-isku tekee suoraa vahinkoa vastustajan elinpalkkiin, mutta isku tyhjentää lyöjän rohkeudet nolliin. Näin ollen vihollista iskiessä täytyy varoa, ettei toinen vastustaja yllätä heikolla hetkellä.

Vaikka HP- ja bravery-iskuilla onnistuisikin taktikoimaan vihollisen väliaikaisesti kanveesiin, taisto ei ole ohi. Koko tiimillä on yhteinen elinpalkki jossa on kolme väkästä, joten voittoon vaaditaan kolme onnistunutta kaatoa. Tämä voi tarkoittaa saman hahmon voittamista kolme kertaa, tai koko tiimin lanaamista kertaalleen. Kaatumiset eivät kuitenkaan ole pysyviä, joten yksittäinen kaato ei suoranaisesti helpota lopputaistoa. Core-pelimuodossa voitto saavutetaan vihollisen kristallin tuhoamisella: kristallia ei voi vahingoittaa jos yksikin vihollinen on kristallin lähellä, joten vastustajien poisajaminen on elinehto voittoon.


Erilaisten iskujen lisäksi jokaisella hahmolla on myös kaksi EX-kykyä, jotka yleisesti tekevät kevyitä elementaali-iskuja – kuten poisonaga-pilven – tai buffaavat väliaikaisesti tiimin kestävyyttä. Tämän kaiken lisäksi taisteluareenoille ilmestyy tasaisin väliajoin kristalleja, joita tuhoamalla tiimi voi summonoida jättikokoisen hirviön avukseen. Eri Final Fantasyista tuttuja Ifrittejä ja Bahamuteja on vajaa kymmenkunta valittavissa.



Dissidia Final Fantasy NT on niitä pelejä, jotka eivät sinällään tee mitään osa-aluetta erityisen huonosti, mutta herättävät silti lähinnä närää. Satunnaista, pientä nipotettavaa löytyy sieltä täältä. Pelin kamera on vähintään heikosti asetettu, blokaten suurimman osan tapahtumista ruudun ulkopuolelle; värikkäät efektit muuttuvat yhteenotoissa niin naurettaviksi, ettei ruudun tapahtumista saa juurikaan selvää; 3 vastaan 3 -ottelut ovat niin hektisiä, ettei menossa pysy mukana, ja pelissä eteneminen vaatii kovaa grindausta – siitäkin huolimatta, ettei grindaamisella edes saavuta juuri mitään. Kun mukaan lyödään surkeasti toteutettu vastustajaan lukittautuminen, käsittämättömän kalliit lisätavarat – kuten uudet vaatteet tai pelaajaikonit – sekä supisurkea, lagittava nettikoodi, mikään osa-alue pelissä ei tunnu toimivalta. Ja herranjumala soikoon, jos vielä kerrankin joudun kuulemaan korvan juuressa vikisevän mooglen kupotuksia. “Käytä taikoja, kupo!”, “hakkaa kristalleja, kupo!”, “summonoi hirviö, kupo!”


Dissidia NT:n kohdalla on myös otettava puheeksi hinta. Tavallisesti lähestyn pelien hintalappua avomielisesti. Pelejä nyt ei kuitenkaan tehdä ilmaiseksi, eivätkä pelit ole hyväntekeväisyyttä vaan yhtiön tuote. Hinnoittelu itsessäänkin on hyvin tapauskohtaista: minkä perusteella hintalappu pitäisi määrittää? Pelituntien, kokemuksen vahvuuden vai potentiaalisen eliniän perusteella? Subjektiiviset mittarit vaihtelevat pelaajasta toiseen, mutta Dissidian kohdalla täyshintaisen pelin hintalappu tuntuu kovin pysäyttävältä. Dissidia NT on loppupeleissä fanituote, kepeämielinen ja rento mätkintäpeli joka typistyy monilta osin tuskastuttavaan grindaukseen. Pelissä ei ole suoranaista progressiota, tarinamoodi on repaleista roskaa eikä pelin nettikoodikaan ole kehuttavaa jälkeä. Jäljelle jää muutaman matsin illassa innostava mätkintäpeli, joka iskee lähinnä Final Fantasy -faneihin kevyenä välipalana. Onko tällaisessa tilanteessa täyshintaisen pelin hintalappu enää sopiva?

Jos välttämättä haluaa nähdä, miltä Squallin, Cloudin ja Tiduksen team up näyttäisi, Dissidia NT on tyylikäs välipala, mutta pitkäkestoiseksi kokemukseksi kannattaa harkita toista tappelupeliä. NT:ssä on monta mielenkiintoista mekaniikkaa, joista monikaan ei tunnu tarpeeksi monipuoliselta tai hiotulta, että pelin ääreen jaksaisi palata.