Kohupaljastus! En ollut kummoinen Mario-pelien fani ennen Super Mario Galaxya. Lapsuus kului kotitietokoneiden parissa ja maskottisodassa Sega-sympatiani johdattivat Sonicin syliin. Mario 64:ääkin pidän liian sekavana ja tylsänä. Sitten Super Mario Galaxy ja sen kakkososa muuttivat kaiken ja läväytin niille silloisella V2.fi:n asteikolla molemmille lähes täydet pisteet - enkä sitä edelleenkään kadu. Siksi Odysseyhyn tarttuminen vähän pelottikin, varsinkin kun korviin oli kantautunut ylistystä ympäri maailmaa - miten nollata se, että kyseessä on minulle vuoden odotetuin peli ja arvostella Marion seikkailu puhtaalta, tasa-arvoiselta pöydältä?


Toisaalta, kun odotukset ovat niin korkealla, on pettymyksen vaarakin käsin kosketeltavissa. Täytyy heti aluksi myöntää, että Odysseyn parissa pääni ei räjähtänyt niin täydellisesti, kuin Galaxyjen kanssa - se ei ole pelinä pettymys, mutta ei myöskään tajunnanmurskaaja tasoloikkien laajassa historiassa. Ehkä sekin vaikuttaa, että pääsarjaan kuuluvalta Mario-peliltä ei oikein osaa enää odottaa kuin vähintään hyvää suoritusta. Aloitetaan kuitenkin tausta… öh, no… juonesta?



Super Mario Land - Super Mario World - Super Mario Galaxy - mutta sitten ei tullutkaan Super Marion Universumi, vaan Odysseia, joka on itse asiassa Marion ja hänen matkakumppaninsa käyttämän ilma-aluksen nimi - ja viittaa toki samalla matkaan ja seikkailuun.


Bowser on jälleen ‘kidnapannut’ Peachin ja suunnitelmat ovat selvät: hääkellot jo kaikuvat ja kunhan kaikki häävarusteet on hankittu, on avioliiton aika. Alkukamppailun jälkeen Mario tupsahtaa hattujen asuttamaan maailmaan, jossa on samankaltainen ongelma: yhden hatun sisko on kaapattu Peachin häätiaraksi, joten pelastusreissulle on lähdettävä. Cappy-hattu onkin Mario kumppani ja ykkösvaruste koko seikkailun ajan. Bowserin perään lähdetään Odyssey-aluksella, joka käyttää kunnossapitoonsa ja polttoaineekseen voimakuita. Kiiltävien kuiden löytäminen ja kerääminen on SMO:n keskiössä: niitä pitää löytää vähintään tietty määrä, jotta pääsee seuraavaan tasoon, mutta itseään voi haastaa myös löytämällä paljon tarvittua enemmän.

Cappy tuo uuden twistin myös itse pelaamiseen. Peruspompinnat ja muut ovat tuttuja aikaisemmista peleistä, mutta moni asia mutkistuu nerokkaasti ja kääntyy jopa päälaelleen, kun Cappy-lakilla “capturoidaan” vihollisia - kyse ei ole siis sielun valtaansa ottamisesta tai muusta pahaenteisestä (Nintendon huomautus) - vaikka tähän voi vähän viitteitä nähdäkin. Se on erityisen hienoa hupia, kun heti aluksi T-Rexillä on Marion viikset ja sitä voi ohjustaa… tai vähän myöhemmin tolppaa, tai matoa, tai Goombaa… tai vaikka mitä! Cappy-idean mukaantuonti on selkeästi SMO:n tuoreinta antia ja hieno oivallus isolta N:ltä.


Cappya voi käyttää myös erinäisten esineiden nappaamiseen heittämällä sitä, sekä tehdä erikoispitkiä tai -korkeita hyppyjä käyttämällä heitettyä lakkia ponnahdusalustana. Se tosin vaatii vähän treenausta. On varsin todennäköistä, että pelistä nähdään piakkoin taitavia cappy-hyppyjä hyödyntäviä komeita speedruneja.

Toinen asia, joka kentissä jossain määrin korostuu, ovat niistä löytyvät hattukaupat. Jokaisessa maailmassa on kaksi kauppaa - toisesta voi ostaa tavaraa Mario-kolikoilla, toisesta vain siitä tietystä maailmasta löytyvillä rahoilla. Ostoslistalla on Mariolle erityisiä asuja ja yleensä kannattaakin pukeutua kyseisen maailman teeman mukaisesti. Kaupasta voi ostaa myös muita asuja, yleensä voimakuun, lisäelämää tai matkamuistoja, joilla voi koristella Odyssey-alusta. Lisähaasteen voi itselleen asettaa myös kaikkien maailmakolikoiden keräämisellä - niitä on välillä varsin kekseliäissä ja mutkikkaissa paikoissa.




Mario-pelien pitää sopia kaiken ikäisille, joten vuosien varrella niihin on kehitetty mitä moninaisempia pelaamisen helpotuksia. Tällä kertaa heti aluksi voi valita pelitilan, joka käsittääkseni ohjastaa pelaajaa siitä, minne päin pitää seuraavaksi mennä (en testannut), mutta isompi helpotus on se, että Mariolla ei ole lainkaan elämämäärää (hei hei 1-Up-sienet!), eikä Game Over -ruutua varmasti lähes kukaan pelin aikana näe. Tallennuslippuja on useimmissa kentissä tiheään ja jos kuolema kohtaa (yleisimpiä syitä ovat maailman reunalta tipahtaminen tai laava) niin ainoa rangaistus on se, että pelaajan rahapussista vähenee 10 kolikkoa - jotka saa yleensä heti parin pompun jälkeen tienattua takaisin.

Itse en kohdannut “läpipeluussa” (lainausmerkeistä kohta lisää) juuri minkäänlaisia vaikeuksia ennen suunnilleen kymmenettä maailmaa ja siitäkin kiperästä pompinnasta pääsin eteenpäin noin parinkymmenen yrityksen jälkeen. Useimmat pomotaistelut ovat melkein naurettavan helppoja vaikka ne koettavatkin aluksi pelaajaa pelotella, mutta silti ne selvittää hymyssä suin. Pelasin SMO:ta viime viikolla neljänä iltana, joten arvioisin “läpipeluun” kestäneen 8-10 tuntia.

Super Mario kalaksi.

Tuohon “läpipeluuseen” kuului se, että varsinkin alkupään kentissä kolusin kaikki kulmat ja metsästin kaikki kuut, jotka oli saatavissa. Minimikuuvaatimuksia noudattaen aikaa olisi varmaankin kulunut pari tuntia vähemmän. Alkupään kentissä onkin elähdyttävää keksiä, mistä kaikista paikoista kuita löytyy ja mitä pitää tehdä ne saadakseen. Valitettavasti jotkut salaisuudet toistuvat samanlaisina monissa eri kentissä, mutta onneksi aina välillä heitellään kierrepallojakin - välillä simppeleitä - välillä riemastuttavia.



Kun lopputaistelu on ohi - enkä tämän kertoessani usko spoilaavani liikaa - ei peli ole tietenkään kokonaan ohi. Nintendolla on hatussa temppu jos toinenkin ja pelaajaa houkutellaan etsimään ne loputkin kuut ja salaisuudet - ja niitä on luvassa paljon enemmän, kuin voisi kuvitellakaan. Kaiken lisäksi peli on puristettu niin täyteen viittauksia Marion historiaan, ettei kaikkea huomaa ensimmäisellä kerralla omistautuneinkaan fani. Kääntöpuolena on se, että jo nähdyn pelaaminen uudelleen maistuu paikoitellen kertaamiselta kertaamisen vuoksi. Kaksinpelaajia on muistettu pelimoodilla, jossa toisella pelaajalla on enemmän kontrollia Cappysta.


Visuaalit ja musiikit ovat nekin taattua Nintendo-laatua. Kun napsin ruutukaappauksia, olin huomaavinani, että ruudulla ei välttämättä kovin paljon tavaraa ole samaan aikaan. Yksityiskohtia löytyy kuitenkin aina sieltä, missä niitä tarvitaan. Musiikkipuolella on paljon tuttuja sävelmiä, mutta myös paljon uusia tarttuvia. Kuka olisi uskonut, että parhaat fiilarit tulevat Mario-pelissä kappaleista, joissa on myös oikeaa laulua mukana?

Nintendon pirullinen nerokkuus piilee siinä, että läpikotaisin mietityn tasosuunnittelun ja hiottujen kontrollien yhdistelmä saa pelaajan uskomaan, että hänen oma nokkeluutensa, ketteryytensä ja pelitaitonsa johdatti hänet seuraavan voimakuun luo. Kun pelaajan saa vakuutettua siitä, että sekä onnistumiset että epäonnistumiset pelissä ovat kiinni hänestä itsestään, eivätkä pelisuunnittelusta, silloin on kyseessä hyvä peli. Lähes täysien pisteiden arvoinen.