Vuonna 1997 ostimme veljeni kanssa PlayStationin. Rahattomalla lukiolaisen ja yliopisto-opiskelijan tiimillä oli varaa vain yhteen peliin kerrallaan, joten kun Hardcore 4x4 alkoi maistua puulta, vaihdoin sen Game Housessa Crash Bandicootiin. Ja se sitten osui ja upposi. Tahkosin pelin läpi paria gemiä vaille 100-prosenttisesti – muistikorttiin ei ollut varaa, joten kirjoittelin tallennuskoodit ylös vihkoon.


Juuri ykkösosa onkin yksi suosikkipeleistäni ja olen palannut siihen säännöllisesti. Vaikka se on samalla myös paikoin sadistisen vaikea ja vaikka Games Done Quickin läpipeluut saavat minut haukkomaan henkeäni. Kun uusintaversio saapui, ei toimituksen sisällä ollut juuri epäselvyyttä siitä, kenelle latauskoodi työnnetään.



N. Sane Trilogy sisältää kaikki Naughty Dogin ohjelmoimat varsinaisen tasohyppelysarjan osat – näiden lisäksi he tekivät myös Crash Team Racingin. Itseni ja monen muun mielestä ne ovat myös sarjan hienoimpia hetkiä, etenkin ykkönen ja kolmonen ovat kenties PS1:n parhaat tasoloikat. Aikanaan niitä moitittiin omintakeisuuden puutteesta, mutta itseäni viehätti niiden tekninen virheettömyys. Siinä, missä useimmat PS1-pelit näyttävät nykyisin jokseenkin hirveiltä vatkaavine tekstuureineen, Crashit ovat aivan pelattavan näköisiä alkuperäisinäkin.


Ei siis ihme, että Vicarious Visionsin uutuuspainos on graafisesti komea. Alkuperäistä materiaalia on käsitelty tyylillä, ja vaikka en välitäkään Crashin ilmeiden hölmöntämisestä, muuten moitittavaa on vaikea keksiä. Nitominen yhteen sopii hyvin siksikin, että pelit jatkavat samaa tarinaa ja ne oli alkujaankin tarkoitettu pelattavaksi perätysten.



Turha siis sanoakaan, että ryntäsin pelin kimppuun into piukassa. Koin nopeasti ensimmäisen myönteisen yllätyksen: ykkösosan laatikoiden keräilyä on helpotettu. Jos alkuperäisessä pelissä halusi kentästä timantin, se piti pelata läpi kuolematta kertaakaan ja kerätä kaikki laatikot. Nyt jalokiven saa, vaikka kuolisikin, mikä helpottaa elämää huomattavasti. Toinen erittäin ystävällinen uudistus on, että pelissä on nyt automaattitallennus jokaisen kentän jälkeen, sillä aiemmin tallennuspaikan löytäminen oli tarpeettoman vaikea askare. Vähempiarvoinen twiikkaus puolestaan on se, että ykkösenkin kenttiä voi halutessaan pelata Crashin sisko Cocolla.


Hyvin pian kuitenkin huomasin sen, mistä moni muukin on internetissä raportoinut: etenkin ykkösosa on rutkasti vaikeampi kuin aiemmin. Kuolin monta kertaa paikkoihin, jotka PS1-versiossa tulevat lihasmuistista. Kohta kävikin ilmi, että hyppyjen fysiikka on säädetty kohdalleen kolmososan perusteella, mikä tukee myös omia havaintojani. Tästä seuraa, että varsinkin ensimmäisen pelin äärimmäisen tarkat hypyt ovat vaikeutuneet huomattavasti, eivätkä kaikki huippupelaajien suosimat tekniikat ole mahdollisia.

Toinen nitkutuksen aihe liittyy kontrolleihin – ja ehkä yllättävälläkin tavalla. Analogitikku ei nimittäin ole riittävän eksakti ohjausväline peleihin, joissa hypyt ovat usein melkein pikselintarkkoja. Suurin osa kentistä sujuu sillä hyvin, mutta kun päästiin hankalampiin bonustasoihin, huomasin palaavani vanhaan kunnon D-padiin. Harmi vain, että se on yhä samanlainen peukalonsyöjä DualShock 4:ssä kuin aikanaan Pleikkari ykkösellä.


Ja koska peli ei muutenkaan ole enää 1:1 alkuperäinen, myös elämillä olisi voinut heittää vesilintua. Jo 90-luvun lopussa tuntui melko turhalta palata alkuun grindaamaan 20 elämää lisää, jotta sai sitten yrittää jotakin yhtä hyppyä. Super Meat Boy ja kumppanit ovat osoittaneet, että peli voi olla haastava, vaikkei siinä olisikaan rajallista määrää yrityksiä.



Olennaisin kysymys onkin siis se, pilaako muuttunut hyppyfysiikka pelin kokonaan. Tämä riippunee pitkälti siitä, mitä tältä kokoelmalta hakee. Jos kaipaa täysin autenttista elämystä, haitta on suuri, sillä etenkin ykkösosa on vaikeutunut todella tuntuvasti. Toisaalta sitä on vastaavasti helpotettu automaattitallennuksella ja jalokivien keräilyvaatimuksen höllennyksellä. Tästä huolimatta etenkin jo ennestään vaikeat alkuasukaslinnoitus-kentät ovat nyttemmin niin kinkkisiä, että pelaajalta vaaditaan pitkää pinnaa.


Omasta mielestäni kokoelman nettotulos jää kuitenkin plussalle, vaikka ymmärrän vastakkaistakin mielipidettä. Crashit ykkösestä kolmoseen ovat edelleen hyviä pelejä ja tämän kokoelman kolmosversio on jopa loistava, sillä ennestäänkin hyvät grafiikat ovat parantuneet tyylikkäästi ja pelattavuus on paras. Peli maksaa vain vajaat 40 euroa, joten sitä ei sikälikään kannata arvioida aivan täysihintaisen tuotteen kriteerein. En tiedä, kuinka moni uusi pelaaja ihastuu Crashiin tämän myötä, mutta tasoloikkaveteraaneille N. Sane Trilogy on ihan mukava paluu menneeseen.



Crash Bandicoot oli yksi PlayStation-konsolien muinaisvuosien suurista tasoloikkatoimintasankareista. Mutta Crash on pitänyt pitkään taukoa. Miten otuksen ja hänen Coco-siskonsa comeback mahtaa onnistua, kun se tapahtuu kolmen ihan ensimmäisen Crash-pelin remasteroiduilla versioilla? Miikka Lehtonen hypähtää tuttujen klassikkojen uumeniin ja kertoo sen meille tässä näin, videoitse:

Checkpoint TV esittää: Crash Bandicoot N-Sane Trilogy
(C) 2017 Mediapalvelut
Yhteistyössä: v2.fi