Harva pelisarja on saanut yhtä onnistunutta tai fanitettua alkua kuin Biowaren Mass Effect. Linnunradan kohtalo selvitettiin jo vuosia sitten ensimmäisessä trilogiassa, joten uusin osa, Mass Effect: Andromeda siirtää katseet kaukaisista tähdistä läheisimpään galaksiin. On aika uudelle sankarille, uusille maailmoille sekä uusille romansseille eri väristen alieneiden kanssa.




Kolmannen persoonan toimintaa ja roolipelaamista yhdistänyt Mass Effect on uudistunut jokaisen osansa myötä, mutta painopiste on aina ollut tunnelmallisessa seikkailussa, ikioman avaruussoturin suunnittelussa sekä päätöksissä, jotka muokkaavat tarinaa valintojen mukaan. Joskus muutokset ovat häilyviä ja pieniä, toisinaan kauaskantoisia. Andromeda säilyttää nämä samat painopisteet, seuraamatta kuitenkaan kaikkia pelisarjan uudistuksia orjallisesti. Sen sijaan Andromeda lainailee vapaasti ideoita jokaisesta aiemman trilogian pelistä. Räiskintä esimerkiksi on jälkimmäisten osien hiottua toimintaa, kun taas ajoneuvolla seikkailu on lainattu ensimmäisestä osasta. Tarkoituksena on selkeästi ollut Mass Effectin parhaimpien palojen noukkiminen vuosien varrelta.

Kuten monilla, myös minulla on sydämessäni hyvin lämmin paikka Mass Effectille. Trilogian ongelmallisesta päätöksestä huolimatta pelisarja oli kauttaaltaan täynnä unohtumattomia hetkiä, erinomaisesti kirjoitettuja hahmoja sekä tunnelmallista seikkailua elävässä, yksityiskohtaisesti suunnitellussa universumissa. Kokonaisuutena Mass Effect-trilogia onkin kenties paras, mitä olen koskaan pelannut. Näin ollen henkilökohtaiset odotukseni Andromedaa kohtaan ovat olleet hyvinkin korkeat.


Andromedan taival ei ole kuitenkaan alkanut hyvin. Jo viikkoja ennen julkaisua internet alkoi tulvia tietoa surkeista kasvoanimoinneista, jumiin jäävistä liikeanimaatioista sekä muista ongelmista, aina käsikirjoituksen laadusta tekniseen suorituskykyyn. Lyhyesti sanottuna lähes kaikki raportoidut ongelmat ovat totta, joskin on yhtäaikaisesti todettava, että eri ongelmien painoarvo vaihtelee hyvinkin paljon. Selvien bugien lisäksi peli sisältää myös aimo annoksen huonosti toteutettuja mekaniikkoja, jotka aiheuttavat hiustenlähtöä kerta toisensa jälkeen.



Alkuperäisessä trilogiassa ihmiskunnan ensimmäinen spectre-agentti Shepard seikkaili läpi Linnunradan ratkoen rikoksia ja suojellen heikkoja. Kolmen pelin aikana koko galaksin kohtalo puitiin niin pakettiin, että jatkoa olisi ollut mahdotonta tehdä - erityisesti johtuen vapaavalintaisesta lopusta, jonka jäljiltä galaksi liikkui hyvinkin erilaisiin suuntiin. Biowaren pojat kirjoittavat itsensä ulos umpikujasta helpolla niksillä: ensimmäisen ja toisen Mass Effectin välissä kirkasotsaiset pioneerit täyttivät jättikokoiset, arkeiksi nimetyt avaruusalukset ja lähtivät valloittamaan naapurigalaksi Andromedaa. Linnunradan tapahtumilla ei ole juuri väliä, kun 600 vuotta syväjäädytettyinä olleet uudisasukkaat heräävät uuden galaksin keskelle.


Vaikka Linnunradan murheet on jätetty taakse, unelmat rajaseutujen iloista katoavat nopeasti. Ensikosketus Andromedaan on painajaismainen, kun ihmiskunnalle suunniteltu kotiplaneetta Habitat 7 paljastuu luonnonvoimien myllertämäksi sekä vihamielisten kett-alieneiden kansoittamaksi katastrofiksi. Planeettaa kartoittanut tutkimusryhmä menettää matkan aikana jopa pathfinderinsa, eli ihmiskunnan arkista vastuussa olevan johtajansa. Tilalle valitaan entisen pathfinderin lapsi, Ryder, jonka saappaisiin pelaaja astuu. Ihmiskunta ottaa jalat alleen Habitat 7:ltä ja suuntaa kohti Nexusta, arkkien kokoontumispaikkana toimivaa avaruusasemaa. Erheelliset ennakkotiedot yhdestä planeetasta olisi vielä ymmärrettävä virhe, mutta kun avaruusasemakin tuntuu hämmentävän autiolta ja keskeneräiseltä, on selvää että uudella pathfinderilla on töitä tehtävänä. Mitä oikein on tapahtunut ja miten kaikki on enemmän tai vähemmän pielessä?

Uutena pathfinderina Ryderin täytyy paitsi auttaa ihmiskuntaa löytämään uusia planeettoja asutettavaksi, myös selvittää, mitä muille pioneereille on käynyt. Pathfinderin rooli vastaa käytännössä täysin ensimmäisen trilogian spectre-agenttia: Ryder on itsenäinen toimija, jolla on valtuudet tehdä mitä haluaa, missä järjestyksessä haluaa. Eri johtajat sekä hahmot arvostavat kuitenkin erilaisia toimintatapoja ja lopputuloksia, joten on pelaajasta itsestään kiinni, mihin suuntaan pyllistää. Aiemman trilogian binäärisestä moraalijärjestelmästä on luovuttu, joten pelaaja voi vapaasti toimia juuri kuten haluaa; esimerkiksi oma Ryderini oli koville kova, mutta tarpeen tullen anteeksiantava sekä rehti. Oikeita vastauksia ei ole tarjolla, mutta kiperiä valintoja sitäkin enemmän.


On harmillisesti myönnettävä, ettei Andromedan tarina ole kuitenkaan pelisarjan totutulla tasolla. Vaikka laatu on edelleen reippaasti keskivertopelien yläpuolella, Mass Effectin loisto on vähintään himmentynyt. Ryderin tiimikaverit ovat esimerkiksi joko heikompia variaatioita alkuperäisistä, tai turhauttavan yksipuolisia olioita. Ainoastaan yrmeä krogan Drack jaksoi nostaa hymyn suupieliini keskustelusta toiseen, muuten huomasin lähinnä haikailevani vanhojen kavereideni Garruksen sekä Liaran perään. Dialogia kyllä riittää jokaiselle jonninjoutavalle vastaantulijalle, mutta laatuun on panostettu selvästi määrää vähemmän. Loppua kohden huomasin kyllä nauttivani entistä enemmän tiimiläisteni kanssa hengailusta, mutta jos peli vaatii noin 30 pelituntia siteen luomiseen, jotakin on vialla.

Samoja ongelmia on myös tehtäväsuunnittelussa. Vaikka muutamat tehtävät yllättivät minut erinomaisuudellaan, useimmiten sivutehtävät lähinnä masensivat: pathfinderia juoksutetaan hanttihommien perässä aurinkokunnasta toiseen, vaikka koko galaksin tulevaisuudenkin pitäisi olla vaakalaudalla. Tarina itsessään taas on kovin olematon; niinkin olematon, etten tätä kirjoittaessani saa esimerkiksi päähäni, mikä tarinan päävihollisen nimi sattui olemaan. Päätarinan unohdettavuus olisi ymmärrettävää, jos kyseessä olisi kevyt kehys, jonka avulla pelaajaa kuljetetaan mielenkiintoisten, pienempien tarinoiden täyttämältä planeetalta toiselle. Ikävä kyllä planeettojen sisäisetkään tarinat harvoin kohoavat “ihan kivan” yläpuolelle, eivätkä matkan varrella kohdatut hahmot tai tapahtumat jää juuri mieleen.




Pathfinderin titteli ei tule tyhjästä, sillä valmiiksi kartoitetusta Linnunradasta poiketen Andromedassa keskitytään uusien mantujen tutkimiseen. Vaikka planeettoja voi yhä luodata materiaalien toivossa avaruudesta käsin, pelin pääplaneetoilla - joita on noin puoli tusinaa - kuljetaan useimmiten ensimmäisen pelin Makoa muistuttavalla Nomad-ajoneuvolla. Kartat ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta massiivisia, kauttaaltaan täynnä tutkittavaa, kaivettavaa sekä suoritettavaa. Paluu ensimmäisen pelin avariin ympäristöihin on kahtiajakoista: Nomadilla ajelu antaa todellisen tunteen rajaseudun kartoittamisesta, mutta järkyttävät välimatkat ehtivät monesti turruttaa ennen päämärään saapumista.

Jos Andromedaa voi suositella mistään, niin taistelustaan. Räiskintä ei ole vieläkään millään Call of Dutyn tasolla, mutta kolmannesta persoonasta präiskyttely on hiotumpaa ja sujuvampaa kuin koskaan pelisarjan historiassa. Ensimmäistä kertaa pelihahmo voi myös hyppiä (vieläpä rakettirepulla!) joten taistelutilanteet ovat entistä hektisempiä ja liikkuvampia. Siinä missä aiemmin kykin kaikki taistelut suojan takana, huomasin mukautuvani Andromedan uusiin mekaniikkoihin nopeasti. Erilaiset väistöt, leijumiset ja hypyt antavat pathfinderille niinkin paljon liikkumavaraa, että pelin loppupuolella käytin lähitaisteluaseita tuliluikkuja enemmän. Harmillisesti tiimiläisiin voi vaikuttaa entistä vähemmän: kavereiden varusteita ei valita lainkaan, eikä toiminnan keskellä voi antaa kuin yksinkertaisimpia “mene tuonne” -käskyjä.


Tuliaseiden lisäksi bioticsit sekä tech-voimat tekevät paluun, pitkälti tuttuina klassikoina. Tulevaisuuden velhotaikoja vastaavat voimat mahdollistavat kaiken mustien aukkojen viskomisesta barrikadien luomiseen sekä näkymättömyyteen. Käytössä voi olla kerralla kolme eri kykyä, joita voi vaihdella vapaasti lennosta halujensa mukaan - kunhan kyvyt on ensin avattu kokemuspisteillä. Kokemuspisteitä ei laiteta lainkaan esimerkiksi karismaan tai ketteryyteen, vaan kaikki kokemus suunnataan edellämainittuihin taistelutaitoihin. Päätös on hyvä, sillä Andromeda sisältää jo valmiiksi sellaisen muokattavuuden rykelmän ja valinnanvapauden helvetin, että perinteinen hahmonkehitys olisi varmasti ajanut prosentteja laskeskelevat min-maxaajat hermoromahduksen partaalle.

En tiedä kuka on ollut vastuussa Andromedan valikoista sekä muokkausvaihtoehdoista, mutta kyseinen työntekijä ansaitsisi saada kenkää. Tavallisesti iloitsen, jos pelissä pääsee muokkaamaan varusteita ja hahmoa omanlaisekseen, mutta Andromedan tapa hoitaa muokattavuus aiheuttaa sellaista päänsärkyä, että käytin monesti heikompia varusteita ohittaakseni koko rumban. Annetaan yksinkertainen esimerkki. Jos haluat käyttää N7-pukua, mutta et löydä sellaista kaupasta, sinun täytyy ensin mennä aluksen tietylle tietokoneelle, jolla voit tutkia ja kehittää esimerkiksi aseita sekä pukuja - jotka on jaettu kolmeen eri osioon teknologian alkuperästä riippuen. Samalla voit tutkia augmentaatioita, joilla voi kehitysvaiheessa lisätä varusteen toimintakykyä. On myös muistettava, että puku koostuu neljästä eri kehitettävästä osasta. Seuraavaksi voit kehittää puvun, kunhan olet etsinyt vaaditut mineraalit sekä materiaalit matkoillasi. Kaiken kehityksen jälkeen pukusi on inventaariossa, mutta päälleen sitä ei voi pukea kuin tietokoneella, joka löytyy toiselta puolelta alusta. Tällöin voit lisätä pukuun myös modeja, jotka antavat boosteja, mutta kyseessä eivät ole augmentaatiot, vaan erilliset modit. Pysythän yhä kärryillä, sillä jos haluat vaihtaa pukusi väriä, sinun täytyy vielä juosta aluksesi eri kerrokseen, missä on ainoa tietokone, millä puvun väriä voi vaihtaa. Jos olet tyytyväinen lopputulokseen, muttet halua että hahmosi käyttää kypärää keskusteluiden aikana, sinun täytyy painaa pelivalikko päälle, mennä asetuksiin, peliasetukset-alivalikkoon ja selata sivun loppuun. Onneksi olkoon, vaihdoit juuri pukuasi, josta todennäköisesti löytyy kehittyneempi versio puolen tunnin pelaamisen jälkeen.


Eri valikoissa ja tietokoneilla ravaaminen on turhauttavan hidasta touhua, eikä tilannetta helpota Andromedan järkyttävä tavarapaljous. Uusia aseita, modeja sekä pukuja tulee vastaan useampi kappale jokaisen tehtävän aikana, jolloin inventaarion tyhjentämiseen kuluu lopulta yhtä paljon aikaa kuin kettien ja muiden avaruuspiraattien ampumiseen.



Haluaisin antaa aplodit Andromedan kunnianhimoisuudelle pelisuunnittelussaan, mutta kaikkea on yksinkertaisesti aivan liikaa. Esimerkiksi Andromedan galaksi on täynnä aurinkokuntia, joiden luotaamisesta on vähemmän hyötyä kuin yhden viisiminuuttisen sivutehtävän suorittamisesta, pelikartat taas ovat pahimmillaan järkyttävän suuria, jolloin tehtävästä toiseen ajamisessa menee ikä ja terveys, eivätkä lukemattomat sivutehtävät (jotka on valikoissa jaoteltu alihakemistojen alihakemistoihin) onnistu motivoimaan niiden suorittamista. 60 pelitunnin kohdalla suoritusprosentti ei ollut vielä lähelläkään sataa.


Massiivisuudestaan huolimatta Andromedassa on yllättävän vähän oikeasti uutta: pathfinderin alus Tempest on uusi Normandy, Nomad on uusi Mako, aseet, kyvyt ja tiimiläiset taas hiilikopioita aiemmista. Uusia rotuja on vain muutama, ja niidenkin design on hyvin tasapaksua. Esimerkiksi eniten ruutuaikaa saavat angarat ovat Avatar-elokuvasta kopioituja kissaihmisiä. Muutenkin galaksi tuntuu kovin autiolta ja elottomalta: Andromeda tuntuu paikalta, jolla ei ole historiaa, kulttuuria tai moniulotteisuutta, ainoastaan tyhjiä tundria ja aavoja aavikoita.

Sisällönpaljouttakin suurempi ongelma on kuitenkin pelin jokaisesta osa-alueesta huokuva keskinkertainen toteutus. Monikaan osa-alue ei ole toteutettu erityisen huonosti, mutta sitäkin useammin tasapaksusti tai laiskasti. Tarina on unohdettava, dialogi ohitettavaa, sivutehtävät turhia ja tekninen toteutus parhaimmillaan välttävää. Keskinkertaisuuden voi esittää parhaiten perhe-teeman käsittelyssä: siinä missä aiemmat Mass Effectit osoittivat tapahtumilla ja metaforilla, että Shepardin joukkio oli eri kansoista koostuva, mutta yhteen puhaltava perhe, Andromedassa joku tiimiläisistä vain kävelee eteesi kerran tunnissa ja toistaa kirjaimellisesti, että “olemme perhe, jonka täytyy toimia yhdessä”. Hienovaraisuus olisi hienompaa.


Edellämainittu, välttävä tekninen toteutus olisi jo itsessään kokonaisen artikkelin arvoinen, mutta summataan aihe sanomalla, että peli nykii, paukkuu ja natisee liitoksissaan jatkuvasti. Peli vaati Playstation 4:llä uudelleenkäynnistystä noin kymmenen kertaa: esimerkiksi keskustelut tai tapahtumat eivät vain aktivoituneet, tai pelihahmot katosivat lopullisesti maailmasta. Pienempiäkin ongelmia tuli vastaan jatkuvasti. Esimerkiksi pelikamera unohtui keskusteluissa monesti seinien sisään peittäen kaiken, tai kaikki maailman äänet katosivat. Odotteluajat itsessään ovat naurettavia; otin mm. kellolla aikaa ja huomasin, että yhden aurinkokunnan tutkimiseen käytetystä ajasta kaksi kolmasosaa kului siirtymä-animaatioihin. Pitkistä latausajoista huolimatta ruudunpäivitys takkuili monesti anteeksiantamattomalle tasolle, erityisesti asutuskeskuksissa liikkuessa. Lisäksi pelin animaatiot ovat juuri niin tönkköjä, epäuskottavia ja muovisia, kuin internetin kauhutarinat ovat antaneet ymmärtää.

Kaikesta tästä nalkutuksesta, valituksesta ja avautumisesta huolimatta Mass Effect: Andromeda ei ole huono peli. Parhaimmillaan tehtävät ovat jännittäviä, vitsit saavat nauramaan ja erilaiset planeetat ihastuttamaan. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että Andromeda kantaa Mass Effectin nimeä. En tiedä johtuuko kompurointi suunnittelutyön päämäärättömyydestä, kehityksen kiirehtimisestä vai puhtaasta tietotaidon puutteesta, mutta Mass Effect-nimellä kulkeva peli ansaitsee parempaa. Tekniset ongelmat tai sekavan inventaariohäsläyksen voisi vielä antaa anteeksi, mutta kun pelin käsikirjoitus on niinkin lattea kuin mitä Andromeda pahimmillaan on, korkeampiin arvosanoihin ei ole mitään asiaa. Mass Effect on peli, joka elää ja kuolee käsikirjoituksensa myötä, eikä Andromeda pysy koko aikaa tolpillaan ilman happimaskia.