Marion paha alter-ego Wario ei ole päässyt kovinkaan usein valokeilaan, GBA-aikojen jälkeen vain väläyksittäin WarioWare -peleissä. Nyt Nintendo on kuitenkin nostanut räkättävän viiksiniekan pääosaan omassa tasoloikassaan, joka ottaa kyllä monessa kohtaa oppia M-alkuisen sukulaisensa edesottamuksista. Erikoisena (ja erikoisen hyvänä) ratkaisuna 3D-palloilut unohdetaan tällä kertaa kokonaan ja tunnelmissa palataan 90-luvun fiiliksiin. Tässä vaiheessa haluaisin kiittää myös perheen viisivuotiasta tasoloikkajyrää, jonka ansiosta kiireisen isän ei tarvinnut puuttua pelaamiseen kuin aniharvoin.



Ei Warioland: Shake Dimension silti pelkkä lastenpeli ole. Vaikka ulkoasu muistuttaa animaatioleffaa ja vaikeustaso ei ole siitä hankalimmasta päästä, viihtyvät tämän parissa vallan hyvin varsinkin 80-luvulla Marion lumoihin joutuneet. Aivan niin huippuunsa hiottua pompintaviihdettä ei Wariomaassa ole luvassa, mutta vallan vinkeää menoa kuitenkin.

Aina rahalle perso Wario houkutellaan Shake-ulottuvuuteen pelastamaan kuningatar Mereldaa, mutta Wariota kiinnostaa enemmänkin kidnappaajan rahasäkki, jota ravistaessa maahan tippuu loputtomasti kolikoita. Rahan kerääminen onkin oleellista kenttien läpäisyn ohessa - sillä saa ostettua lisää pituutta energiapalkkiin, lisäelämiä pomotaistelujen varalle ja mikä tärkeintä - karttoja, joiden kanssa pääsee uusille mantereille. Käytännössä yhtäkin kenttää tahkoamalla voi avata lisää pelattavaa, mutta silloin pitää kyllä olla melkoinen tylsimys.

Mantereet jakautuvat kenttiin, jotka pitää ensin läpäistä yhteen suuntaan, pelastaa Merfle-olento ja sitten juosta aikarajan vauhdittamana takaisin alkuun. Osa kentän reiteistä aukeaa vasta paluumatkalla, joten mikään pelkkä ajankulutustemppu ei tämä idea ole - varsinkin rahankeruuseen saa isoa apua, kun pitää starttiin päin juostessaan silmänsä auki. Tykkien ryydittämänä vauhdikkaasti ryntäily tuo välillä mieleen myös Sonicin seikkailut.



Yleisesti kenttien läpäisy ei ole varsin haastavaa, mikäli tasoloikinnan perussäännöt ovat hallussa. Niistä jokaiseen on kuitenkin lisätty ekstrahaasteita, mm. tietyn ajan alittaminen, tietyn rahamäärän kerääminen, vihollisten säästäminen tallomiselta, isompien aarteiden löytäminen ja niin edelleen. Kompletisti-kompleksista kärsiville pelaajille Wariolandissa on tekemistä koko loppuvuodeksi. Kaikkien salaisuuksien löytäminenhän teki Mario-peleistäkin vuosikausia kestäneitä kokemuksia.

Kenttien teema vaihtelee mantereen mukaan ja paletista löytyvät kaikki genren takuutienoot . On mm. laavaa, viidakkoa, lunta ja palatsia. Välillä saatetaan kuitenkin eksyä kilpa-ajoon tai sukellusveneeseen kevyen shmup-räiskeen säestämänä. Isä-poika-Pärssinen-kaksikko alkoi menettää elosydämiään vain pomotaistoissa, mutta muutaman yrityksen jälkeen niihin löysi oikean (yleensä liiankin simppelin) taktiikan ja kentät jatkoivat vilistämistään silmien ohi. Ainoastaan päävihulainen vaati niin monta yritystä, että siihen tuppasi turhautumaan.

Matka ei suinkaan ollut tylsä, varsinkaan maisemien osalta. Warioland on toteutettu 2D-grafiikalla, kyllä, mutta millaisella! Pienimmätkin animaatiot on tehty sekä länsi- että itämaisen animaation perinteitä kunnioittaen, eikä missään ole menty aidan matalimmasta kohdasta. Käsinmaalatut taustat, mielikuvitukselliset esteet ja sinne tänne viljellyt humoristiset yksityiskohdat saavat hymyn venymään poskille kerta toisensa jälkeen.



Kontrollit ovat pelissä myöskin kohdallaan ja Warion mässäilytaustasta johtuvaa ulkomuotoa hyödynnetään monella tapaa, pyllyllä pystyy tömäyttämään isompiakin muureja puhki. Wario ei ole aivan yhtä vikkelä kuin hyvis-serkkunsa, mistä johtuen aina silloin tällöin joutuu samaa kohtaa toistamaan useitakin kertoja. Jostain kumman syystä siitä vain tuppaa syyttämään itseään, eikä peliä, joten tältä osin tekijät ovat onnistuneet. Wiin liikeohjauksella ei ole ruvettu myöskään mässäilemään: vihollisia heitettäessä tähtäyskulma määritetään kapulaa kallistamalla, säkeistä saa rahat ulos ravistelemalla ja kunnon heilautuksella tienoo tutisee - siinäpä se. Kun ohjainta muuten pidetään vaakatasossa 80-luvun NES-ohjaimen tapaan, tuovat nämä lisät pirtsakkaa vaihtelua nappien paineluun.

Nintendoa pidetään yleisesti mestarillisten ääniraitojen tekijänä, eikä nytkään mennä useasti metsään. Suurin osa taustasävelmistä sopii kenttänsä tunnelmiin ja vaihtelevia melodioita on tarpeeksi, mutta muutamassa kohtaa on lipsahdettu selkeästi N-tason alapuolelle. Ainakin itseäni mm. lumikentän joululaululta kuulostava pimputus ärsytti joka kerta kaiuttimista kajahtaessaan. Tätä tasapainotetaan muutamalla erinomaisella jazzpläjäyksellä, joita kuuntelisi mielellään pelin ulkopuolellakin.

Warioland: The Shake Dimension välttää rimaa ravistellen 'moni kakku päältä kaunis - silkkoa sisältä' -taudin. Se on paikoittain liiankin perinteinen tasoloikka, joka ei yllä innovatiivisuudellaan pelilajin listojen kärkisijoille. Kenttämaakareilta on joko loppunut intohimo tai aika kesken. Yhden pelikerran jälkeen pelistä jää vähän tyhjä olo - enemmänkin olisi voinut läpäisyn varrella kokea ja vielä jotain erilaista, kiitos. Toki aina voi palata suorittamaan eri kenttien haasteita, mutta mieluummin olisin ottanut vielä lisää pelattavaa, sen verran nälkä kuitenkin jäi.