Raymond Brycen päivä uhkaa mennä pahasti pilalle terroristien kaapatessa hänen kuolleen kollegansa sisaren, jota hän on vannonut suojelevansa. Poliisin erikoisjoukoista ei tunnetusti ole tällaisissa tilanteissa mihinkään, mutta onneksi kansainvälisistä pelastusjoukoista paperihommiin siirtynyt entinen merijalkaväen mies hoitaa pelastusoperaation vaikka yksinään. Edes toisiaan seuraavat maanjäristykset, vedenpaisumukset tai tulivuorenpurkaukset eivät voi velvollisuuden kutsumaa kaveria pysäyttää, eikä väliä loppuen lopuksi ole terroristien käsiinsä hankkimilla ydinaseillakaan, kunhan tyttö vain saadaan turvaan. Kuulostaako kamalalta? Eipä hätää, sillä juonen ohella kovin paljon pahaa sanottavaa pelistä ei sitten löydykään.



Survival-henkinen toimintaseikkailu terroristeilla höystettynä ei ehkä enää vuonna 2008 kuulu kaikkein omaperäisimpien peli-ideoiden joukkoon, mutta tässä tapauksessa sentään sankarin tausta pelastustyöntekijänä, toisiaan seuraavat luonnonmullistukset ja Wiin liikkeentunnistus onnistuvat puhaltamaan jo puolikuolleiksi pelättyihin lähtökohtiin kummasti uutta eloa. Itse peli koostuu vaihtelevan mittaisista episodeista, jotka sisältävät niin ympäristöjen tutkimista, katastrofin uhrien auttamista, taistelua, autolla ajelua, kuin erilaisia toimintajaksojakin, joissa pelaajan on esimerkiksi ohjaimia ylös alas vispaamalla paettava vaikkapa päälle käyvää tsunamia.

Pelaaminen on hämmentävän monipuolista ja liikkeentunnistuksesta otetaan kaikki irti. Seikkailujaksot on toteutettu genrelle tyypilliseen tapaan kolmannesta persoonasta ja hahmoa ohjataan Nunchukin tatilla Wiimoten ristiohjaimen käännellessä kameraa. Siirryttäessä auton rattiin voi Nunchukin unohtaa, sillä homma hoituu Wiin muiden autopelien tapaan kääntämällä Wiimote poikittain ja kallistelemalla sitä ratin tavoin sivusuunnassa. Loukkaantuneiden siviilien pelastaminen puolestaan on sarja erilaisia minipelejä, jotka vaihtelevat haavojen puhdistamisesta ja sitomisesta sydänhierontaan ja elvytykseen tai uhrin kampeamiseen turvaan esimerkiksi kivien tai sortuneiden rakennusten alta.



Taistelujaksoissa puolestaan heittäydytään nostalgisiksi, sillä tältä osin kyseessä on klassinen valopyssyräiskintä, jossa Wiimotea käytetään tähtäämiseen ja ampumiseen, aseet vaihtuvat ristiohjaimesta ja Nunchukin napeilla voi joko heittäytyä matalaksi tai tähdätä keskittyneesti, jolloin aiheutettu vahinko lisääntyy. Perinteitä noudatetaan jopa niinkin hartaasti, että monet viholliset eivät suojan päälle tunnu juuri ymmärtävän ja satunnaisten pomotappeluiden viholliset eivät koskaan kuole kerrasta.

Etenemisestä ja katastrofien uhrien pelastamisesta palkitaan sekä rahalla että kokemuspisteillä, minkä lisäksi onnistuneet pelastukset kasvattavat pidemmän päälle myös auttajan omaa elinvoimaa. Rahat voi episodien välillä hassata aseistuksen parantamiseen, joka perustasolla koostuu pistoolista, haulikosta rynnäkkökivääristä. Kentistä löytyvillä bonuksilla puolestaan saa avattua erilaisia ampuratahaasteita, jotka läpäisemällä asevalikoima monipuolistuu. Kokemuspisteillä taas hahmon asekykyjä, keskittymistä, voimaa ja muita vastaavia ominaisuuksia voi viilata haluamaansa suuntaan, mikä saattaa koitua hyödyksi esimerkiksi vaikeammissa pelastusoperaatioissa.



Pelin pääosassa ovat kuitenkin toisiaan seuraavat katastrofit. Saman päivän aikana pelaaja pääsee tekemään lähempää tuttavuutta niin maanjäristyksiin, tsunamiin kuin tulivuorenpurkaukseenkin, unohtamatta tietenkään viimeisimmästä seuraavaa tuhkasadetta. Vaikkei toteutuksessa teräväpiirtokonsolien visuaalisen ilotulituksen tasolle Wiillä tietenkään päästä, ei pelin ulkoasua ja katastrofien vaikuttavuutta voi mitenkään moittia. Erityisesti kerrostalon korkuista tsunamia kaupungin läpi paettaessa ei kakkuun juuri ylimääräistä kuorrutusta kaipaa, mistä kiitos kuuluu ennen kaikkea tyylitellylle graafiselle ilmeelle.

Ulkoasua on viilattu täydestä realismista hitusen verran cel shadingin suuntaan eikä yhdistelmää voi luonnehtia muutoin kuin sanalla onnistunut. Ruutukaappauksissa karkealta näyttävä grafiikka toimii itse pelissä yllättävän hyvin ja yksityiskohtia esimerkiksi kaupunkiympäristöissä on riittävästi, mutta samaan aikaan tyylivalinta hieman tasoittaa grafiikan rosoisuutta henkilöhahmojen kohdalla ja välianimaatioissa. Äänimaailma ei jätä aivan samanlaisia muistijälkiä itsestään, ellei vaihtelevantasoista ääninäyttelyä oteta lukuun, mutta hoitaa kuitenkin oman tonttinsa moitteetta.

Hieno toteutus on tietysti aina mukava lisä, muttei yksinään kanna kovinkaan pitkälle. Onneksi katastrofit ja niiden vaikutukset on kuitenkin otettu pelissä monin tavoin huomioon. Pelaaja ei esimerkiksi voi savuisissa tiloissa oleskella kovin pitkään, sillä keuhkojen täyttyessä kaasuista on hengenlähtö lähellä. Tuli taas tahtoo ikävästi tarttua vaatteisiin ja liekit on syytä ohjaimia heiluttamalla tampata sammuksiin ennen isompien vahinkojen syntymistä, minkä lisäksi myös jaksamisestaan on pidettävä huolta, sillä kestävyyden ollessa äärirajoilla alkaa väsymys verottaa elinvoimaa ja kylmässä näin käy tavallistakin nopeammin. Onneksi Raymond ei ole turhan nirso suupalojensa suhteen, joten mm. roskiksista dyykatuilla elintarvikkeilla voi tilannetta hetkellisesti parantaa.



Jälleen yhtä kokemusta rikkaampana täytyy myöntää, että Disaster: Day of Crisis pääsi yllättämään. Takakansitekstien perusteella se tuskin olisi kaupasta koskaan tarttunut mukaan, eikä peli myöskään lähtökohtaisesti loista omaperäisyydellään. Toteutus kuitenkin toimii erinomaisesti: liiketunnistus puhaltaa peliin eloa, toisistaan poikkeavien pelijaksojen vuoksi kyllästyminen ei pääse iskemään, ulkoasu on tekniset lähtökohdat huomioon ottaen varsin onnistunut ja myös tarinankerronta toimii, vaikka itse juoni jättääkin muille kuin tahattoman komiikan ystäville melkoisesti toivomisen varaa. Toivoa siis sopii, että Disaster: Day of Crisis enteilisi Nintendon ohella myös muiden pelinkehittäjien vihdoinkin oppineen hyödyntämään Wiin vahvuuksia, ja että vastaavia yllätyksiä olisi näin ollen luvassa yhä enenevissä määrin myös jatkossa.