Eugene Jarvis on luonut urallaan useita klassikkopelejä, joista tunnetuimpia ovat Defender, Robotron: 2084 ja Smash TV. Defender taas oli vahva inspiraation lähde suomalaiselle Housemarquelle heidän Resogun-pelissään ja ehkä oli osittain kohtalonkin johdatusta, että Jarviksen ja suomalaisen Housemarquen polut kohtasivat. Siitä alkoi yhteistyö nimeltä “Project Jarvis”, jonka sisältöä pidettiin pitkään salaisuutena - vaikka siitä pieniä vihjeitä saatiinkin. Pelin tarinasta on tehty myös täysimittainen dokumenttielokuva, sillä Housemarquen peliprojektia seurasi kuvausryhmä lähes kolmen vuoden ajan.


Project Jarviksesta tuli Nex Machina. Peli, josta näkyy lähes koko Housemarquen pelikavalkadin kehityskaari, mutta erityisesti viimeisimmät tuotokset. Resoguninkin sydänveressä maistui 80-luvun parhaiden arcadepelien hiottu pelattavuus ja sitä pelatessa saattoi syntyä tietynlainen flow-tila, johon päästessä peli alkaa sujua kuin itsestään, kun silmät liimautuvat ruutuun ja reaktiot tulevat selkäytimestä, ennen kuin niitä ehtii edes ajatella. Nyt noita ominaisuuksia on saatu hiottua entisestään, kun pelitiimissä oli mukana yksi twin-stick-shootergenren äärimmäisistä asiantuntijoista - joku voisi sanoa, että Jarvis on jopa kyseisen genren isä.



Housemarquen Stardust-pelit olivat jalostettuja versioita Asteroids-klassikosta, Resogun - niinkuin todettua - Defenderistä ja Nex Machina voisi taas olla lähes virallinen jatko-osa Robotronille. Toisella tatilla ohjataan pelihahmoa, toisella määritetään mihin suuntaan räiskitään. Yksi nappi on pieni nopea rynnistys, jonka aikana hahmo on kuolematon (sillä pääsee vaikka läpi lasersäteestä) ja toisella napilla hoidetaan erikoisaseiden laukaisuja. Siinä se. Lisäksi tarvitaan 100-prosenttista keskittymistä, äärimmäistä havainnointi- sekä reaktiokykyä, sitkeyttä ja myös muistia, mikäli haluaa high scoren nousevan entistä korkeammalle kaikkien tasoihin piilotettujen salaisuuksien löytämisen myötä. Kaiken tämän luulisi olevan pelaajalle stressaavaa, mutta se on addiktiivista ja hauskaa, vaikka hikikarpalo otsalle välillä nousisikin. Hyvän pelin merkki on aina se, että kuolemista syyttää ensimmäiseksi itseään.


Välillä tosin en tiedä kumpaa olisi pitänyt syyttää, peliä vai silmiäni. Yksinpelissä oma hahmo pysyy lähes aina kontrollissa kaiken ilotulituksen, räjähdysten ja bullet-hell-tyylisen melskeen seassa. Co-oppina kaverin kanssa pelatessani suurin yksittäinen syy omiin kuolemiini taas oli se, etten kentän alussa heti huomannut, missä minun hahmoni oli. Co-opissa vaaditaankin 110-prosenttista keskittymistä. Myös iso tv-ruutu auttaa asiaa ja yksinpelissäkin siitä oli etua, jos pelasi vaikka PSVR:n virtuaalisella seinän kokoisella näytöllä. Kaksinpelistä on sekin hyöty, että kuollessaan ehtii nauttia täysin siemauksin pelin grafiikasta ja äänimaailmasta, vaikka tarkkana pitää silloinkin olla, sillä yllättävä extra-life vetää toisenkin pelaajan takaisin mukaan seuraavalle areenalle.




Nex Machinassa tasot koostuvat pienemmistä areenoista, joissa jokaisessa tarvitsee siis selvitä riittävästä määrästä vihollisia ja mieluusti myös pelastaa niiden kynsissä olevia ihmisiä. Aiemmin mainitsinkin kenttien salaisuudet, eli perushommien lisäksi voi pelastaa ‘salaisia ihmisiä’, voi löytää piilotettuja ovia uusiin reitteihin, tuhota beaconeita, distruptoreja ja visitoreja sekä tehdä kaikki vielä mahdollisimman tehokkaasti niin, että ihmisten pelastamisesta saatavat combot kasvattavat pistekertoimet mahdollisimman suuriksi. Nex Machina ei ole välttämättä “helppo oppia, vaikea tulla mestariksi”, vaan “helppo aloittaa, vaativa oppia, uskomaton suoritus tulla mestariksi”. Tämä on peli, josta Youtubessa tullaan vielä näkemään uskomattomia suorituksia.

Pelin ääniraita ansaitsee oman tekstikappaleensa, joten katsotaanpa, kuinka pitkän saan aikaiseksi. Kasarisyntetisaattorihenkinen synth/retrowave -musiikki on ollut kohtuullisen suosittua ainakin jo viimeiset viisi vuotta ja Nex Machinassa nopeamman sorttista sellaista saa täysilaidallisen. Ari Pulkkisen (Angry Birds ja kymmenet muut pelit) sekä kumppaneiden säveltämä ääniraita sopii peliin täydellisesti, sillä sitä ei voi kuunnella ajattelematta lasereita, neonvärejä ja räjähdyksiä. Ei ole ihme, että heti ensimmäisten trailerien jälkeen ostava yleisö alkoi kysellä, mistä soundtrackin saa hankittua (täältä).




Nex Machinan graafinen ulkoasu on hieman vaikea selittää. Toki se perustuu Resogunista tuttuun voxelikaaokseen, mutta ei niin selkeästi - pikkukuutioita mäjähtelee ruudulle vain kun jotain tuhoutuu. Jos oikein keskittyy katselemaan mitä ruudulla näkyy, eivät taustamaisemat lopulta ole mitään hirveän huikeita, mutta ne on päällystetty sellaisella efektien, kiiltojen, partikkelien, värien, värinöiden, vauhtiviivojen ja ammusten harmoonisella kakofonialla, että silmät ovat kuin karkkikaupassa, jossa jokainen makeinen on pieni ilotulitus. Kun maisema areenalta toiselle siirryttäessä kiepahtaa akselinsa ympäri, on siinä näyttävyyden lisäksi myös ripaus sankarifiilistä.

Ehkä voisi hieman naputtaa siitä, että loppujen lopuksi pelissä ei ole paljon sisältöä. Toki siinä on hirvittävä määrä niitä kerättäviä salaisuuksia ja bonuksia, mutta onnistuneella suorituksella pelin viisi (tai kuusi) maailmaa läpäisee noin tunnissa - ja koko pelin ajan tehdään sitä täsmälleen samaa asiaa. Se tunti tulee kyllä pelattua uudelleen ja uudelleen parempaa tulosta metsästäessä ja samalla voi vääntää vaikeusastetta isommalle tai asettaa itselleen muunlaisia haasteita areena-pelitilassa.


Nex Machina on toiminnan, pelattavuuden, äänien ja visuaalisuuden helmi, joka nöyryyttää pelaajaa - mutta vain hetken, sillä heti on pakko yrittää uudelleen. Se on videopeli isolla V:llä.