Se tapahtui yllättäen. Olin pelannut useita Zelda-pelejä, ja vaikka moni niistä oli periaatteessa ihan viihdyttävä, mikään ei varsinaisesti lopulta imaissut mukaansa. Olin kuitenkin varovaisen kiinnostunut saman tien, kun näin ensimmäinen trailerin Breath of the Wildista. Ei sitä kuitenkaan silloin vielä osannut odottaa, että vihdoin minäkin innostuisin ihan kunnolla Hyrulen maailmasta.




Sata vuotta sitten käyty taisto ikivanhaa pahuutta, Calamity Ganonia, vastaan ei päättynyt hyvin. Hyrulen kansojen suuret sankarit kuolivat alta aikayksikön. Prinsessa Zelda jäi linnaansa vangiksi pitämään Ganonia kurissa, ja on sieltä käsin taistellut pian voimansa loppuun. Linkille kävi taistelussa vielä huonommin, sillä tämä haavoittui kuolettavasti.

Kaikeksi onneksi sankari saatiin henkiinherätyskammioon, ja siellä jo sata vuotta nukkunut Link herää muistinsa menettäneenä maailmaan, jossa taistelu Ganonia vastaan jatkuu yhä epätoivoisena. Vaikka mies ei muista ketään eikä mitään menneisyydestään, on sankarin luonne syvässä, eikä Link epäröi lähteä maailmanpelastusmatkalle. Tehtävänä on kerätä voimia, hankkia apujoukkoja ja lopulta tuhota itse Ganon.


Muistot eivät ole lopullisesti menetettyjä, sillä Link löytää jo seikkailunsa alkumetreillä linkin menneisyyteensä. Sata vuotta sitten sankari vieraili kollegoidensa kanssa siellä sun täällä etsiessään keinoja pysäyttää Ganonin rynnistys. Ehkä näissä paikoissa vierailemalla voisi saada muistinkin palaamaan?



Breath of the Wild rikkoo tuttua Zelda-kaavaa heti alkuun. Sen sijaan, että Link lähetettäisiin paikka kerrallaan keräämään taitoja pelin varrelta, annetaan suurin osa niistä käyttöön melkein saman tien. Tutoriaalina toimiva alue on myös ainoa paikka, josta pelaajaa estetään kulkemasta heti eteenpäin. Kun tarvittavat aloitustaidot on opittu, voi lähteä seikkailemaan mihin huvittaa – vaikka suoraan loppupomon kimppuun. Huonostihan siinä kävisi, mutta valinta on silti pelaajan.


Monien avoimen maailman pelien tavoin Breath of the Wildin maailma on täynnä torneja, jotka odottavat kiipeäjiään. Ne eivät kuitenkaan ole mitään halpoja keinoja täyttää karttaa sivutehtävillä, vaan toimivat kuten tornit oikeastikin: niistä näkee kauas. Niihin kiipeämällä saa paljastettua lähialueen kartan sitä peittävän sumun alta, mutta sen jälkeen vastuu on pelaajalla.

Torneista näkee kiikarien avulla vaikka miten pitkälle ja se paljastaa maailman olevan aivan täynnä kaikkea kiinnostavaa. Tuolla on mystinen raunio! Tuolla hohtaa seikkailijaa vailla oleva pieni haasteluolasto! Tuolla näkyy hevostalli! Pelaaja saa itse valita kohteensa ja priorisoida tekemisensä, minkä jälkeen on aika hypätä korkeuksista ja liitää riippuliitimen kanssa kohti seikkailua. Hauskaa!


Toisin kuin monissa muissa avoimen maailman peleissä, Breath of the Wildin parissa ei kyllästy helposti. On hyvin todennäköistä, että seikkailu kyllä rönsyilee matkan varrella, sillä valtava maailma on täynnä kaikenlaista tekemistä, joka vie usein huomion alkuperäisistä puuhista. On putsattavia luolastoja, kerättäviä aarteita, kuvattavia maamerkkejä, autettavia ihmisiä, kesytettäviä hevosia ja ties mitä muuta. Puuhailu tuntuu kuitenkin huomattavasti aidommalta seikkailulta, kuin tekemistä odottava pitkä lista sivutehtäviä. Tee mitä haluat, silloin kun haluat.



Zelda-pelien sarjassa on kokeiltu jos jonkinlaista visuaalista ilmettä, ja uutta tyyliä nähdään myös Breath of the Wildissa. Grafiikka on jostain Wind Wakerin hempeän celshade-asun ja realistisempien Zeldojen välimaastossa, ja paljon on tehty oikein, sillä Hyrule ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä.


Suuri maailma koostuu erilaisista alueista, joista jokaisessa on oma tunnelmansa. Jossain vaelletaan valtavilla ruohokukkuloilla tuulessa heiluvan heinän keskellä, toisaalla taas tarvotaan polveen asti upottavassa lumessa tai hikoillaan tropiikin helteessä. Todella kuumissa ja kylmissä ympäristöissä Linkin täytyy muuttaa vaatetustaan, jotta ei jäädy tai paahdu kuoliaaksi. Sää tuo touhuun omaa lisämaustettaan, sillä esimerkiksi vesisateessa kiipeileminen muuttuu hankalammaksi puuhaksi, kun kalliot tulevat liukkaiksi.

Vaikka tällainen ärsyttääkin silloin, kun joutuu itse odottamaan pitkään päästäkseen suorittamaan haluamaansa tehtävää, sää ja muut mekanismit tuovat peliin sitä kuuluisaa emergenssiä. Ukkosella salamat iskevät rautaisiin varusteisiin, olivatpa ne pelaajan tai vihollisten käytössä. Sateen ääni taas peittää alleen askeleita, jolloin Linkin on helpompi hiipiä tarkkakorvaisen hevosen lähettyville. Toki sääefektit myös näyttävät kauniilta, ja auringonlaskujakin on kiva jäädä vain katselemaan.


Jonkin verran pelistä löytyy ihan ääninäyteltyäkin dialogia, mutta suurin osa on pelkkää tekstiä, jota tuttuun tapaan säestetään “ohoo!”-henkisillä äännähdyksillä. Musiikki on vähäeleistä mutta tunnelmallista, ja monia pieniä asioita säestetään suorastaan erinomaisilla ääniefekteillä. Suosikkini on kokkausmusiikki, jonka tahdissa ruoka paistuu. Melodian tyyli kertoo, onko ruoka palamassa pohjaan vai onnistumassa peräti erinomaisen hyvin, ja kaiken kruunaa mukana hyräilevä Link.



Breath of the Wildin taistelu tuntuu välittömästi tutulta, jos on pelannut aiempia Zelda-pelejä. Tosiaikaisessa ja toiminnallisessa taistelussa pelaaja voi halutessaan lukita kameransa yhteen viholliseen, jonka jälkeen sitten pyöritään tämän ympäri iskupaikkoja etsien.

Yksinkertainen mätkyttely saa lisäsyvyyttä pienistä jutuista. Jos esimerkiksi onnistuu väistämään tai torjumaan vihollisen iskun aivan viime hetkellä, saa piestä tätä hetken ilmaiseksi, ennen kuin pahis onnistuu palautumaan taistelukuntoon. Linkin aseita ja varusteita voi myös vapaasti käyttää ja vaihdella taistelussa, mikä onkin monia vihollisia vastaan hyvin tarpeellista. Sähkölepakkoa ei kannata lyödä metallisella miekalla, vaan esimerkiksi ampua jousipyssyllä. Ja miksi turhaan taistella luurankoa vastaan, kun on paljon hauskempaa räjäyttää se pommilla alas kielekkeeltä?


Aseita on lukemattomasti, mutta niistä paraskin kuluu hyvin nopeasti rikki. Niinpä pelaaja pääsee pakostikin kokeilemaan jos jonkinlaista asetta. Toisinaan on pakko tyytyä esimerkiksi harjanvarrella sohimiseen, kun paremmat miekat on jo kulutettu loppuun. Onneksi aseita löytyy nopeasti lisää, ja jopa kesken taistelun voi napata vastustajan tiputtaman aseen omaan käyttöönsä. Viholliset myös usein laittavat aseensa sivuun levätessään nuotioilla, ja hiljainen varas vie aseet jo ennen koko taistelun alkamista.

Koska tapoista ei saa kokemusta, ei varsinaista grindaamistakaan ole. Sen roolia hoitaa maailmaan ripotellut lukuisat shrinet, jotka ovat jonkinlaisia lyhyitä puzzleja sisältäviä mini-dungeoneita. Shrineissä on sisältöä laidasta laitaan. Joskus pelataan minigolfia Switchin ohjainta heiluttelemalla, toisinaan taistellaan vihollisia vastaan tai opetellaan käyttämään Linkin erikoisvarusteita paremmin. Niinpä niiden ratkaiseminen on hauskaa ja palkitsevaa puuhaa ihan sellaisenaan, mutta tyhjin käsin niistä ei silti tarvitse poistua. Aina neljän ratkaistun pyhäkön jälkeen saa valita itselleen lisäsydämen tai staminamittarin kasvattamisen. Molempia tarvitaan, sillä maailma on tällä kertaa varsin armoton paikka.




Kaikki ei ole Hyrulen valtakunnassakaan aivan täydellistä, vaan Breath of the Wildissakin on omat, pienet ongelmansa. Kaunis ja yksityiskohtainen maailma on selvästi Switchille liikaa, sillä ruudunpäivitys takeltelee monissa kohtauksissa. Siinä missä tämä on vain kosmeettinen haitta, huonompien aseiden vaivalloinen tiputtaminen parempien aseiden tieltä vaikuttaa jo pelattavuuteenkin. Aseita ja muita varusteita mahtuu mukaan varsinkin alussa hyvin vähän ja kun esimerkiksi arkusta löytyvää esinettä ei saa mukaansa varaston ollessa jo täynnä, pitää hyppiä useissa alavalikoissa poistamassa turhaa tavaraa repusta ennen arkun uudelleen avaamista. Koska varusteiden vaihtuvuus on hyvin suurta ja inventaario lähes aina täynnä, alkoi tämä pidemmän päälle jo vähän ärsyttää.

Nämä ovat kuitenkin pieniä vikoja, sillä muuten Breath of the Wild on huikea. Se nousi heittämällä sekä toistaiseksi vuoden parhaaksi peliksi että kaikkien aikojen parhaaksi Zelda-peliksi. Se tarjoaa lukemattomasti mielekästä viihdettä, oli pelaaja sitten uskollinen fani tai ensimmäistä kertaa sarjan parissa. Se on niin onnistunut ja ainutlaatuinen avoimen maailman toteutuksessaan, että toimii varmasti inspiraationa ja mallikuvana vielä lukuisille tuleville peleille. Ei mikään pieni ansio, se.