Pelivuosi 2017 jatkaa kaltaisteni hemmottelua, tällä kertaa itselleni uuden tuttavuuden muodossa. Häpeäkseni joudun nimittäin tunnustamaan, että Persona-sarja oli entuudestaan lähes täysin vieras. Ilman arvostelijan kohtalon puuttumista peliin tilanne olisi voinut myös hyvin jatkua näin, sillä kiireinen elämä ja mittavat roolipelit harvemmin sopivat hyvin yhteen. Haluan kuitenkin painottaa tässä kaikille roolipelien ja japanilaisen outouden ystäville: Persona 5:een, jos johonkin, kannattaa laittaa aikaa.




Toinen tunnustukseni peliä koskien on se, etten testiajan puitteissa ehtinyt pelata sitä loppuun. Pelikello näyttää tällä hetkellä jo reilua 45 tuntia, mutta olen vasta ehkä puolessa välissä, ja lopputeksteihin asti pääseminen olisi täysin mahdotonta ennen arvostelun kirjoittamista. Tämän tulen kuitenkin korjaamaan myöhemmin, sillä palo peliä kohtaan ei ole hiipunut lainkaan. Mikään hätäisesti läpäisty peli kyseessä ei ole, ja siihen voi arvioida käyttävänsä helposti 100 tuntia.

Tuo aika on myös käytettävä tarkasti, sillä Persona 5 vaatii vahvaa ajanhallintakykyä. Pelaaja on nimittäin lukiolainen, joka istuu päivisin koulussa ja pystyy sen jälkeen tekemään vain rajoittuneesti asioita. Käytännössä useimpina päivinä ehtii suorittamaan koulun jälkeen pari toimintoa, yhden heti tuntien jälkeen ja toisen illalla ennen nukkumaanmenoa.


Tämä ei ole kovinkaan paljon, sillä tekemistä olisi kamalasti. Päähahmolla on viisi henkistä ominaisuutta, joita pitäisi kasvattaa erilaisilla aktiviteeteilla. Opiskeleminen esimerkiksi lisää tietämystä, kun taas pelottavan elokuvan katsominen nostaa kanttia. Suhteet kavereihin vaativat myös aktiivista hoitoa, jotta näiden yksilölliset tarinat kulkevat eteenpäin ja avaavat käyttöön uusia ominaisuuksia ja kykyjä. Siinä sivussa voi tehdä vielä lukemattomia muitakin hanttihommia, kuten rakennella työkaluja luolastoseikkailuita varten tai keitellä tiimilleen parantavia esineitä. Ja tietenkin niissä luolastoissa pitäisi sitten seikkaillakin.

Persona 5 tuo näin tervetullutta kontrastia avoimen maailman roolipeleille, joissa on vapaus tehdä mitä hyvänsä ja kuinka paljon hyvänsä, sillä Personan vahvuus on juurikin tämän vapauden rajoittamisessa. Se jättää jatkuvasti tunteen, että haluaisi tehdä päivän aikana enemmän tai käyttää lisäpäiviä treenaamiseen, mutta aika kulkee vääjäämättä eteenpäin ja deadline seuraavan luolaston kaatamiselle lähestyy. Samalla kun tämä vie peliä tehokkaasti koko ajan eteenpäin, se pitää pelaajan myös tiukasti otteessaan.




Tarina kertoo väärään aikaan ja paikkaan joutuneesta koulupojasta, joka rikosrekisterimerkinnän jälkeen joutuu vaihtamaan koulua ja muuttamaan tuntemattoman perhetutun varastohuoneeseen. Ympäristö ei ole suopea rikolliseksi leimatulle nuorelle, ja niin useimmat koulutoverit kuin opettajatkin kohtelevat poikaa epäonnistujana, jonka on parasta varoa jokaista askeltaan.

Tilanne kuitenkin muuttuu, kun nuorukainen kavereineen löytää itsensä rinnakkaismaailmasta, joka paljastaa niin aikuisten korruptoituneet sydämet kuin päähahmojen sisällä lymyilevät voimakkaat personat. Kaikista pahimpien konnien vääristyneet maailmankuvat paisuvat omiksi palatseikseen, jotka sankarimme päättävät hajottaa maan tasalle. Näin syntyy the Phantom Thieves of Hearts, oikeuden puolesta taistelijat. Toki vasta koulupäivien jälkeen.


Rikollisten yllättävä marssiminen tunnustamaan rikoksiaan herättää kuitenkin niin yleisön kuin viranomaistenkin huomion. Kaikki eivät ole sitä mieltä, että rikollisten väkisin käännyttäminen on laillista tai moraalisesti oikein, ja joukkiomme joutuu taistelemaan voittaakseen suuren yleisön suosion puolelleen samalla poliisin kynsiä vältellen. Täysin tässä ei lopulta onnistuttu, sillä tarinaa kerrotaan jo kiinni jääneen päähenkilön toimesta. Tämä asetelma ei kuitenkaan vähennä mielenkiintoa tarinan kehityksestä, päinvastoin.



Taistelu vaikuttaa ensisilmäyksellä tyypilliseltä JRPG-mittelöltä. Pelaajan ryhmä ja viholliset toimivat vuoron perään, ja hahmot voivat normaalihyökkäysten ohella käyttää erikoiskykyjä ja magiaa, jotka määräytyvät kunkin hahmon personan perusteella. Siinä missä tiimikaverit ovat jumissa oman alkuperäisen personansa kanssa, voi päähenkilö houkutella vastustajia puolelleen uusiksi apureiksi ja vaihdella niitä tilanteen mukaan. Personien keräily ja myöhemmin myös yhdistely on keskeinen osa pelaajan kehittymistä.


Useimmilla hahmoilla, oli kyseessä sitten vihollinen tai pelaajan tiimikaveri, on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Joku ei välttämättä ota kuin vähän vahinkoa jääloitsuista, mutta ehkä sitten vastapainona onkin heikko tulelle. Näiden heikkouksien löytäminen ja hyödyntäminen on elintärkeää, sillä kun onnistuu lyömään vihollista heikkoon kohtaan ja tuupertamaan tämän maahan, saa ottaa heti perään uuden vuoron.

Jos kaikki viholliset onnistuu kaatamaan samaan aikaan maahan, voi tehdä joko useimmiten taistelun päättävän erikoishyökkäyksen tai kovistella vihollisia. Tällöin niiltä voi kiristää resursseja tai saada ne liittymään päähahmon alati kasvavaan persona-valikoimaan.


Heikkoudet ovat vaaraksi myös pelaajalle, sillä prikulleen samat edut pätevät vihollisiinkin. Jos joku onnistuu kumoamaan pelaajan tai tämän kaverin heikkoutta hyödyntämällä, viholliset saavat uuden vuoron. On täysin mahdollista hävitä näin hetkessä jo hyvältä näyttänyt taistelu. Tämä onkin sitten isompi takaisku, sillä jos päähahmo kuolee, päättyy koko peli ja jatkuu joko viimeisestä tallennuksesta tai luolaston alusta. Koska luolastoissa ei voi tallentaa kuin harvakseltaan sijoitetuissa taukohuoneissa, takapakkia voi tulla helposti enemmänkin.



Audiovisuaalisesti Persona 5 on upea teos. Koko paketti soundtrackista grafiikoihin suorastaan huokuu japanilaista tyyliä ja erinomaista suunnittelua. Valikot näyttävät pop-taiteelta, käyttöliittymä on todella komea ja jopa taisteluiden jälkeen nähtävät erilaiset voittoanimaatiot ovat ihan hiton tyylikkäitä. Moni peli voisi ottaa oppia siitä, miten yhtenäinen ja iskevä paketti Persona 5 on yksityiskohtiaan myöten.


Persona-pelien perinteiden mukaisesti erinomainen soundtrack sekoittelee tyylejä laidasta laitaan, ja sitä kuuntelee ilokseen pitkän pelin ulkopuolellakin. Peliin päivitettiin julkaisun jälkeen mahdollisuus pelata sitä japaninkielisillä puheilla, mutta myös englanninkielinen ääninäyttely on useimmiten loistavaa. Kullakin hahmolla on reippaasti persoonallisuutta, joka tulee näkyviin myös näyttelijäsuorituksissa. Suosikkini hahmoista on muistinsa menettänyt puhuva kissa, joka osaa muuttua rinnakkaistodellisuudessa - miksipä muuksikaan kuin kissabussiksi.

Persoonallisuuteen tekee poikkeuksen monien muidenkin roolipelien tapaan päähahmo, jonka puheita ei ole ääninäytelty, vaan yleensä hiljaa pysyvä pelaaja valitsee tarvittaessa vuorosanansa parista-kolmesta lyhyestä vaihtoehdosta. Aika usein valinnat ovat lähellä toisiaan tai niillä ei muuten tunnu olevan suurempaa merkitystä tapahtumiin – joskin toivotun asian sanominen oikealle ihmiselle voi toisinaan edistää suhteen kehittymistä. Tämä kaikki vaikuttaa siihen, että päähahmo jää melko tyhjäksi kuoreksi, jolla ei omaa ääntä tai kiinnostavaa sanottavaa.


Koska tämä jää käytännössä koko pelin heikoksi puoleksi, on helppo sanoa voitokkaiden puolien hallitsevan kokemusta. Ehdokkaita vuoden parhaaksi peliksi on jo alkuvuoden osalta hurjasti, ja Persona 5 tekee tästä valinnasta yhä kinkkisempää. Helppoa on kuitenkin sanoa, että yksi parhaista se on.

Ruutukuvat ovat Atluksen tarjoamia, peli ei salli niiden ottamista itse