Divinity: Original Sin oli positiivinen yllätys roolipelien saralla. Erityisesti erinomaisella taktisella taistelullaan varustetun seikkailun heikoin kohta oli lähinnä melko geneeriset hahmot ja pliisuhko tarinankerronta. Sarjan jatko-osa paikkaa näitä puitteita ja hioo myös jo onnistuneita osia – ja nousee samalla täyden viiden tähden peliksi.




Ensimmäiset erot edelliseen osaan alkavat jo hahmonluonnissa. Pelaaja voi jälleen luoda täysin omanlaisensa hahmon, mutta tarinankerronnallisesti parempi vaihtoehto on valita yksi "origin"-hahmoista, jolle on valmis taustatarina ja persoonallisuus luotuna. Tällöin muokkausmahdollisuuksia on vähemmän, mutta persoonaa enemmän. Ottipa tällaisen hahmon omakseen tai ei, tulevat loput origin-hahmoista joka tapauksessa vastaan seikkailun aikana. Nämä persoonat muodostavat lopun ryhmästä, johon mahtuu kerrallaan maksimissaan neljä hahmoa.

Hahmojen taidot ja ominaisuudet ovat hyvin monipuolisia. Jo laji tuo oman erikoisuutensa: liskoihmiset osaavat kaivaa kynsillään maata ilman lapiota ja epäkuollut Fane osaa leikkiä kuollutta tai tiirikoida lukkoja luisilla sormillaan. Haltioiden kyky on tätäkin erikoisempi: vainajien lihaa syömällä tämä näkee edesmenneiden muistoja ja löytää tärkeitä vihjeitä.


Hahmonnousujen yhteydessä hahmoja voi kehittää usealla eri tavalla: peruspisteillä voi nostaa voiman, ketteryyden ja älykkyyden kaltaisia ominaisuuksia, kun taas taitopisteillä voi parantaa hahmon kykyjä tietyn asetyypin tai taikaelementtien hallinnassa. Tiettyä taitoluokkaa nostettuaan on myös tärkeää ostaa siihen liittyviä taitokirjoja, joista opitut taidot ovat oleellinen osa taistelua.

Isoimpaa etua antavat erikoiskyvyt, mikä sekin on tuttua edellisestä pelistä. Nämä tarjoavat ison listan kykyjä, joita voi valita yhden uuden muutaman tason välein. Esimerkiksi aamuvirkku-kyky antaa täydet elinvoimapisteet kuolleista herätyksen yhteydessä, ja pet pal antaa kyvyn puhua eläinten kanssa.


Kuten edellisessäkin osassa, hahmoluokat ovat liukuvia, ja yhdellä hahmolla voi olla monenlaisia ominaisuuksia aina kahdenkäden miekan heiluttelusta taikavoimiin. Taitopisteet eivät tietenkään ihan kaikkeen riitä, joten porukasta on silti hyvä löytyä eri tyyleihin erikoistuneita taistelijoita.



Original Sin -sarjan ensimmäinen osa loisti strategisella taistelullaan. Tämä on pysynyt pitkälti samana, mutta vieläkin paremmaksi viilattuna. Vuoropohjaisessa taistelussa jokaisella on tietty määrä toimintapisteitä, joita voi käyttää liikkumiseen, hyökkäämiseen tai esimerkiksi erikoistaitoihin. Ympäröivä maasto on erityisen tärkeä, ja sitä on usein käytettävä hyväkseen. Kaikki elementit reagoivat toisiinsa omalla tavallaan. Esimerkiksi öljystä voi rakentaa ansoja, jotka voi räjäyttää liekkeihin, tai vesilammikoista tehdä siunattua, parantavaa vettä.


Myös asettautumisella muihin nähden on paljon väliä. Jousiampujan tai loitsijan sijoittaminen korkeammalle tasolle on usein hyödyllistä, sillä korkeusero lisää vahinkoa. Rogue taas tekee huomattavasti enemmän vahinkoa vihollisten selän takaa hyökätessään.

Erilaiset palavat ja höyryävät maastot tekevät taistelukentästä pian kaaosta, ja onkin vaikea toisinaan hahmottaa kaikkien osapuolten sijainnit. Ohiklikkaukset eivät näissä tapauksissa ole harvinaisia, ja harmittavat. Kamera ei muutenkaan ole aina optimaalinen, sillä vaikka sitä voi helposti siirtää ja kääntää, blokkaavat seinät ja muut esteet toisinaan näkymää.

Taistelu on usein hyvin haastavaa, ja voi vaatia useita yrityksiä onnistuakseen. Joskus huomaa hahmojensa olevan vielä liian alhaisella tasolla ja omaavan turhan vähän taitoja, jolloin on parempi perääntyä muihin taisteluihin. Grindaus ei kuitenkaan pelissä ole juuri mahdollista, sillä varsinaisia taisteluita ja sivutehtäviä on lopulta melko harvassa. Etenkin kun tasot vielä nousevat melko hitaasti, on toisinaan haravoitava alueita huolella, jotta kokemuspisteitä kerääntyisi tarpeeksi seuraavassa päätehtävässä pärjäämiseen.


Suurin uusi ominaisuus taisteluissa on panssarointi. Kullakin hahmolla on varusteiden mukaisesti sekä maagista että fyysistä suojaa, jotka ovat elintärkeitä. Niin kauan kuin suojat kestävät, hahmot ovat käytännössä immuuneja erilaisille negatiivisille efekteille. Ideana olisi yrittää polttaa vihollisilta mahdollisimman pian suojat, jotta voi muuttaa näitä kanoiksi tai vaikka sytyttää nämä palamaan. Samaan aikaan viholliset osaavat erinomaisen tehokkaasti tehdä samat temput pelaajan ryhmälle, joten omista suojista täytyisi pitää huolta.

Idea toimii hyvin ja ehkäisee tehokkaasti ensimmäisestä Divinitystä tuttua ongelmaa, jossa paremmilla hallintakyvyillä varustettu osapuoli yleensä voitti taistelut.



Divinity: Original Sinin erikoisuus oli, että sen tarinatilaa pystyi pelaamaan helposti kaksin kaverinsa kanssa. Kakkososa laajentaa tätä entisestään, sillä nyt jokaista neljästä hahmosta voi kontrolloida eri pelaaja. Valita voi joko jaetun ruudun lokaalipelin tai pelata verkon välityksellä. Parhaimmillaan moninpeli on, kun kukin keskittyy ohjaamaan yhtä ja vain yhtä hahmoa. Tämä taas onnistuu siten, että pelaajia ollessa vähemmän kuin neljä voi hahmomäärää kontrolloida lone wolf -kyvyn avulla. Tämä vähentää hahmojen maksimimäärää, mutta tekee hahmosta huomattavasti voimakkaamman.


Pääasiallinen pelitila on pitkä ja kiinnostava tarinatila, jossa syrjityn velhon tie kulkee synkeältä vankilasaarelta kohtaamaan sortoa harrastavan uskonnollisen järjestön johtajia. Tarinassa pyörivät muinaiset jumalat, jotka kannustavat pelaajaa voiman haalimiseen, mahdollisesti jopa itsekin jumalaksi noustakseen. Tarinassa etenemiseen tarjotaan monia eri polkuja, ja pelaajalla on poikkeuksellisen paljon valinnanvaraa, mitä kautta eteenpäin kulkea ja minkälaisia valintoja tehdä.

Tarinatilassa olisi yhdelle pelille jo enemmän kuin tarpeeksi sisältöä, mutta Divinity: Original Sin 2 tarjoaa enemmänkin. Mainiosta taistelusta pitävät arvostanevat mahdollisuutta mitellä muiden pelaajien tiimejä vastaan PvP-tilassa. Mielenkiintoisena lisänä on myös niin sanottu pelinjohtajatila, jossa yksi pelaaja voi peluuttaa itse suunnittelemiaan tai Steam Workshopista lataamiaan seikkailuita muille pelaajille. Perinteiset pöytäroolipelit mieleen tuova tila on ehkä monelle vain kuriositeetti, mutta vaikuttaa kiinnostavalta ja kokeilemisen arvoiselta työkalulta.




Menestyneiden pelien jatko-osien on usein vielä edeltäjäänsä vaikeampi yllättää positiivisesti, mutta Original Sin 2 onnistuu. Sen taistelu on yhä syvällistä, strategista ja haastaa ajattelemaan. Se tuo mukanaan useita uusia ominaisuuksia ja hioo vanhoja, mutta tuntuu silti tutulta. Mikä parasta, pelin hahmot ovat paljon persoonallisempia ja tarina kiinnostavampi kuin aiemmin. Hyvin vahva suositus roolipelien ystäville.