Tennis on idealtaan yksi näppärimmin tietokone- ja konsolipeliksi taittuvista urheilulajeista. Lajia onkin yritetty simuloida tietokoneiden alkupäivistä lähtien aina näihin päiviin saakka. Ilmeisen suosittuja pelit lienevät - genren tontilta löytyy useampia pelisarjoja, joihin pompsahtelee ajoittain uusia vuosipäivityksiä. Segan Virtua Tenniksen aikoinaan viitoittamalta tieltä monikaan pelisarja ei ole lähtenyt suotta sooloilemaan, eikä sitä järin radikaalisti tee Smash Court Tennis -sarjakaan. Vaikka kyseinen urheilulaji onkin pohjimmiltaan melko suoraviivaista toimintaa, ei se tietenkään tarkoita sitä, että lajin osaaminen olisi selvää pässinlihaa. Itse asiassa Smash Court Tennis -sarjan kolmas tuleminen oli osoittautua vaikeusasteeltaan ylitsepääsemättömän vaikeaksi.



Päätin ensi töikseni syöksyä kylmiltäni Pro Tour -uramoodin syövereihin - harjoitteluhan on tunnetusti lahjattomia aloittelijoita varten. Muutaman armottoman lumierän jälkeen oli pakko tarkistaa, että haastavuus oli varmasti säädetty helpoimmalle, kun sain jatkuvasti pahasti nenilleni. Piikkinen koulunpenkki kutsui nöyrtynyttä olohuoneen borisbekkeriä. Pitkällisen ja ihan oikeasti opettavaisen harjoittelun päätyttyä puhkuin jälleen itsevarmuutta ja tällä kertaa olin varma, että tästä se tie tennistähteyteen alkaa. Eipä alkanut.

Kokemattomalle virtuaalitennarille Smash Court Tennis 3 ei ole niinkään masentavan, vaan pikemminkin typerryttävän vaikea. Se läiskii märkäkorvaa kuukauden vanhalla turskalla ympäri korvia niin kauan, että ohjain kasvattaa juuret selkäytimeen. Kymmenien pelattujen matsien ja monien itkuisten iltojen tuloksena oli tasan yksi voitettu vastustaja. Ja minun pitäisi vielä kirjoittaa tästä arvostelu! Sanottakoon, että jos en olisi vielä kerran sisuuntunut ja uhrannut pelin opetteluun kokonaista päivää, olisi arvostelu ollut todennäköisesti kielenkäytöltään K-18 -leiman arvoinen. Pelin oppimiskäyrää voisi verrata polkupyörän ajotaidon hoksaamiseen. Vastustajan päihittäminen alkoi luistamaan melkein kuin sormia napsauttamalla, kun oikea aaltopituus pelin ja itseni välillä löytyi. Harvoin on onnistumisen tunne ollut yhtä hieno.



Huolimatta siitä, että olin aluksi todella huono, löytyi vikaa myös itse pelistä. Kokonaisuus tuntuu paikoitellen viimeistelemättömältä: hahmoanimaatio bugittaa välillä humoristisesti, aivan kuin pelaaja löisi tietyissä tilanteissa palloa päällään. Lisäksi pelaajat liukuvat automaattisesti oikeaan iskupaikkaan tavalla, josta Michael Jacksonkin olisi kateellinen. Toisinaan pelihahmo tuntuu myös tiukan tilanteen tullen luovuttavan turhan helposti, jos ei mukamas ylety palloon, vaikka alle ehtisi aivan mainiosti. Lisäksi tekoälyvastus saattaa saada outoja tyhmyyskohtauksia kesken pitkään jatkuneen, liki täydellisen pelin.

Pelin tekoäly on melko ristiriitainen tapaus. Aluksi kuontaloni oli muuttua kauttaaltaan harmaaksi helpoimmillakin asetuksilla, mutta kun hoksasin sen, että vastus kuin vastus nöyrtyy agressiivisella verkkopelillä, ei peli enää tuntunutkaan niin epäreilulta. Verkon toisen puolen edustajalla tuntuu olevan myös tapana matkia pelaajan strategiaa, eikä vastustajaa kannatakaan suin päin päästää verkolle riehumaan. Virheistään tekoälyköt eivät kuitenkaan tunnu oppivan. Toisinaan hahmot yrittävät samaa kikkaa kerta toisensa jälkeen, mutta eivät viidennenkään peräkkäisen epäonnistumisen jälkeen usko, ettei kyseinen niksi nyt vain pure.

Pelistä löytyy kuitenkin potentiaalia. Uratilassa on sopivassa määrin roolipelimäisiä elementtejä. Päähenkilönsä saa muokattua monipuolisella editorilla mieleisekseen, ja uran kehittyessä kerätyillä kokemuspisteillä voi parannella taitojaan. Hävityistäkin matseista saa pisteitä, joten luuserinakin pääsee kehittämään hahmoaan. Peli yrittää lohduttaa hävinnyttä pelaajaa myös ympäri maailmaa satelevilla sähköposteilla, joilla innokkaimmat fanit yrittävät lisätä pelaajan motivaatiota kauniilla sanoilla. Matseista saa tietysti myös pätäkkää, jota voi tuhlata vaikkapa kalliisiin releisiin. Pelaaja pyrkii edistämään uraansa myös hankkimalla sponsoreita erilaisten haasteiden avulla. Sponsorisopimukset avaavat pääsyn harvinaisempien vaatteiden ja pelivälineiden kimppuun.



Moninpeliominaisuuksiin jäi pelintekijöiltä hieman hiottavaa. Jos koneen arpoma vastustaja sattui olemaan vaikkapa kahvilla, tai muuten estynyt, eikä täten hyväksynyt sääntöjä napinpainalluksella, oli vaihtoehtona joko odotella sumpin loppumista tai sitten käynnistää peli uudelleen - muuta poispääsyä tilanteesta ei ollut. Toisaalta en ihmettele, että kaukainen pelitoverini oli nukahtanut peliseuraa odotellessaan, sillä juuri kukaan ei ainakaan tätä arvostelua kirjoitettaessa tuntunut peliä verkossa pelaavan. Niinpä moninpelin testaaminen jäi valitettavasti olemattomaksi.

Jos paikoitellen kankean animoinnin unohtaa, peli kyllä miellyttää silmää. Oikeista pelaajista tehdyt virtuaalimallit ovat oikein näpsäkkää katseltavaa. Äänimaailma on puolestaan keskinkertaisempi, samojen ähkäisyäänien toistuessa jatkuvasti, sekä kännisen äijäkuoron huudellessa katsomosta vähän väliä rasittavaa örvellystään. Pelin musiikki on rauhallisen huomaamatonta acid jazz-muzakkia, joka sopii tarkoitukseensa melko mainiosti.



Pelin taannoisesta PSP-versiosta tutut minipelit loistavat syystä tai toisesta poissaolollaan, vaikka Atarin Suomen osaston sivuilla muiden muassa Pacman Tennis tämän pelin tiedoissa mainitaankin. Meikäläistä ne eivät testin aikana vastaan kävelleet - korjatkaa toki, jos olen väärässä. Eipä sillä, että olisin jäänyt niitä suuresti kaipaamaan.

Smash Court Tennis 3 oli vähällä syöstä allekirjoittaneen epätoivoon, mutta näin jälkeenpäin rohkenen kuitenkin rehvastella ottaneeni pelistä lopulta niskavoiton. Suosittelen antamaan pelille ja omalle oppimiselle riittävästi aikaa, ennen kuin levyn nakkaa parvekkeelta asfalttiin. Markkinoiden paras vaihtoehto SCT3 ei välttämättä ole, mutta eivät rahat missään nimessä hukkaan mene, vaikka tennispelikoelmaansa sen avulla kartuttaisikin.