Capcomin Dragon’s Dogma on mitäänsanomattomaan fantasiamaailmaan sijoittuva seikkailu, joka on täynnä turhia hahmoja, omituisia mekaniikkoja sekä väsyttävää taistelua. Capcomin Dragon’s Dogma on myös mielenkiintoisin sekä koukuttavin peli, mitä olen pelannut aikoihin.




Dragon’s Dogma ei ole millään muotoa uusi peli. Alkujaan peli julkaistiin jo 2012, ja lisänimellä Dark Arisen kulkeva kokoelma – johon kuuluu lisäosa sekä muutamia muutoksia, kuten paranneltu pikamatkustussysteemi – ilmestyi aiemmalle konsolisukupolvelle vuotta myöhemmin. 2016 nähtiin teknisesti hiotumpi PC-versio, ja nyt lohikäärmejahtiin pääsee myös Playstation 4:llä sekä Xbox Onella. Uudesta konsolisukupolvesta huolimatta kyseessä ei ole täysimittainen kasvojenkohotus: vanhaa peliä ei ole rakennettu uudestaan alusta alkaen, vaan suurimmilta osin kyseessä on yhä sama Dragon’s Dogma viiden vuoden takaa.

Jos Dragon’s Dogmaa lähestyy kylmän objektiivisesta näkökulmasta, lopputulos ei enteile hyvää. Lähes jokainen pelin osa-alue on tasapaksusti, heikosti tai vähintään omituisesti toteutettu, eikä osien summa kasva korkealle. Dark Arisen on kuitenkin niitä harvinaisia, mielenkiintoisia teoksia, jotka onnistuvat nousemaan näennäisten arvosanojensa yläpuolelle, tekemällä jonkin yksittäisen asian todella mielenkiintoisesti.


Dragon’s Dogman pointti on hirviöjahti. Suurimman osan ajasta peli on kuin mikä tahansa kolmannen persoonan mätkintä-roolipeli: hahmo seikkailee avoimessa maailmassa, suorittaa pää- ja sivutehtäviä ja kasvattaa sekä kokemus- että varustetasoaan. Tylsien pomovihollisten sijaan Dragon’s Dogma kuitenkin tarjoilee pelaajalleen vähän väliä unohtumattomia, eeppisiä hirviöitä, joiden kaataminen on paitsi hauiksesta, myös ällistä kiinni. Annan anteeksi tuntikausien tylsät turinat ja myötähävettävät menninkäiset, jos pääsen kaatamaan vielä yhden aarnikotkan.



Monisyisiä tarinoita kaipaavien kannattaa pysyä Dragon’s Dogmasta erossa. Juoni on mielenkiintoisista käänteistään huolimatta todella tasapaksu sekä unohdettava, eikä peliaikaa kuluteta draamaan kuin hitunen. Pelin alussa ikiaikainen lohikäärme hyökkää kalastajakylään, repii pelaajan sydämen irti ja lähtee omille teilleen. Ontosta rintakehästä huolimatta pelaaja ei vaivukaan ikiaikaiseen uneen, vaan herää seuraavana päivänä täyskuntoisena. Mysteeriä avaavat henkiolennot kertovat, että pelaaja on uudelleensyntynyt Arisen, ikiaikainen supersankari, jonka kohtalona on listiä lohikäärmeet sekä muut hirviöt.


Historian kliseisin fantasiahömppä ei parane tasapaksulla maailmalla eikä jonninjoutavalla dialogilla, jota mitäänsanomattomat, yksiulotteiset hahmot suoltavat. Miljöö itsessään on sieltä tylsimmästä päästä: Dragon’s Dogman universumissa ei ole oikeastaan mitään omaleimaista, vaan tapahtumat sijoittuvat geneerisistä fantasiamaailmoista siihen geneerisimpään. Keskiaikaisissa linnoissa sekä kyläpahasissa seikkailevat taikurit sekä ritarit mättävät örkkejä, käärmeitä, susihukkia ja hämähäkkejä. Isommatkin örvelöt ovat länsimaisen taruston ikihelmiä, kattaen mm. hydroja, aarnikotkia sekä kyklooppeja. Miljöö ei tietenkään ole kaikki kaikessa, mutta maailman asukkaat ovat vähintään yhtä pökkelöitä ja tasapaksuja: kaikki NPC:t seisokelevat paikoillaan selkä suorina, suoltaen monotonisesti ekspositiota omasta sivutehtävästään.

Esimerkkinä tarinan tönkköydestä toimii maailman suhtautuminen pelaajahahmoon, kun kohtalo Arisenina tulee selväksi: noin varttitunti alkuvideon jälkeen pelaaja kävelee läheiselle leirialueelle, jonka suurimmassa teltassa hohkaa riimukivi. Pelaaja koskettaa riimukiveä, ja samantien koko maailma on tietoinen – ja vakuuttunut – siitä, että pelaaja on koko maailman pelastava sankari. Jokaisen vastaantulijan onnitellessa monotonisesti peli myös kertoo, että on aika valita itselleen pawn, eli ihmisenkaltainen seuraaja, joka toimii Arisenin tiimikaverina. Jokaisella pelaajalla on yksi pysyvä, henkilökohtainen pawn, jolle pelaaja valitsee taistelutyylin lisäksi jopa luonteenpiirteet ja repliikit. On vaikea innostua ja empatisoida taistelutoverin rinnalla, jolle olen tietoisesti valinnut "aggressiiviset voitonhuudahdukset" sekä "pidättäytyvän perusluonteen". Muidenkin seuralaisten (max. 3 seuraajaa) värvääminen on vähintään omituista: ympäri maailmaa kulkiessa voi vain kävellä vastaantulijaa päin, aloittaa keskustelun ja värvätä taistelijan riveihinsä – monesti vieläpä ilman minkäänlaista maksua, aina ilman vastaväitteitä.




Ongelmien listaus vain jatkuu, kun puheeksi otetaan taistelusysteemi. Kevyt kolmannen persoonan taistelusysteemi on varsin monipuolinen: pelaajalla on kevyet ja vahvat iskut, väistöt, pää- sekä sivuase (kuten tikarit ja jousipyssy, tai miekka ja kilpi) sekä erikoisiskuja. Seuralaisillekin voi antaa hyvin yksinkertaisia “mene”- ja “tule”-käskyjä. Näennäisestä monipuolisuudesta huolimatta taistelut rivivihollisia vastaan taantuvat lähinnä hyökkäysnapin rämpyttämiseksi. Voin tehdä taisteluista nättejä tanssimalla veristä balettia tikarit kädessä, mutta loppupeleissä taistelut ovat ohjaimen X:n monotonista hakkausta. Tylsää fantasiakuvastoa edustavat viholliset, kuten liskomiehet tai örkit, eivät herätä suuria tunteita, eikä vastustajien tekoäly riitä juuri muuhun kuin päin juoksemiseen. Mielenkiintoisena aspektina vihollistyypeillä on kuitenkin heikkoudet sekä vahvuudet: yksi on arka tulelle, toinen fyysisille iskuille. Miekka kädessä taistellessa tämä ei paljoa näy, taistelutoverit kun hoitavat itsenäisesti vaaditut buffaukset, mutta erityisesti maagina soheltaessa saa miettiä kahdesti, kannattaako ampua tulipalloja vai lähettää järisyttävä tornado vihollisen päälle.

Mutta sitten tulee taas se maaginen hetki, kun kulkee kivilabyrintin rappusia alas, ja edessä odottaa uinuva kyklooppi. Tiimikaveri manaa aseisiin tuliefektit, venytät jousen ja yksisilmäinen jätti karjuu niin, että ikkunat helisevät. Juokset hirviötä päin, väistät lyönnin kuperkeikalla ja hyppäät jätin selkään, tikari toisessa kädessä. Pomovihollisen elinpalkkia rokottaessa ei voi kuin muistella Shadow of the Colossusta. Vaikka Dragon’s Dogman lähestyminen pomoihin on enemmän hack-n-slashia kuin puzzleratkontaa, sama eeppinen tunne valtaa sisimmän: nyt ollaan Daavidin tutisevissa saappaissa, kun Goljat riehuu raivohulluna metrin päässä.


Vaikka painotus onkin tappelussa, pomotaisteluihin on saatu myös niitä puzzlemaisempia elementtejä. Kivijätin hehkuva otsa merkkaa vihollisen heikkoa kohtaa, taivaalla liitelevän aarnikotkan kimppuun taas pääsee tarkasti tähdätyllä nuolella. Tuntuu siltä, että pelin suunnittelussa kaikki on tähdätty onnistuneisiin pomotappeluihin: tyylikkäät efektit, pauhaavat sävellykset ja aarnikotkan vihamieliset rääkäisyt herättävät jokaisen taistelun todella eloon. Näin hauskaa hirviönkaato ei ole ollutkaan sitten aiemmin mainitun Shadow of the Colossuksen, eikä khimairinkaatoon kyllästynyt edes pelin loppupuolella.



Roolipelien pyhän kolminaisuuden – tarinan, taistelun ja hahmonkehityksen – viimeinen osapuoli, hahmonkehitys, on perushyvää kamaa. Pelaajalla on valittavissa kymmenkunta eri hahmoluokkaa, aina kepukkaa heiluttavasta maagista pitkäjousella ampuvaan samoajaan. Eri hahmoluokilla pelaaminen on tarpeeksi erilaista, että pelin viitsii aloittaa myös uudelleen, ja halutessaan luokkaa voi vaihtaa vielä helposti lennosta. Jos huomaa ettei jousipyssyllä osukaan mihinkään, voi kokeilla vaikkapa elämää salamurhaajana.


Tavaroiden haaliminen, varusteiden parantelu sekä valikoiden käyttäminen tuo jatkuvasti mieleen Dark Soulsin. Ajoittain valikkoramppaukseen menee hermot. Välillä tiimikaverit noukkivat tavaroita, mutta niitä ei meinaa löytyä omasta tai kaverin valikosta; joskus täytyy hitaasti siirrellä kamaa omasta inventaariosta seuralaisen säkkiin. Ajoittain taas eri vaatetusvalinnat menevät päällekkäin, sillä peli lyö jostakin syystä samaan alihakemistoon sekä vaatteet että panssarit. Pieniä ihmetyksiä ja ärsytyksiä siellä täällä, jotka olisi voitu korjata viiden vuoden aikana. Yleisesti ottaen varusteiden haalimiseen on saatu hyvä rytmi: aina kun vanhaan miekkaan kyllästyy, tai kaipaisi uusia vaatteita, rahaa ropisee tilille juuri sopivasti.

Teknisesti Dragon’s Dogmasta paistaa läpi, että kyseessä on viisi vuotta vanha peli. Visuaalisesti peli on vielä täysin mukiinmenevä, mutta tekstuurit mössöytyvät paikoitellen, eivätkä hahmoanimoinnit ole lähelläkään nykyistä tasoa. Vaikka miljöö on harmillisen kliseisesti suunniteltu, luvassa on tarpeeksi aavoja aroja ja hitaasti himmentyviä auringonlaskuja henkilökohtaisia Kodak-hetkiä varten. Yllättävän putkimaisia alueet kuitenkin ovat: jättimäisen hiekkalaatikon sijaan alueet ovat enemmänkin labyrinttimaisia polkuja. Muiden japanilaisten roolipelien tavoin sisätilat ovat myös ankeita sekä onttoja.


Minun on henkilökohtaisesti hyvin vaikeaa sanoa, onko Dragon’s Dogma: Dark Arisen suosittelemisen arvoinen teos vai ei. Nautin ajastani pelin ääressä lähes joka päivä, enkä vieläkään malttaisi lopettaa hirviöiden metsästämistä. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, että henkilökohtaisesta nauttimisestani huolimatta pelin eri osapuolet ovat vähintään tasapaksusti, ellei surkeasti toteutettuja. Jos olet kaltaiseni pelaaja joka voi ohittaa lapsukset ja keskittyä nannaan, Dragon’s Dogmassa pääsee roikkumaan riehuvan kykloopin käsivarresta. Jos taas etsit immersiivistä tarinaa tai omalaatuisia designejä, katse kannattaa suunnata suosiolla muualle. Täysin objektiivisesti tarkasteltuna lopullisesta arvosanasta voi tipauttaa yhden tähden pois, lopullinen numero on annettu enemmänkin fiilismielessä.