South Park: The Fractured But Whole
Arvioitu: | Xbox One |
Genre: | Roolipelit |
Pelaajia: | 1 |
Ikärajoitus: | 18 |
Kehittäjä: | Ubisoft |
Julkaisija: | Ubisoft |
Julkaisupäivä: | 17.10.2017 |
Pelin kotisivut |
Isompi, pidempi ja leikkaamaton
Vajaa kolme vuotta sitten South Park sai ensimmäisen nimensä arvoisen pelin (V2.fi arvio). Vuosikymmeniä kestäneestä televisiosarjasta aiemmin tehtaillut videopelit olivat tutulla nimellä raidaavia rahastuksia, mutta The Stick of Truthin fantasiaepiikka löysi South Parkin perimmäisen hengen, kohoten tarinallisesti sarjan muistettavimpien jaksojen rinnalle. The New Kidin taru pikkukaupungin uudesta muksusta saa vihdoin kauan kaivattua jatkoa, kun PC:lle, Xbox Onelle sekä Playstation 4:lle kehitetty The Fractured But Whole saapuu kauppojen hyllyille.
Popkulttuuria kaksikymmentä vuotta vältelleille annettakoon pikakertaus South Parkista: 21. kauttaan paraikaa esittävä South Park on kohonnut vuosikymmenten saatossa satiirin ykkösnimeksi, vaikka alkujaan sarja sai lähinnä aikaan kohua räväkällä kielenkäytöllään. South Parkin pikkukaupungissa asuvien Stanin, Kylen, Cartmanin ja Kennyn kaveriporukasta – ja myöhemmin myös heidän lähipiiristään – kertova sarja käsittelee ajankohtaisia aiheita hävyttömästi sekä anteeksipyytelemättömästi: valokeilaan ovat joutuneet muun muassa presidentti Trumpin twiitit, Caitlyn Jennerin autokolarit, Tom Cruisen skientologia sekä feminismin uusin aalto. Absurdeiksi helposti muuttuvat tarinat ovat johdattaneet kaveriporukkaa vuosien varrella myös mielikuvitusolentojen täyttämään Imaginationlandiin kuin Cthulhua palvovien lahkolaisten kynsiin. Kantaaottavista aiheistaan huolimatta South Parkin tyyli on pysytellä ääripäistä poissa: proverbaalisia ulosteita heitetään jokaisen osapuolen, ihmisryhmän ja ideologian suuntaan, eikä kukaan ole vitseiltä turvassa.
Vajaa kolme vuotta sitten julkaistu The Stick of Truth oli ensimmäinen South Park -peli, joka tuntui oikealta South Park -peliltä. Televisiosarjan luojat Matt Stone ja Trey Parker tekivät tiivistä yhteistyötä silloisen kehittäjän, Obsidian Entertainmentin kanssa, ja lopputuloksena oli tietynlainen hurraahuuto sekä kunnianosoitus niin South Parkille kuin videopelaamiselle. Tällä kertaa kehityksestä vastaa Ubisoftin oma San Franciscon studio, mutta televisiosarjan tekijätiimi on yhä kehityksessä mukana.
Fractured But Whole on käytännössä suoraa jatkoa The Stick of Truthille, vaikka Totuuden kepukan pelaaminen ei pakollista olekaan. The Stick of Truthissa South Parkin vuoristokaupunkiin muutti uusi lapsi, The New Kid, joka otettiin nopeasti osaksi tuttua kaveriporukkaa. Uusi kersa muuttui nopeasti avainpelaajaksi lasten leikissä, erityisesti voimakkaiden suolistokaasujensa ansiosta. Tarinallisesti The Stick of Truth keskittyi lasten fantasiaroolipelileikkiin, joka sai alkunsa televisiosarjan The Black Friday -trilogiasta. Ritareiden, prinsessojen ja taikureiden aika on kuitenkin nyt ohi, kun lapset innostuvat uudesta leikistä: pojat kaivavat supersankaritrikoot esille ja lähtevät selvittämään South Parkia vaivaavaa rikosta.
South Parkin faneille supersankarileikit ovat todennäköisesti tuttuja jo entuudestaan: 13. ja 14. kauden The Coon -jaksot esittelivät poikien supersankarielokuvia parodioivat alter egot, kuten salaperäisen Mysterionin, lentävän Human Kiten sekä batmanihtavan The Coonin. Cthulhun mytologiaa, Meksikonlahden öljyonnettomuutta, Naapurini Totoro -elokuvaa sekä supersankareita yhdistelevät jaksot kuuluvat sarjan tunnetuimpiin, joten trikoisiin palaaminen on paitsi luontevaa ja ajankohtaista, myös ymmärrettävää. Peliä on myös alustettu uusimman, eli 21. kauden neljännellä jaksolla, jossa kaveriporukan sukset menevät pahasti ristiin omaa elokuvauniversumia suunnitellessa.
Juoni kulkee sarjalle tuttua kaavaa; pieni, harmittomana alkanut leikki ottaa nopeasti yhä absurdimpia ja lennokkaampia käänteitä, kunnes tarinan tapahtumat uhkaavat koko South Parkin tulevaisuutta. Pojat aloittavat supersankaroinnin löytääkseen kadonneen kissan, jonka löytöpalkkiolla olisi tarkoitus rahoittaa oma elokuvauniversumi. Aikaa ehtii kulua noin vartin verran, kunnes yksinkertainen kissajahti muuttuu eeppiseksi valtataisteluksi useamman ryhmän välille. Tiimipelaaminenkaan ei lapsilta luonnistu: Cartmanin johtaman Coon and Friends -ryhmän ideat elokuvauniversumin tulevaisuudesta eivät kelpaa kaikille, joten lapset ovat jakautuneet kahteen leiriin, Coon and Friendseihin sekä Freedom Palseihin. Flatuloivan New Kidin kontolle jää paitsi kaveriporukan yhdistäminen, myös koko South Parkin pelastaminen.
Alkuasetelmaa enempää juonesta ei viitsi kertoa, sillä The Fractured But Whole on käytännössä kuin ylipitkä televisiosarjan jakso. Erityisesti supersankarielokuvia – ja elokuvauniversumeita ylipäätään – satirisoiva tarina on tuttuun tapaan ajoittain nerokas sekä useimmiten absurdi. Mitään järisyttävän uutta ei suoranaisesti keksitä, mutta tarina viihdyttää helposti noin 20 tunnin kestonsa, erityisesti jos supersankarointi on pelaajan omaa sydäntä lähellä.
The Fractured But Whole on paljon tiiviimpi kokemus kuin edeltäjänsä, niin tarinallisesti kuin pelillisesti. Ensimmäisenä kunnon South Park -pelinä The Stick of Truth halusi olla vähän kaikkea, venyttäen itseään joka suuntaan: vaikka pelissä keskityttiin fantasiaeeposten ja roolipelien parodiointiin, tekijöillä oli selvä halu esitellä South Park -universumin kaikki tunnetut hahmot sekä tapahtumapaikat. Pääjuonen ohella naureskeltiin sarjan alkuaikojen alienkaappauksille, käytiin 80-luvun Zeldojen tyylisellä sivuseikkailulla ja taisteltiin tonttuja vastaan heiluvien kivesten keskellä.
Tällä kertaa lähestymistapa on paljon keskittyneempi, muistuttaen paljon enemmän yksittäistä tarinaa: öisiä sivuseikkailuja ei ole luvassa, eivätkä pelimekaniikat muutu sketsin tavoin erilaisiksi viiden minuutin välein. Tiiviiden tarinoiden ystävänä minun pitäisi olla innoissani, mutta jotain on matkan varrella menetetty. Ensimmäistä peliä pelatessa ei tiennyt lainkaan, mihin suuntaan peli seuraavaksi menisi; kokemus oli kuin flash-peli Frog Fractionsissa, jonka pähkähullut ideat kulkivat omaa, absurdia polkuaan. The Fractured But Whole taas on turhankin turvallinen, vaikka käsikirjoitus tuntuu yleisesti eheämmältä kuin aiemmassa osassa.
South Parkin ydin, eli satiiri, on menettänyt myös hieman teräänsä. Vaikka kaikki vitsit eivät toimineetkaan, The Stick of Truth satirisoi valtavasti juuri pelejä, olihan kyseessä peli itsekin. Erityisesti roolipelien perisynneille naureskellut ensiosa oli myös temaattisesti yhtäläinen: lasten leikkimä fantasiaroolipeli satirisoi fantasiatarinoiden lisäksi roolipelejä, niinkin paljon että pelin päämekaniikat olivat kuin vanhan ajan roolipelistä. Maailman vapaa tutkiminen sekä vuoropohjainen taistelu istuivat kokonaisuuteen kuin nenä päähän, mutta tällä kertaa pelimekaniikallisia päätöksiä on vaikeampaa hyväksyä. On totta kai ymmärrettävää, ettei kaikkea ole haluttu aloittaa alusta, mutta eikö supersankarointia parodioivan pelin pitäisi olla mekaniikallisesti lähempänä supersankaripelejä? Miksei The Fractured But Whole ole esimerkiksi reaaliaikainen mätkintäpeli?
Myös käsikirjoituksen puolella satiiriset elementit ovat vähäiset. Kymmenistä elokuvista koostuvat universumit ja niille naureskelu on lähinnä alkupiste tarinalle, jonka jälkeen satiiri jätetään taka-alalle. Erilaisista supersankareista sekä heidän taustatarinoistaan kyllä vitsaillaan, mutta nerokkaan parodian tasolle ei kohota. Enemmän ruutuaikaa annetaan esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille sekä mikroagressioiden kaltaisille käsitteille, joita käsitellään yllättävänkin myötämielisesti. Lisäksi muun muassa sosiaalinen media, poliisin etniset profiloimiset sekä kulttuurilliset stereotypiat saavat sarjan tapaan omat hetkensä.
Pelimekaniikallisesti The Fractured But Whole on lähes identtinen aiemman osan kanssa. Peliaika jakautuu pitkälti kolmeen osaan: välivideoiden katseluun, South Parkin kaupungin tutkimiseen sekä taisteluun. Vaikka polygonien määrät tai kamera-ajojen upeudet eivät päätä huimaakaan, Fractured But Whole on ennen kaikkea elokuvamainen peli. Metal Gear Solidin tai The Last of Usin kaltaisten pelien tapaan peliosuudet ovat lähinnä pakkopullaa, joilla virkistetään mieltä tarinaosuuksien välissä. Tarinankerronnallisesti homma hoidetaankin niin hyvin kuin vain voi toivoa: peliä on käytännössä mahdotonta erottaa alkuperäissarjasta.
Kun ohjaimelle kuitenkin tulee käyttöä, interaktiiviset osiot eivät suoranaisesti huimaa päätä. Lähes koko kaupunki on avoin tutkittavaksi: jokaiseen taloon pääsee sisälle, useimmat kaapit voi avata kerättävän tauhkan toivossa ja ympäri maailmaa löytyy alueita, joihin voi palata myöhemmin pelissä, kunhan The New Kid saa metroidvaniamaisesti käyttöönsä uusia kykyjä. Pelimaailma on toteutettu kahtiajakoisesti: kaupunki tuntuu elävältä, ja The Stick of Truthin tavoin on äärettömän hauskaa päästä tutkimaan vuosien ajan telkkarista nähtyjä alueita, mutta ikonisen kaupungin tutkiminen itsessään muuttuu nopeasti monotoniseksi. Vaikka pelistä löytyy ns. fast travel -systeemi, jolla hahmon voi teleportata yhdestä kaupunginosasta toiseen, välimatkat ovat silti pitkiä. Edestakaisin ramppausta tapahtuu pelin aikana hyvin paljon, erityisesti kun uusia tavaroita myyvät kauppiaat, sivutehtäviä antavat hahmot sekä aiemmin lukitut alueet on ripoteltu ympäri maailmaa.
Vuoropohjaiset taistelut jatkavat myös tutulla kaavalla, suurin uudistus on pelihahmojen liikkuminen “pelilaudalla.” Aiemmassa osassa hahmot nököttivät tyytyväisesti omilla paikoillaan Final Fantasyjen ja muiden japanilaisten roolipelien hengessä, tällä kertaa hahmot aloittavat omasta päädystään ja voivat liikkuvat muutamia askeleita pelilaudan laatoilla. Laatoilla liikkumista hyödynnetään pelimekaniikoissa mukavasti: hahmot jakautuvat entistä enemmän eri hahmoluokkiin, kuten kauko- ja lähitaistelijoihin tai parantajiin. Taisteluissa on elintärkeää sekä suojata heikompia hahmoja vahvemmilla, että käyttää kykyjen area effectejä hyödyksi. Osa iskuista saattaa esimerkiksi ohittaa edessä olevan vihollisen, tai työntää vihollista useamman laatan verran taaksepäin. Laatoista huolimatta taistelut alkavat nopeasti toistaa itseään, eikä pelin loppupuolella viitsi enää tuhlata aikaa satunnaisiin taisteluihin. Tarinan edetessä vaihtuvat taistelutoverit onneksi piristävät hieman menoa: kyvyt ovat paitsi hahmoilleen sopivia, myös täydellisen koomisia.
Aikaa kulutetaan runsaasti hahmon muokkaamiseen, onhan kyseessä kuitenkin täysiverinen roolipeli. Vaikka uusia aseita aarrearkuista ei löydäkään, loottia ei ole täysin unohdettu. Ympäri maailmaa ripotellusta romusta voi rakentaa itselleen esimerkiksi boosteja antavia artifakteja, uusia vaatteita tai lääkelaukkuja. Kun pelkästään erilaisia partoja löytyy useampi kymmen, on selvää että hahmonsa ulkonäköä kannattaa päivitellä tiuhaan tahtiin. Taustalla pyörii myös yllättävän monimutkainen hahmonrakennus: erilaisia hahmoluokkia on kymmenkunta, vaihdellen aina nopealiikkeisestä speedsteristä näkymättömään assassiiniin. Tarinan edetessä itselleen voi valita useammankin eri hahmoluokan, joiden kyvyistä luodaan se itselle sopivin kokonaisuus.
Audiovisuaalisesti peli on täydellinen. Ero televisiosarjan ja pelin välillä on täysin häilynyt, mikä auttaa immersiossa valtavasti. Kun hyppään Fractured But Wholen maailmaan, en pelaa South Parkista tehtyä peliä, vaan pelaan South Parkia. Pienimmätkin yksityiskohdat, kuten kameran tapa panoroida, hahmojen kävelyanimaatiot tai kohtausten rytmitys on just, eikä melkein South Parkia.
Harmillisesti samaa ei voi sanoa korean ulkokuoren alla kytevästä teknologiasta. Vaikka pinnalta kaikki olisi kaunista, bugittomaksi Fractured But Wholea ei voi kutsua. Animaatiot takkuavat monesti, peli jää usein junnaamaan kymmeneksikin sekunniksi ja sieltä täältä löytyy pieniä bugeja, jotka rokottavat immersiota. Reilun 20 tunnin aikana peli ei kaatunut Xbox Onella kertaakaan, mutta esimerkiksi PC-versio on saanut rutkasti huonoa palautetta. Tietokonepelaajien kannattaakin tarkkailla tilannetta ennen pelin ostamista.
Jonkinlaisena lopputiivistelmänä lainaan hävyttömästi muutaman vuoden takaisia sanojani The Stick of Truthista: South Park: The Fractured But Whole ei ole täydellinen peli, mutta se on (lähes) täydellinen South Park -peli. Jos kaipaa mielikuvituksellisia mekaniikkoja tai mukaansatempaavia taistelukohtauksia, Fractured But Wholesta ei niitä löydä; mutta jos halajat päästä leikkimään Mysterionin, Toolshedin ja Tupperwaren kanssa, Fractured But Whole tarjoaa parinkymmenen tunnin turistimatkan South Parkin kaduille. Kokonaisuus ei ole yhtä monipuolinen tai kekseliäs kuin ensimmäisellä kertaa, mutta monipuolisuuden vastapainona kokonaisuus on tällä kertaa eheämpi, tiiviimpi ja tarttuvampi.
Kaksikymmentä vuotta kakkavitsejä
Popkulttuuria kaksikymmentä vuotta vältelleille annettakoon pikakertaus South Parkista: 21. kauttaan paraikaa esittävä South Park on kohonnut vuosikymmenten saatossa satiirin ykkösnimeksi, vaikka alkujaan sarja sai lähinnä aikaan kohua räväkällä kielenkäytöllään. South Parkin pikkukaupungissa asuvien Stanin, Kylen, Cartmanin ja Kennyn kaveriporukasta – ja myöhemmin myös heidän lähipiiristään – kertova sarja käsittelee ajankohtaisia aiheita hävyttömästi sekä anteeksipyytelemättömästi: valokeilaan ovat joutuneet muun muassa presidentti Trumpin twiitit, Caitlyn Jennerin autokolarit, Tom Cruisen skientologia sekä feminismin uusin aalto. Absurdeiksi helposti muuttuvat tarinat ovat johdattaneet kaveriporukkaa vuosien varrella myös mielikuvitusolentojen täyttämään Imaginationlandiin kuin Cthulhua palvovien lahkolaisten kynsiin. Kantaaottavista aiheistaan huolimatta South Parkin tyyli on pysytellä ääripäistä poissa: proverbaalisia ulosteita heitetään jokaisen osapuolen, ihmisryhmän ja ideologian suuntaan, eikä kukaan ole vitseiltä turvassa.
Vajaa kolme vuotta sitten julkaistu The Stick of Truth oli ensimmäinen South Park -peli, joka tuntui oikealta South Park -peliltä. Televisiosarjan luojat Matt Stone ja Trey Parker tekivät tiivistä yhteistyötä silloisen kehittäjän, Obsidian Entertainmentin kanssa, ja lopputuloksena oli tietynlainen hurraahuuto sekä kunnianosoitus niin South Parkille kuin videopelaamiselle. Tällä kertaa kehityksestä vastaa Ubisoftin oma San Franciscon studio, mutta televisiosarjan tekijätiimi on yhä kehityksessä mukana.
Fractured But Whole on käytännössä suoraa jatkoa The Stick of Truthille, vaikka Totuuden kepukan pelaaminen ei pakollista olekaan. The Stick of Truthissa South Parkin vuoristokaupunkiin muutti uusi lapsi, The New Kid, joka otettiin nopeasti osaksi tuttua kaveriporukkaa. Uusi kersa muuttui nopeasti avainpelaajaksi lasten leikissä, erityisesti voimakkaiden suolistokaasujensa ansiosta. Tarinallisesti The Stick of Truth keskittyi lasten fantasiaroolipelileikkiin, joka sai alkunsa televisiosarjan The Black Friday -trilogiasta. Ritareiden, prinsessojen ja taikureiden aika on kuitenkin nyt ohi, kun lapset innostuvat uudesta leikistä: pojat kaivavat supersankaritrikoot esille ja lähtevät selvittämään South Parkia vaivaavaa rikosta.
South Parkin faneille supersankarileikit ovat todennäköisesti tuttuja jo entuudestaan: 13. ja 14. kauden The Coon -jaksot esittelivät poikien supersankarielokuvia parodioivat alter egot, kuten salaperäisen Mysterionin, lentävän Human Kiten sekä batmanihtavan The Coonin. Cthulhun mytologiaa, Meksikonlahden öljyonnettomuutta, Naapurini Totoro -elokuvaa sekä supersankareita yhdistelevät jaksot kuuluvat sarjan tunnetuimpiin, joten trikoisiin palaaminen on paitsi luontevaa ja ajankohtaista, myös ymmärrettävää. Peliä on myös alustettu uusimman, eli 21. kauden neljännellä jaksolla, jossa kaveriporukan sukset menevät pahasti ristiin omaa elokuvauniversumia suunnitellessa.
Hymyilyttää niin että pyllykin pirstaloituu
Juoni kulkee sarjalle tuttua kaavaa; pieni, harmittomana alkanut leikki ottaa nopeasti yhä absurdimpia ja lennokkaampia käänteitä, kunnes tarinan tapahtumat uhkaavat koko South Parkin tulevaisuutta. Pojat aloittavat supersankaroinnin löytääkseen kadonneen kissan, jonka löytöpalkkiolla olisi tarkoitus rahoittaa oma elokuvauniversumi. Aikaa ehtii kulua noin vartin verran, kunnes yksinkertainen kissajahti muuttuu eeppiseksi valtataisteluksi useamman ryhmän välille. Tiimipelaaminenkaan ei lapsilta luonnistu: Cartmanin johtaman Coon and Friends -ryhmän ideat elokuvauniversumin tulevaisuudesta eivät kelpaa kaikille, joten lapset ovat jakautuneet kahteen leiriin, Coon and Friendseihin sekä Freedom Palseihin. Flatuloivan New Kidin kontolle jää paitsi kaveriporukan yhdistäminen, myös koko South Parkin pelastaminen.
Alkuasetelmaa enempää juonesta ei viitsi kertoa, sillä The Fractured But Whole on käytännössä kuin ylipitkä televisiosarjan jakso. Erityisesti supersankarielokuvia – ja elokuvauniversumeita ylipäätään – satirisoiva tarina on tuttuun tapaan ajoittain nerokas sekä useimmiten absurdi. Mitään järisyttävän uutta ei suoranaisesti keksitä, mutta tarina viihdyttää helposti noin 20 tunnin kestonsa, erityisesti jos supersankarointi on pelaajan omaa sydäntä lähellä.
The Fractured But Whole on paljon tiiviimpi kokemus kuin edeltäjänsä, niin tarinallisesti kuin pelillisesti. Ensimmäisenä kunnon South Park -pelinä The Stick of Truth halusi olla vähän kaikkea, venyttäen itseään joka suuntaan: vaikka pelissä keskityttiin fantasiaeeposten ja roolipelien parodiointiin, tekijöillä oli selvä halu esitellä South Park -universumin kaikki tunnetut hahmot sekä tapahtumapaikat. Pääjuonen ohella naureskeltiin sarjan alkuaikojen alienkaappauksille, käytiin 80-luvun Zeldojen tyylisellä sivuseikkailulla ja taisteltiin tonttuja vastaan heiluvien kivesten keskellä.
Tällä kertaa lähestymistapa on paljon keskittyneempi, muistuttaen paljon enemmän yksittäistä tarinaa: öisiä sivuseikkailuja ei ole luvassa, eivätkä pelimekaniikat muutu sketsin tavoin erilaisiksi viiden minuutin välein. Tiiviiden tarinoiden ystävänä minun pitäisi olla innoissani, mutta jotain on matkan varrella menetetty. Ensimmäistä peliä pelatessa ei tiennyt lainkaan, mihin suuntaan peli seuraavaksi menisi; kokemus oli kuin flash-peli Frog Fractionsissa, jonka pähkähullut ideat kulkivat omaa, absurdia polkuaan. The Fractured But Whole taas on turhankin turvallinen, vaikka käsikirjoitus tuntuu yleisesti eheämmältä kuin aiemmassa osassa.
South Parkin ydin, eli satiiri, on menettänyt myös hieman teräänsä. Vaikka kaikki vitsit eivät toimineetkaan, The Stick of Truth satirisoi valtavasti juuri pelejä, olihan kyseessä peli itsekin. Erityisesti roolipelien perisynneille naureskellut ensiosa oli myös temaattisesti yhtäläinen: lasten leikkimä fantasiaroolipeli satirisoi fantasiatarinoiden lisäksi roolipelejä, niinkin paljon että pelin päämekaniikat olivat kuin vanhan ajan roolipelistä. Maailman vapaa tutkiminen sekä vuoropohjainen taistelu istuivat kokonaisuuteen kuin nenä päähän, mutta tällä kertaa pelimekaniikallisia päätöksiä on vaikeampaa hyväksyä. On totta kai ymmärrettävää, ettei kaikkea ole haluttu aloittaa alusta, mutta eikö supersankarointia parodioivan pelin pitäisi olla mekaniikallisesti lähempänä supersankaripelejä? Miksei The Fractured But Whole ole esimerkiksi reaaliaikainen mätkintäpeli?
Myös käsikirjoituksen puolella satiiriset elementit ovat vähäiset. Kymmenistä elokuvista koostuvat universumit ja niille naureskelu on lähinnä alkupiste tarinalle, jonka jälkeen satiiri jätetään taka-alalle. Erilaisista supersankareista sekä heidän taustatarinoistaan kyllä vitsaillaan, mutta nerokkaan parodian tasolle ei kohota. Enemmän ruutuaikaa annetaan esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille sekä mikroagressioiden kaltaisille käsitteille, joita käsitellään yllättävänkin myötämielisesti. Lisäksi muun muassa sosiaalinen media, poliisin etniset profiloimiset sekä kulttuurilliset stereotypiat saavat sarjan tapaan omat hetkensä.
Ei, kun se on mun vuoro nyt!
Pelimekaniikallisesti The Fractured But Whole on lähes identtinen aiemman osan kanssa. Peliaika jakautuu pitkälti kolmeen osaan: välivideoiden katseluun, South Parkin kaupungin tutkimiseen sekä taisteluun. Vaikka polygonien määrät tai kamera-ajojen upeudet eivät päätä huimaakaan, Fractured But Whole on ennen kaikkea elokuvamainen peli. Metal Gear Solidin tai The Last of Usin kaltaisten pelien tapaan peliosuudet ovat lähinnä pakkopullaa, joilla virkistetään mieltä tarinaosuuksien välissä. Tarinankerronnallisesti homma hoidetaankin niin hyvin kuin vain voi toivoa: peliä on käytännössä mahdotonta erottaa alkuperäissarjasta.
Kun ohjaimelle kuitenkin tulee käyttöä, interaktiiviset osiot eivät suoranaisesti huimaa päätä. Lähes koko kaupunki on avoin tutkittavaksi: jokaiseen taloon pääsee sisälle, useimmat kaapit voi avata kerättävän tauhkan toivossa ja ympäri maailmaa löytyy alueita, joihin voi palata myöhemmin pelissä, kunhan The New Kid saa metroidvaniamaisesti käyttöönsä uusia kykyjä. Pelimaailma on toteutettu kahtiajakoisesti: kaupunki tuntuu elävältä, ja The Stick of Truthin tavoin on äärettömän hauskaa päästä tutkimaan vuosien ajan telkkarista nähtyjä alueita, mutta ikonisen kaupungin tutkiminen itsessään muuttuu nopeasti monotoniseksi. Vaikka pelistä löytyy ns. fast travel -systeemi, jolla hahmon voi teleportata yhdestä kaupunginosasta toiseen, välimatkat ovat silti pitkiä. Edestakaisin ramppausta tapahtuu pelin aikana hyvin paljon, erityisesti kun uusia tavaroita myyvät kauppiaat, sivutehtäviä antavat hahmot sekä aiemmin lukitut alueet on ripoteltu ympäri maailmaa.
Vuoropohjaiset taistelut jatkavat myös tutulla kaavalla, suurin uudistus on pelihahmojen liikkuminen “pelilaudalla.” Aiemmassa osassa hahmot nököttivät tyytyväisesti omilla paikoillaan Final Fantasyjen ja muiden japanilaisten roolipelien hengessä, tällä kertaa hahmot aloittavat omasta päädystään ja voivat liikkuvat muutamia askeleita pelilaudan laatoilla. Laatoilla liikkumista hyödynnetään pelimekaniikoissa mukavasti: hahmot jakautuvat entistä enemmän eri hahmoluokkiin, kuten kauko- ja lähitaistelijoihin tai parantajiin. Taisteluissa on elintärkeää sekä suojata heikompia hahmoja vahvemmilla, että käyttää kykyjen area effectejä hyödyksi. Osa iskuista saattaa esimerkiksi ohittaa edessä olevan vihollisen, tai työntää vihollista useamman laatan verran taaksepäin. Laatoista huolimatta taistelut alkavat nopeasti toistaa itseään, eikä pelin loppupuolella viitsi enää tuhlata aikaa satunnaisiin taisteluihin. Tarinan edetessä vaihtuvat taistelutoverit onneksi piristävät hieman menoa: kyvyt ovat paitsi hahmoilleen sopivia, myös täydellisen koomisia.
Aikaa kulutetaan runsaasti hahmon muokkaamiseen, onhan kyseessä kuitenkin täysiverinen roolipeli. Vaikka uusia aseita aarrearkuista ei löydäkään, loottia ei ole täysin unohdettu. Ympäri maailmaa ripotellusta romusta voi rakentaa itselleen esimerkiksi boosteja antavia artifakteja, uusia vaatteita tai lääkelaukkuja. Kun pelkästään erilaisia partoja löytyy useampi kymmen, on selvää että hahmonsa ulkonäköä kannattaa päivitellä tiuhaan tahtiin. Taustalla pyörii myös yllättävän monimutkainen hahmonrakennus: erilaisia hahmoluokkia on kymmenkunta, vaihdellen aina nopealiikkeisestä speedsteristä näkymättömään assassiiniin. Tarinan edetessä itselleen voi valita useammankin eri hahmoluokan, joiden kyvyistä luodaan se itselle sopivin kokonaisuus.
Kimallusta ja kröhinää
Audiovisuaalisesti peli on täydellinen. Ero televisiosarjan ja pelin välillä on täysin häilynyt, mikä auttaa immersiossa valtavasti. Kun hyppään Fractured But Wholen maailmaan, en pelaa South Parkista tehtyä peliä, vaan pelaan South Parkia. Pienimmätkin yksityiskohdat, kuten kameran tapa panoroida, hahmojen kävelyanimaatiot tai kohtausten rytmitys on just, eikä melkein South Parkia.
Harmillisesti samaa ei voi sanoa korean ulkokuoren alla kytevästä teknologiasta. Vaikka pinnalta kaikki olisi kaunista, bugittomaksi Fractured But Wholea ei voi kutsua. Animaatiot takkuavat monesti, peli jää usein junnaamaan kymmeneksikin sekunniksi ja sieltä täältä löytyy pieniä bugeja, jotka rokottavat immersiota. Reilun 20 tunnin aikana peli ei kaatunut Xbox Onella kertaakaan, mutta esimerkiksi PC-versio on saanut rutkasti huonoa palautetta. Tietokonepelaajien kannattaakin tarkkailla tilannetta ennen pelin ostamista.
Jonkinlaisena lopputiivistelmänä lainaan hävyttömästi muutaman vuoden takaisia sanojani The Stick of Truthista: South Park: The Fractured But Whole ei ole täydellinen peli, mutta se on (lähes) täydellinen South Park -peli. Jos kaipaa mielikuvituksellisia mekaniikkoja tai mukaansatempaavia taistelukohtauksia, Fractured But Wholesta ei niitä löydä; mutta jos halajat päästä leikkimään Mysterionin, Toolshedin ja Tupperwaren kanssa, Fractured But Whole tarjoaa parinkymmenen tunnin turistimatkan South Parkin kaduille. Kokonaisuus ei ole yhtä monipuolinen tai kekseliäs kuin ensimmäisellä kertaa, mutta monipuolisuuden vastapainona kokonaisuus on tällä kertaa eheämpi, tiiviimpi ja tarttuvampi.
South Park: The Fractured But Whole (Xbox One)
Erinomainen jatko-osa The Stick of Truthille. South Parkin perimmäisen idean ja hengen tavoittava supersankaripeli ihastuttaa erityisesti huumorillaan sekä käsikirjoituksellaan.
- Tiivis, toimiva käsikirjoitus
- Monipuolinen hahmonrakennus
- Audiovisuaalinen toteutus
- Sarjan tunnelma kaapattu erinomaisesti
- Käsikirjoitus hieman turhankin rajoittunut
- Teknisesti kovin viimeistelemätön
- Maailmassa liikkuminen alkaa väsyttää loppua kohden
Keskustelut (1 viestiä)
Rekisteröitynyt 30.01.2012
24.10.2017 klo 16.13